maanantai 30. heinäkuuta 2012

Taistelu kirjaston sydämestä, osa II


”Krak”

Kuori halkesi.

Loistava punainen valo valtasi huoneen sokaisten Rotinkaisen, sitten jonkinlainen paineaalto paiskasi sen luolan seinään, irrottaen multaa ja kiviä, jotka ropisivat rytmikkäästi peikon päälle. Oli hetken hiljaista, kunnes Rotinkainen nosti kevyesti savuavaa päätään. Hän näki, että Pipsa makasi selällään lattialla, punaisen hehkun leijuessa suojelevasti tämän ympärillä. Rotinkainen saattoi olla hidas, mutta ei tyhmä, joten se päätti, että oli aika suorittaa taktinen vetäytyminen kun oli vielä voiton puolella. Kirjaston sydän oli joka tapauksessa mitä ilmeisimmin tuhoutunut, punaisia sirpaleita näkyi siellä täällä. Eikä sydämen sisällön kohtalosta ollut mitään puhetta. Ehkä hänestä ei tulisikaan karvahattua. Rotinkainen hymyili. Etenkään, jos hänellä olisi tuliaisia…


Pipsa näki unta kirjoista. Tietokirjoista, kaunokirjoista, lastenkirjoista. Kaikenlaisista kirjoista. Ne lensivät taivaalla Kirjastomiehen kanssa, auttamassa tiedonjanoisia kansalaisia näiden jokapäiväisissä tiedonhakupulmissa. Hän näki unta kaikenlaisista kirjastoihmisistä työn touhussa; luetteloimassa, hyllyttämässä, muovittamassa, korjaamassa kirjoja, blogia kirjoittamassa, sekä palvelemassa asiakkaita parhaan kykynsä mukaan. Hän näki Rissasen, joskus ennen kuin hän joutui villiintyneen luettelointiopuksen saaliiksi, kirmailemassa kedoilla, hyppimässä niityillä viattomana kuin villi varsa, joka on juuri päässyt laitumelle, valoisa tulevaisuus kirjastossa edessään. Hän näki varjon laskeutuvan tämän ylle. 


Hän näki Laikun hiipimässä varoen hyllyjen välissä, ihmetellen kaikkea sitä tietoa, mitä niissä asuvat niteet pitivät sisällään. Hän näki, kuinka tämä uskaltautui ensimmäistä kertaa ulos kirjastosta, ja ihmetyksen Laikun kasvoilla. Hän näki, kuinka kirjaston sydän valvoi tätä kaikkea, yksin, pimeässä kellarissaan, silti iloisena siitä, että kaikki enemmän tai vähemmän toimi. Se hymyili hänelle. 


Sitten hän näki itsensä; hän oli oudossa linnassa keskellä ei mitään, outojen utuisten punasilmäisten olentojen ja suurien karvaisten peikkojen ympäröimänä. Kirjastomies makasi hänen edessään, tajuttomana ja avuttomana. Pipsa nosti jalan Kirjastomiehen päälle ja väkijoukko hurrasi. Utuiset olennot kumarsivat häntä. Hänen silmänsä hehkuivat kuin kekäleet. Pipsa nauroi.


Silloin hän oli kuulevinaan unen läpi ääntä, ikään kuin joku kutsuisi häntä. Ääni oli niin hiljainen, että hän joutui keskittämään aistinsa äärimmilleen kuullakseen yhtään mitään. Pikku hiljaa ääni voimistui.


”PIPSA!”


Kirjastomies oli polvistuneena Pipsan vierellä, valmiina kaatamaan ämpärillisen kylmää vettä tämän päälle, kun Pipsa avasi hitaasti silmänsä. Kirjastomies huokaisi helpotuksesta, hymyili, ja kaatoi veden Pipsan niskaan.


”WÄÄ! Miksi sinä noin teit?!”, Pipsa huusi, veden kastellessa hänet läpimäräksi.


”Halusin vain varmistua, että olet todella hereillä”, Kirjastomies sanoi viattomasti virnistäen.


Pipsa katsoi ympärilleen. Kyllä, se oli tosiaan Kirjastomies, ellei sitten joku toinenkin onneton pitänyt vihreitä trikoita ja punaista viittaa kovastikin muodikkaana. Laikku istui vähän kauempana, ja nyppi tahmaisen verkon jäänteitä turkistaan. Huomattuaan Pipsan katsovan häntä, Laikku vilkutti iloisesti tassuaan heiluttaen, onnistuen samalla liimaamaan sen poskeensa. Seuranneen taistelun seurauksena Laikun tassu oli huomattavasti karvaisempi kuin aikaisemmin. Pipsa hymyili, mutta tajusi sitten, että jokin ei ollut oikein. Jotain puuttui. Hän etsi katseellaan herra Miauta, mutta kissaa ei näkynyt missään. Paniikki alkoi ottaa jalansijaa, ja hän huusi: 


”MISSÄ MIUN KISSA ON?!”


Kirjastomies ja Laikku katsoivat apeina toisiinsa. ”Emme löydä häntä mistään”, Laikku sanoi. ”Ehkä hän on eksynyt tunneleihin…tai sitten…”


”Tai sitten mitä?”, Pipsa kysyi ravaten samalla ympäri luolaa etsien jälkiä, ja kääntäen kiviä siltä varalta, että herra Miau olisi jostain kumman syystä hakenut suojaa semmoisen alta.


”Tai sitten se perhanan peikko on napannut hänet”, Kirjastomies tokaisi, sanoen ääneen sen, mitä Pipsa oli salaa jo kauhistellen ajatellut.


”Kun tulin paikalle, täällä ei ollut muita kuin sinä ja Laikku. Tarkistin että olit kunnossa, vapautin Laikun verkosta, ja kävin sitten hakemassa vesiämpärillisen. Herra Miauta ei näkynyt täällä missään vaiheessa. Mutta taidan tietää mistä häntä kannattaa etsiä”, Kirjastomies sanoi koettaen samalla rauhoittaa Pipsaa. Tämä osoittautui vaikeaksi tehtäväksi, sillä huolestunut kissanomistaja on raivokkuudessaan verrattavissa pentujaan suojelevaan tiikeriemoon (Panthera Tigris). Pipsa kuitenkin veti syvään henkeä, katsoi sitten Kirjastomiestä ja nyökkäsi.


”Mutta nyt kun olet herännyt, minulla olisi muutamia kysymyksiä. Ensinnäkin, missä kirjaston sydän on? Saiko peikko sen tuhottua?”, Kirjastomies kysyi.


Pipsa kokosi hetken itseään, ravisteli enimmät vedet vaatteistaan, ja kertoi sitten Kirjastomiehelle juurta jaksain, kuinka tehtävä oli edennyt, Laikun kohtaamisesta hurjaan takaa-ajoon kauhun käytävillä ja kirjaston sydämen pelastamiseen. Kirjastomies kuunteli tarkkaavaisesti, nyökkäillen silloin tällöin hyväksyvästi.


”Pärjäsit hyvin, todella mainiota. Olen oikeasti pahoillani, että jouduit näin hankalaan paikkaan. En uskonut, että ne olisivat jo jäljilläsi”, Kirjastomies sanoi vakavasti. 


”Ketkä?”, Pipsa kysyi, vaikka sisimmässään hän tiesi jo vastauksen.


”Kähmelöt. Ne ovat mitä ilmeisimmin seuranneet sinua siitä lähtien, kun kävin tapaamassa sinua ensimmäisen kerran. Rotinkainen todennäköisesti salakuunteli meitä ikkunan takana. Minun olisi pitänyt olla tarkempana, mutta kun on ollut vähän stressiä ja kiireitä viime aikoina”, Kirjastomies selitti anteeksipyytävästi.


”Mutta onneksi olin oikeassa suhteesi; sinussa on todella lupausta suureksi kirjastoammattilaiseksi. Mutta jos käsitin oikein, kirjaston sydän on nyt sisälläsi?”


”Kyllä. Tunnen sen läsnäolon, vaikka se tällä hetkellä onkin onneksi hiljaa. Ilmeisesti se lepää ?”


Kirjastomies nyökkäsi. ”Kyllä, se on lepotilassa. Mutta ei siksi, että se olisi väsynyt. Vaan siksi, että sinulla olisi enemmän aikaa.”


”Aikaa mihin?”, Pipsa kysyi kummastuneena, aavistaen ettei tulisi pitämään vastauksesta.


”Aikaa löytää sille uusi koti. Koska jos se ei pääse uuteen kuoreen muutaman päivän sisällä, se valtaa kehosi lopullisesti, jättäen sinut sen ulkopuolelle”, Kirjastomies sanoi hiljaa, huokaisten lopuksi.


Pipsa kalpeni silminnähden. Tätä kirjaston sydän oli siis tarkoittanut vaarallisella. Ehkä olisi kuitenkin pitänyt kysellä hieman enemmän. Perhana.


”No mutta, ei kai tässä muuta kuin etsitään sille uusi koti?”, hän kysyi toiveikkaana. Kirjastomies pudisti päätään.


”Kirjaston sydäntä ei voi siirtää mihin tahansa kuoreen, emmekä me edes pysty siihen. Siihen tarvitaan koulutetun kirjatohtorin apua. Ja ainoan tarpeeksi pätevän kirjatohtorin luo on pitkä matka, en ole varma ehdimmekö ajoissa. Mutta meidän on pakko yrittää. Parempi lähteä liikkeelle saman tien.”


”Minne?”


”Kirjavaan kaupunkiin”.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Taistelu kirjaston sydämestä, osa I


Peppiroosa Natalia Mymmeli Mäkinen, eli tuttavien kesken Pipsa, oli aivan tavallinen kaksitoistavuotias tyttö Siilinjärveltä. Täydellisen keskiverto ja normaali, ei millään tapaa erikoinen. Sillä poikkeuksella, että hän oli ainoa, joka vastasi outoon lehti-ilmoitukseen, tapasi Kirjastomiehen, liittyi maailman parhaaseen tiedonhakutaisteluryhmään ja aloitti matkan kohti kirjastoammattilaisuutta ja punaisia trikoita. Hän oli myös tällä hetkellä ainoa kaksitoistavuotias tyttö Siilinjärveltä, joka oli paennut silmätöntä ex-kesätyöläistä pandan sylissä, syvällä kirjaston alla olevissa tunneleissa, ja jonka kaksimetrinen peikko tahtoi kaapata kirjaston sydämen tuhoamisen ohella. Ai niin, hän oli myös tällä hetkellä ainoa kaksitoistavuotias tyttö Siilinjärveltä, joka kuuli päässään outoja ääniä ja oli oudon punaisen hehkun ympäröimä. Näin muuten hän oli kuitenkin aivan tavallinen kaksitoistavuotias tyttö. Siilinjärveltä.

Pipsa oli riittävän fiksu yhdistääkseen äänen kirjaston sydämeen; hän oli koskettanut sitä juuri ennen kuin näin oli käynyt. Sitä hän ei tiennyt odotettiinko hänen vastaavan. Jos hän alkaisi puhella itsekseen, peikko saattaisi käydä epäluuloiseksi ja hyökätä. Toisaalta, niin se ilmeisesti aikoi tehdä muutenkin, joten aivan sama.

”Hei? Kuka sinä olet?”, hän kysyi varovasti.

Rotinkainen pysäytti etenemisensä, harvemmin hänen uhrinsa halusivat tutustua lähemmin. Harvemmin ne myöskään vaihtoivat väriä kesken kaiken. Tässä oli nyt jotain mätää. Hämmentyneenä odottamattomasta tilanteesta, hän totesi vain ”öööRotinkainen”.
Pipsa ei noteerannut Rotinkaisen vastausta, vaan odotti, josko iloinen ääni puhuisi taas hänen päässään. Eikä aikaakaan kun tapahtui.

”No minä olen tietysti kirjaston sydän, tai pikemminkin henki! Asustan tuossa kamalan ränsistyneessä kuoressa, se oli uutena tosi hieno, enemmänkin pinkki kuin punainen, sävy on haalistunut, eivätkä nuo halkeamat auta asiaa, kauhea veto käy koko ajan, vuodet tekevät tehtävänsä ja silleen!”, kirjaston henki vastasi pirteästi. ”Tiedätkö, on kauhean mukava jutella jonkun kanssa pitkästä aikaa! Edellisestä kerrasta on vuosia, täällä ei kovin usein käy ihmisiä, tai jos käy niin harvemmin jäävät höpisemään! Ja niin paljon kun minulla olisi asiaa!”, henki jatkoi edelleen pirteästi.

Pipsa nyökkäsi, moinen pirteys olisi varmasti  liikaa monelle, joten ei ihme, että henki oli saanut olla rauhassa.

”Tuota, minun pitäisi pelastaa sinut”, Pipsa jatkoi. ”En vaan tiedä kuinka se tapahtuu”

Rotinkainen kuunteli entistäkin kummastuneempana, tämä oli ehdottomasti ensimmäinen kerta, kun yksikään sen uhreista tahtoi pelastaa sen. Pelastaa miltä? Yhtäkkiä Rotinkainen muisti, kuinka oli pienenä peikon retaleena istunut äitimuorin sylissä, tämän laulaessa tuutulaulua ja silittäen hellästi Rotinkaisen päätä. Äiti oli myös koettanut kasvattaa pojastaan kunnollista, varoittanut kähmelöistä sun muista iljetyksistä, mutta oliko hän kuunnellut? Ehei. Rotinkaisen silmiin kirposivat kyyneleet; hän oli ollut paha peikko monen monta vuotta, ja nyt tämä tyttö halusi pelastaa hänet. Rotinkainen pudotti veitsen ja putosi polvilleen itkien.
Pipsa katseli Rotinkaisen hidasta murtumista hämmentyneenä, yllättävät käänteet sen kuin seurasivat toisiaan.

”Tuota noin, minä tarvitsen uuden kuoren, tai asumuksen! Tuosta vanhasta ei ole enää mihinkään, yksi isku tuolta peikolta ja homma on siinä! Ja ilman asumusta minä haihdun, katoan!”, kirjaston henki pälpätti kiihtyneesti. ”Sano että sinulla on joku astia mukanasi, mihin minä voin asettua!”

Pipsa mietti kuumeisesti; Kirjastomies olisi voinut pohjustaa tehtävän vähän paremmin, niin olisi säästynyt monelta ongelmalta.

”Ei, ei minulla ole”, Pipsa sanoi unohtaen Rotinkaisen, joka nosti ällistyneenä päätään ja katsoi Pipsaa. Eikö tyttö ollutkaan puhunut hänelle? Oliko tältä järjen valo himmennyt ja nyt se höpisikin vaan itsekseen? Vai liittyikö se punainen hehku jotenkin asiaan? Vaikka Rotinkainen olikin keskimääräistä fiksumpi peikko, sillä oli kestänyt näin kauan yhdistää asiat keskenään. Kyyneleet väistyivät, silmät leimusivat ja raivo otti vallan. Rotinkainen nousi täyteen mittaansa, rummutti rintaansa ja huusi, noh, raivokkaasti.

”Luulenpa että ystävämme peikko on vihdoin tajunnut tilanteen! Valitettavasti, tämä vaikuttaa nyt tiedätkö aika pahalta!”, kirjaston henki huusi iloisesti.

”Ihanko totta”, Pipsa vastasi. Tilanteen vakavuudesta huolimatta hän pystyi vielä ajattelemaan selkeästi. Ja oli vain yksi tapa jolla tästä selvittäisiin.

”Kirjaston henki. Pystytkö siirtymään johonkin väliaikaisesti? Vaikkapa elävään olentoon?”, Pipsa kysyi. Rotinkainen alkoi lähestyä raskaasti huohottaen. Se kuopi maata kynsillään ja irvisti hurjasti.

”Kyyyllä, on se periaatteessa mahdollista! Mutta vain vähäksi aikaa, enintään muutamaksi päiväksi! Muuten tapahtuu kauheita!”

Pipsa pohti hetken mitä ne kauheat asiat mahtoivat olla, mutta päätti sitten, että oli parempi olla kysymättä. Nyt hän tiesi mitä piti tehdä.

”Siirry minuun!”, Pipsa huusi Rotinkaisen karjumisen yli. Peikko alkoi olla jo tosi lähellä. Niin lähellä, että se yritti huitaista Pipsaa suurella nyrkillään. Pipsa sai vaivoin väistettyä.

”Sinuun!? Oletko nyt aivan varma?! Se on meinaan aika vaarallista!?”

”En! Mutta ei tässä muutakaan vaihtoehtoa ole!”. Rotinkaisen huitaisut hipaisivat aina vaan lähempää. Olisi vain ajan kysymys milloin se osuisi. Onneksi Pipsa oli haka polttopallossa.

”No selvä! Mutta sinun täytyy rikkoa tuo perhanan sydän, että pääsen kokonaan ulos!”

Pipsa nappasi sydämen syliinsä väistäen samalla taas yhden lyönnin. Rotinkainen oli edelleen raivon vallassa, eikä aikaisemmasta kärsivällisyydestä ollut tietoakaan. Pipsa koetti rutistaa sydäntä kaikin voimin, mutta halkeamista huolimatta se oli edelleen vahvaa tekoa. Entä jos hän ei saisikaan sitä rikki? Pipsa väisti jälleen, mutta tällä kertaa hän epäonnekseen kompastui maassa lojuvaan kiveen. Rotinkainen oli ihan vieressä ja voitonriemuisena kohotti molemmat nyrkkinsä viimeiseen iskuun. Tästä minä en selviä, Pipsa ajatteli, painautui pienelle sykkyrälle ja rutisti sydäntä viimeisen kerran.

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Pipsa ja yllättävät käänteet


Rotinkainen oli peikoksi varsin erikoinen; lajitovereistaan poiketen se ei ollut kömpelö, kovin pahanhajuinen tai erityisen pyöreä. Sen sijaan se oli erittäin ketterä ja kiipesi kuin hämähäkki kaikenlaisia pintoja pitkin pitkien koipiensa avulla. Se ei ollut varsinaisesti hoikka, enemmänkin vanttera. Jaa juu, kyllähän se vähän tuoksahti, mutta ei niin pahasti kuin keskiverto-peikko. Hajun voimakkuutta vähensi osaltaan se, että peikko oli joutunut ajelemaan turkkinsa äskettäin tapahtuneen kivuliaan ruusupuska-episodin takia (kts. Pipsa kohtaa Kirjastomiehen). Noh, työtapaturmia tapahtuu kaikkein taitavimmillekin, ja Rotinkainen itse asiassa piti uudesta, viileämmästä kuosistaan. Kirputkin olivat kaikonneet, mikä oli mukava bonus. Tällä hetkellä Rotinkainen roikkui suuressa, avarassa luolassa, lähellä kattoa ja tarkkaili Pipsaa, Laikkua ja kirjaston sydäntä, joka oli jonkinlaisella jalustalla luolan keskellä.

Toisin kuin tylsämieliset veljensä Rotinkainen oli myös varsin neuvokas tapaus; se oli rakentanut pyöräilykypärästä, yökiikareista ja ilmastointiteipistä itselleen kätevän päähineen, jonka avulla se näki täydellisesti luolan hämärässä. Liimanäppi-hanskat pitivät huolen siitä, ettei sen ote livennyt; niiden avulla se pystyi myös vaivattomasti ja äänettömästi liikkumaan pitkin kattoa. Nyt se odotti sopivaa hetkeä. Rissanen oli epäonnistunut, mikä oli ollut odotettavissa; yltiöpäinen rynniminen järjettömyyksiä kailottaen harvemmin tuotti toivotun lopputuloksen. Amatööri. Sen sijaan kärsivällisyys…sitä Rotinkaisella piisasi, rautaisen ammattitaidon lisäksi. Tyttö ei vaikuttanut erityisen vaaralliselta, eikä kissastakaan tarvinnut huolehtia. Panda puolestaan oli iso ja vahva. Rotinkainen hymyili ilkeästi. Suunnitelma alkoi hahmottua.

Pipsa lähestyi kirjaston sydäntä tietämättömänä ylhäällä vaanivasta vaarasta. Sydän oli noin jalkapallon kokoinen, luonnollisesti sydämen muotoinen, punainen, ja koostui ilmeisesti jostain lasintapaisesta. Sen pinta sykki punaista valoa, paitsi kohdista missä oli säröjä. Ja niitä oli paljon. Sydän oli selkeästi ottanut useammankin iskun, eikä ollut selvinnyt kaikista ilman vaurioita. Äkkiä Pipsa tunsi vastustamatonta halua koskettaa sydäntä. Hän ojensi kätensä sitä kohti, ja hehku tuntui voimistuvan…

”ÄLÄ KOSKE SIIHEN!”, Laikku huusi ja ryntäsi Pipsan ja kirjaston sydämen väliin. Pipsa kavahti taaksepäin, mutta tuijotti edelleen sydäntä. Tuntui kuin se olisi kutsunut häntä. Laikku jatkoi nopeasti: ”Kirjaston sydämellä on suuri voima, vaikka tämä onkin vaurioitunut. Kuka tietää mitä tapahtuu, jos sitä koskettaa”. Selitys ei täysin tyydyttänyt Pipsaa.

”Mutta minunhan pitäisi pelastaa se. Pitääkö se korjata? Paikata jotenkin? Miten se edes tapahtuu, jos en saa koskea siihen?”, Pipsa tokaisi tuskaisesti Laikkua tuijottaen. Laikku huokaisi ja levitti käsiään.

”Itse asiassa minäkään en tiedä sen enempää kuin sinä. Tiedän vain, että Kirjastomies antoi kirjaston sydämen pelastamisen sinun tehtäväksesi. Se, kuinka se tapahtuu, onkin sitten toinen juttu.”, Laikku huokaisi päätään raapien. Hän oli aikeissa jatkaa, kun yhtäkkiä heidän yläpuoleltaan kuului varovainen ”TSUP”. Seuraavassa hetkessä Laikku peittyi isoon, tahmeaan verkkoon, joka kiristyi nopeasti hänen ympärilleen tehden hänet liikuntakyvyttömäksi. Pipsa katsoi ensin Laikkuun ja sitten ylös, havaiten alaspäin vauhdilla laskeutuvan Rotinkaisen, joka tähtäsi häntä jonkinlaisella aseella. Viime hetkellä Pipsa onnistui astumaan sivuun, ja tahmea verkkopallo läsähti maahan. Rotinkainen pysähtyi ilmaan, nauraa kikersi kuin vähämielinen ja ampui lisää palloja, jotka Pipsan kuitenkin onnistui kuin ihmeen kaupalla väistämään. Lopulta aseesta loppuivat ilmeisesti panokset ja peikko laskeutui maahan parin metrin päähän Pipsasta.

Pipsa oli sijoittanut itsensä Rotinkaisen ja kirjaston sydämen väliin, valmiina tekemään mitä vain ettei peikko saisi sitä käsiinsä. Hän etsi katseellaan naulakarttuaan, pitäen samalla visusti silmällä Rotinkaista, joka oli alkanut kiertää häntä, mutta sitä ei näkynyt missään. Se oli ilmeisesti pudonnut heidän paetessaan sitä kamalaa Rissasta. Pahus. Pahuspahuspahus. Herra Miaustakaan ei taitanut olla apua, kissaparka oli edelleen henkisesti jossain kaukana kukkakedoilla perhosia jahtaamassa. Kujerrus ja läähätys tosin olivat lakanneet, mutta katse oli edelleen lasittunut ja tiukasti kohdistettuna luolan seinään.
Peikolla ei vaikuttanut olevan mitään näkyviä aseita, mutta pelkästään se tosiasia, että se oli Pipsaa yli puolet isompi, teki asioista hitusen hankalia. Noh, taistelutta se ei tästä silti selviäisi.

”Antaudu suosiolla, tytteli. Tee tästä helpompaa meille kaikille. Etenkin meikäläiselle. Pomo haluaa sut joka tapauksessa elävänä”, Rotinkainen sanoi alkaen samalla hitaasti kaartaen lähestyä Pipsaa. Se hymyili leveästi, varmana voitostaan.
Tässä vaiheessa voisimme hetken miettiä(ja kirjoittaa sen mahdollisimman epäselvästi toim. huom.), miksi ei ole fiksua kertoa vastustajalleen, että joku, tässä tapauksessa Rotinkaisen toimeksiantaja, haluaa vangita tämän elävänä? Noh, esimerkiksi siksi, että tämä kyseinen vastustaja todennäköisesti tajuaa, että siinä missä vangitsija, eli Rotinkainen, koettaa napata tämän kiinni suhteellisen vähäisellä väkivallalla, mikään ei pakota mahdollisesti tulevaa vankia, eli tässä tapauksessa Pipsaa pelaamaan samoilla säännöillä. Eli kun Rotinkainen oli noin metrin päässä Pipsasta, tämä potkaisi peikkoa kohtalaisen suurella voimalla haaroväliin, saaden aikaan surkean ”Irrrnnghk”-äännähdyksen ja pienen polvien notkahtamisen. Mutta vaikka peikon ääni kohosi pari oktaavia, se ei silti talttunut näin vähästä. Määrätietoisesti, joskin kyyneleet silmissä, Rotinkainen jatkoi etenemistä.

”Tuota sun ei ois tarttenu tehdä, tytteli”, se sanoi silmät ilkeinä viiruina. ”Pomo sano elävänä, mutta etköhän sä elossa oo vaikka pari sormea puuttuiskin”, Rotinkainen jatkoi ja veti jostain esiin pitkän veitsen. Ei hyvä. Pipsa alkoi perääntyä kohti kirjaston sydäntä, pitäen itsensä edelleen sen ja Rotinkaisen välissä. Tilanne alkoi näyttää melko tukalalta, ehkä jopa hitusen epätoivoiselta. Mutta toivoa oli niin pitkään kuin elämääkin.

Hän tunsi jonkin koskettavan selkäänsä. Kirjaston sydän. Enää ei ollut tilaa perääntyä, ilman että hän jättäisi sen peikon armoille. Pipsa painoi selkänsä tiukemmin kirjaston sydäntä vasten. Se tuntui oudon lämpimältä. Noh, Rotinkainen oli jo kovin lähellä ja sen koko olemus huokui pahansuopaa itsevarmuutta. Juuri kun alkoi vaikuttaa siltä, että Pipsan ensimmäinen ja tällä vauhdilla myös viimeinen tehtävä ei päättyisi kovin mukavissa merkeissä, hänet ympäröi punainen hehku.

”Hei Pipsa, olenkin odottanut sinua!”, kuului iloinen ääni hänen päässään.

maanantai 9. heinäkuuta 2012

Kähmelöitä ja peikkoja


Pipsan ihmetellessä kirjaston sydäntä, siirtäkäämme katseemme hetkeksi itäiseen naapuriimme. Tarkemmin sanottuna jonnekin syvälle Siperian kylmille aroille, missä harvemmat selväjärkiset haluavat viettää aikaansa enemmän mitä terveellistä on. Jos sinne joku jonkun onnettoman sattuman kautta eksyisi, hän saattaisi havaita suuren, hiilenmustan linnan, joka seisoo kukkulan päällä laajan aukean keskellä.

Ensijärkytyksestä toivuttuaan, ja luontaisen uteliaisuuden saattamana urhea tuntemattomamme luonnollisesti päättäisi lähestyä linnaa, sillä mitä kamalaa oudoissa hiilenmustissa linnoissa keskellä ei mitään muka voisi olla? No kuitenkin, jos hän pääsisi riittävän lähelle linnaa, hän mahdollisesti huomaisi, että vaikka lunta tulee taivaan täydeltä, sitä ei kuitenkaan sada tämän kyseisen hiilenmustan, ja kieltämättä aika pahaenteisen oloisen linnan päälle. Tämän luulisi herättävän jonkin verran kysymyksiä ja soittelevan sellaisia sisäisiä hälytyskelloja, joita keho soittelee silloin kun se haluaa pois nyt, heti, ja mielellään yhtenä palasena.

Tästäkin huolimatta, ja ilmeisesti vailla minkäänlaista itsesuojeluvaistoa, urhea ja itsetuhoinen sankarimme saattaisi päättää tutustua linnaan lähemmin. Hän todennäköisesti huomaisi, että vaikka pakkasta on kutakuinkin -50 astetta, ilma linnan lähellä tuntuu huomattavasti lämpimältä. Hänelle tulisi suorastaan hiki. Mutta tästäkin huolimatta sankarimme tutkisi linnaa lähempää, ja huomaisi, että sen pinta oli ikään kuin karrelle palaneen näköinen, ja huokui lämpöä. Miljoona varoituskelloa soittelisi iloista sävelmää sankarimme pään sisällä, tehden hyvin selväksi, että mitä ikinä hän tekisikään, kaikkein viimeksi hänen kannattaisi koskettaa linnaa. Tästäkin huolimatta hän tekisi niin. Ja palaisi tuhkaksi noin sekunnin tuhannesosassa.


Eli ei tehdä niin. Sen sijaan voisimme ottaa eräänlaisen lentävän tarkkailijan roolin(lukija saa itse päättää onko lepakko, lintu tai kenties liehuvaviittainen supersankari), ja lähestyä linnaa ilmasta käsin. Linna, kaikesta kummallisuudestaan huolimatta, oli kuitenkin arkkitehtuuriltaan tavallinen linna. Eli siinä oli ikkunoita, joista lentävä tarkkailija saattoi mukavasti liidellä sisään, kunhan ei koske karmeihin.

Sisältä päin linna on varsin synkkä paikka, ikään kuin arkkitehtiä olisi ohjeistettu sanoilla ”Goottilaista, mutta mustempana, mielellään terävillä ja kauhistuttavilla yksityiskohdilla”.  Hän olikin pistänyt parastaan koukeroisten portaiden, koristeellisten ovenkarmien, synkkien ikkunoiden ja kammottavia otuksia esittävien patsaiden saralla. Salit olivat kuitenkin avaria, joskin autioita. Ne olivat enemmänkin edustustiloja, kuin jokapäiväiseen käyttöön tarkoitettuja. Ja vaikka linna ulkoa päin oli kuuma kuin kekäle, sisällä oli huomattavasti viileämpää.

Noh, ei tämä mikään Kodin Kuvalehti ole. Nyt kun sisustus on käsitelty, kiinnittäkäämme huomiomme ruskeakarvaiseen, kohtalaisen suureen ja pyöreään otukseen, joka raahustaa ylös mustia, kiiltäviä ja koukeroisia kierreportaita. Otus on peikko (lat. Trollol Lollol) ja sen nimi on Nöttönen. Nöttönen, kuten useimmat lajitovereistaan, omistaa suuren nenän (varustettuna komeilla syylillä), kapeat keltaiset silmät (tihruiset) ja suipot korvat (karvaiset). Sillä on lyhyet karvaiset jalat ja pitkät kädet, niin ikään karvaiset, mikä sai aikaan sen, että komean peikkomme liikehdintä oli suunnilleen yhtä viehkoa ja kepeää kuin kihtisellä gorillalla. Nöttönen vaikutti hermostuneelta, sen kädet vapisivat ja se hikoili voimakkaasti, mutta jatkoi silti matkaansa kohti portaikon yläpäässä olevaa suurta ovea. Vastoin kaikkea todennäköisyyttä ja useampia tarinankerronnan lakeja, ovi ei ollut musta, vaan puhtaanvalkoinen. Tämä teki siitä mahdollisesti vielä pelottavamman.
Aikansa raahustettuaan Nöttönen saapui portaiden päässä olevalle tasanteelle, keräsi hetken rohkeutta, ja koputti varovasti.

SISÄÄN”. Ääni kuulosti siltä kuin joku raapisi liitutaulua haarukalla ja sai Nöttösen niskakarvat nousemaan pystyyn. Peikko irvisti, ja avasi sitten oven.
Oven takaa avautui avara ja valoisa huone, jonka takaseinän täytti suuri ikkuna, josta oli hyvä näköala ympäröivään valkeuteen. Lattialla oli tyylikäs ja paksu punainen matto, ja seinustoja koristivat kirjahyllyt, joiden täyte oli pikaisen vilkaisun perusteella valittu enemmänkin sisustuksellisista kuin sisällöllisistä syistä. Ikkunan edessä oli suuri, tumma ja todennäköisesti kallis puinen työpöytä, jonka ääressä istui osastonjohtaja Sammergen. Hän oli kähmelö.

Osastonjohtaja Sammergen oli varsin vaikuttava ilmestys tyylikkäässä tummassa puvussaan ja mustissa kengissään. Vaatteet tekevät miehen, sanotaan, vaikkakin tässä tapauksessa ”mies” oli ehkä väärä sana. Hän ei näyttänyt olevan täysin kiinteä, vaan koostui eräänlaisesta tummanharmaasta savusta, joka nyt vaan oli ikään kuin päättänyt hengailla samassa kasassa vähän pitempään, yhteisestä sopimuksesta ja yhteisien päämäärien vuoksi. Tämän takia Sammergenin piirteet elivät koko ajan, kasvojen muistuttaessa lähinnä vellovaa myrskypilvimassaa, joka saattaisi hetkenä minä hyvänsä muuttua tornadoksi. Ainoastaan leimuavan punaiset silmät pysyivät enemmän tai vähemmän paikoillaan. Välillä savumassa muodosti Sammergenin kasvoihin jotain hymyntapaista.

NIIN?”, Sammergen sanoi kohdistaen kipinäsilmänsä Nöttöseen. Tai pikemminkin sanat ikään kuin ilmestyivät ilmestyivät Nöttösen pään sisälle, raapien hänen hauraita hermojaan, kuten kissa uutta sohvaasi. Hän ei erityisemmin pitänyt Sammergenista, tämä ei ollut maailman lempein pomo. Hän epäili myös, että Sammergenilla ei ollut ihan kaikki inkkarit kanootissa. Mutta työ oli työtä, ja pahempiakin pomoja varmasti oli, tosin mahdollisesti lämpimämmissä olosuhteissa.

”Te pyysitte ilmoittamaan heti jos karhu ja tyttö saavuttavat kirjaston sydämen”, Nöttönen sanoi varovasti, kumartaen samalla.

KYLLÄ. NIIN PYYSIN. JA NÄIN ON ILMEISESTI TAPAHTUNUT?”
”Kyllä, Rotinkainen lähetti juuri raportin. Rissanen oli yrittänyt pysäyttää heidät, mutta he olivat päässeet karkuun. Se karhu on kuulemma yllättävän nopea”.

SAAMARIN RISSANEN, EIKÖ TÄSSÄ VOI KENEENKÄÄN ENÄÄ LUOTTAA!”, osastonjohtaja Sammergen tiuskaisi selvästi ärtyneenä. Nöttönen, viaton sanansaattaja, vapisi hieman, kaivoi nenäänsä ja jatkoi sitten:
”Rissanen muuten kuulemma teloi itseään törmättyään oveen. Käsi murtui tai jotain vastaavaa. Hän anoo sairauslomaa ja korvauksia työtapaturman vuoksi”, Nöttönen jatkoi ääni hieman vapisten. Hän katsoi kuinka Sammergenin silmät hehkuivat hetken entistäkin kuumempina. Hän oli myös kuulevinaan ikään kuin pikkuisen teepannun pihinää. Ehkä olisi aika kertoa hyviäkin uutisia.

”Mutta he eivät ole huomanneet Rotinkaista, hän on seurannut heitä koko ajan ja on hyvissä asemissa. He eivät pysty pelastamaan kirjaston sydäntä, jos se Rotinkaisesta on kiinni.”, Nöttönen vakuutti nopeasti.

MAINIOTA. KERRO HÄNELLE, ETTÄ JOS HÄN EI SAA KIRJASTON SYDÄNTÄ TUHOTTUA, MINÄ TEEN HÄNESTÄ HIENON KARVAHATUN. AI NIIN, JA ISO BONUS LUVASSA JOS HÄN SAA OTETTUA SEN TYTÖN VANGIKSI. MINULLA ON SUUNNITELMIA HÄNEN VARALLEEN. KARHULLA EI OLE VÄLIÄ”, Sammergen sihisi nojaten samalla taaksepäin. Hän heilautti kättään sen merkiksi, että keskustelu oli tätä myöten selvä.
Nöttönen nyökkäsi, kumarsi, ja kääntyi sitten poistuakseen. Hän ehti ovelle asti, kun Sammergen huusi perään:

AI NIIN. ENTÄS SE KISSA?”

”Jaajuu, se kissa. Kyllä, kissa on myös edelleen heidän mukanaan”

AH. LOISTAVAA”, Sammergen sanoi ja puhkesi raapivaan nauruun, joka loppui yhtä äkisti kuin alkoikin. Hänen silmänsä loistivat kuin pienet auringot ja kasvoilla oli niin leveä hymy, että pään yläosa oli vaarassa pudota.

TODELLA LOISTAVAA

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Pipsa ja kauhua käytävällä


Pipsa ja laikku olivat tehneet matkaa kohti kirjaston sydäntä jo reilun vartin. Tunneli oli kapea, jyrkkä, mutkitteleva ja koska soihtuja oli melko harvassa, myös pimeä. Tämä teki etenemisestä hidasta ja varovaista. Etenkin Laikulla oli suuria vaikeuksia mahduttaa ruhonsa kaikkein tiukimmista paikoista, mutta ainakaan vielä hän ei ollut joutunut jättämään leikkiä kesken. Herra Miau puolestaan matkusti vastusteluista huolimatta Pipsan olkapäällä, pitäen tiukasti kiinni kaikin kynsin. Se ei pitänyt paikasta. Oli hiljaista, liian hiljaista. Yleensä tällaisista paikoista olettaisi löytävänsä jos jonkinmoista öttiäistä, mutta edes hämähäkin seittejä ei näkynyt. Ilmakin oli tunkkaista, ja liian kuivaa. Pipsa katsoi Laikkua, joka luikerteli vähemmän ketterästi eteenpäin. Hän päätti keventää tunnelmaa pienellä jutustelulla.

”Laikku”, Pipsa aloitti. ”Kuinka sinä päädyit Kirjastomiehen hommiin?”

Laikku pysähtyi ja oli hetken hiljaa. Sitten hän kääntyi Pipsaa kohti.”Minulla ei itse asiassa ole kovin paljoa muistikuvia ajalta ennen Kirjastomiestä. Muistan Kiinan, bambut, sitten olinkin kirjastossa häkkiin suljettuna. En ole varma missä vaiheessa, ja miten saavutin tietoisuuden. Olin meinaan alun perin pehmolelu. Made in China”, hän lisäsi.
”Yhtäkkiä pääni vaan oli täynnä ajatuksia, mikä oli ihme sinänsä, koska sitä ennen siellä ei ollut muuta kuin pumpulia. Voit uskoa, että järkytys oli melkoinen.”

Laikku raapi hetken päätään ja jatkoi: ”Sitten huomasin, että pystyn liikkumaankin. Se oli myös melkoinen järkytys koko siihenastisen elämänsä istuneelle. Lihasten toiminnan ja liikkeiden opettelu eivät olleet kovin helppoja asioita vasta ajattelunkin aloittaneelle pandakarhulle. Mutta ennen pitkää hallitsin liikkeitäni ja ajatuksiani verrattain hyvin.

Ajattelevana ja liikkuvana otuksena hommasin itseni ensin ulos häkistä, ja sitten ulos kirjastosta, jossa kohtasin ensimmäistä kertaa ulkomaailman. Niin, sekin oli järkytys. Oikea aistien ilotulitus sanoisin, oli ilmeisesti perjantai-ilta. En tiedä kuinka olisin selvinnyt, ellen olisi kohdannut partiolennolla ollutta Kirjastomiestä. Hän huomasi hätäni, ja otti minut hoteisiinsa. Hän antoi minulle kirjasto-alan peruskoulutuksen, sekä opetti minua tiedonhakutaistelutaidoissa. Pystyn rikkomaan kymmenen tiiltä yhdellä tarkennetulla haulla”, Laikku lisäsi ylpeänä.

”Kuinka kiehtovaa”, Pipsa sanoi ja yritti jälleen kerran irrottaa herra Miauta olkapäästään. Mutta ote oli tiukka eikä kissalla ollut aikomustakaan höllentää sitä, ennen kuin he olisivat ulkona tästä hirveästä paikasta. He jatkoivat matkaa hiljakseen, kunnes vihdoin vastaan tuli vanha, ruosteinen metalliovi. Ovi oli iästään huolimatta vankkaa tekoa ja siinä luki suurin kirjaimin ”VAIKEUKSIA, KULJE OMALLA VASTUULLA, t: Siilinjärven kunnankirjasto”.

”Tämäpä vaikuttaa lupaavalta”, Pipsa tokaisi. Laikku kaivoi jostain taskujensa syövereistä suuren avaimen, jota alkoi sitten sovittaa lukkoon. Hetken pyörittelyn ja manailun jälkeen lukko sanoi naks, ja ovi aukesi pahaenteisesti naristen, kuten soveliasta oli. Pipsan yllätykseksi edessä aukeneva käytävä oli aivan erilainen kuin se mitä he olivat siihen asti matkanneet, ennen kaikkea sähkövalot olivat iloinen yllätys. Muutenkin käytävä oli kovin modernin oloinen, vaikka lattialla oleva pölykerros ja yleinen raihnaisuus vihjailivat siitä, että ihan äskettäin siellä ei ollut siivottu. Käytävä oli todella pitkä, Pipsa ei edes nähnyt sen toiseen päähän. Sen varrella oli useita ovia, osa auki, osa kiinni.

”Täällä kannattaa olla varovainen, ei koskaan tiedä mitä vastaan kävelee. Pysy pääkäytävällä, ja koeta olla katsomatta avonaisista ovista. Emme halua herättää turhaa huomiota”, Laikku sanoi vakavana.

”Miksi, mitä niissä huoneissa on?”, Pipsa kysyi. Hän tunsi kuinka uteliaisuus kasvoi hänen sisällään.

”Ei paljon mitään, vain vanhoja kirjoja. Mutta ne ovat vaarallisia”, Laikku vastasi vältellen.

”Miksi?”, Pipsa jatkoi. Uteliaisuus alkoi olla jo sietämättömällä tasolla, eikä hän luovuttaisi ennen kuin saisi vastauksia.
”Onko joku joskus sanonut sinulle, että kyselet aivan liikaa?”, Laikku jatkoi selvästi ärtyneenä. Tai ehkä enemmänkin peloissaan, sillä samalla hetkellä edestäpäin kuului epämääräisiä ääniä.

”No okei, voin kertoa sen verran, että nämä ovat vanhoja kirjoja jotka on siirretty pois kokoelmasta, koska ne ovat myös vaarallisia. Kirjoissa on voimaa, ja ne keräävät sitä lisää koko olemassa olonsa ajan. Ne ovat tietoisia, ja vaikuttavat mieliin. Vanhentunut atk-opas saattaa vaikuttaa vaarattomalta, mutta ennen kuin huomaatkaan, päässäsi ei liiku enää ikinä muuta kuin MS-DOS”. Laikku vilkuili eteenpäin huolestuneena. ”Tule, meidän pitää jatkaa matkaa”.

He etenivät pitkin käytävää nopeasti, mutta varovaisesti, etenkin avonaisen oven kohdalla. Pipsa koetti välttää huoneisiin katsomista, mutta sivusilmällä hän oli havaitsevinaan monen sisällä pientä liikettä. Huoneista alkoi myös kuulua ääniä heidän mentyään ohi; rapinaa, kahinaa, sivujen kääntymistä. Laikku alkoi osoittaa hätääntymisen merkkejä, ja he lisäsivät vauhtia. Äänet voimistuivat, ja lopulta he alkoivat juosta.

”EIMITÄÄNPANIIKKIAKAIKKIONKUNNOSSA”, Laikku koetti valehdella huonolla menestyksellä, vaikka äänet tuntuivat tulevan koko ajan lähempää. Hän vilkuili taakseen vähän väliä minkä juoksemiseltaan pystyi. Käytävä tuntui loputtomalta, Pipsa alkoi väsyä ja herra Miaun ote hänen hartioistaan voimistui entisestään. Herra Miau, joka yleensä oli tilanteen herra ja ravintoketjun huippu oli nyt oudossa tilanteessa; sitä metsästettiin, eikä se pitänyt siitä.

Heidän takaansa kuuluneet äänet muuttuivat nyt selviksi askeliksi. Ja ne lähenivät ja tihenivät kovaa vauhtia. Laikun kasvoilla näkyi pakokauhu, hän hikoili kuin pieni eläin. Sitten kuului karmiva huuto:

”FIKTIIVISENAINEISTONLISÄLUOKAT!”

Laikku kalpeni, nappasi Pipsan ja herra Miaun syliinsä, ja alkoi juosta huojuen kohti käytävän päätä, joka näkyi vihdoin. Siellä oli samanlainen ovi, kuin mistä he olivat tulleet sisään.

”Kai sinulla on avain?!”, Pipsa huusi Laikulle.

”Ei ole aikaa etsiä, pitäkää kiinni!”, tämä vastasi.

Laikku kiihdytti vauhtiaan, saavuttaen vauhdin joka normaalioloissa ei tavalliselle pandakarhulle olisi mahdollinen. Mutta tästä olivat normaaliolot kaukana. Pipsa tiukensi otettaan Laikun takista, ja vilkaisi samalla taakseen. Silloin hän näki mikä heitä seurasi.

Se oli ilmeisesti ihminen, vaikka karvakerroksen alta oli vaikea sanoa. Sillä oli päällään punainen flanellipaita ja siniset farkut, jotka olivat molemmat kuluneet ja reikäiset. Sen hiukset ja parta olivat kovasti saksien tarpeessa, mutta vauhtia se ei tuntunut haittaavan, se saavutti heitä kädet holtittomasti sivuilla heiluen. Sitten Pipsan katse osui sen silmiin, jotka olivat pelkät mustat aukot. 

”Mikä tuo otus on?!”, Pipsa huusi kauhuissaan Laikun korvaan, mutta tämä ei vastannut, koska ovi oli jo lähellä. Laikku jyräsi oven auki ja kääntyi sitten äkkiä sulkemaan sen. Hän paiskasi sen kiinni viime hetkellä, ja jäi nojaamaan ovea vasten. Kuului kumea tömähdys, kun heidän takaa-ajajansa törmäsi oveen. Sitten se alkoi takoa ovea villisti, huutaen samalla: ”JÄNNITYS! ERÄ! KAUHU!”

Pikkuhiljaa takominen ja huutaminen vaimenivat otuksen väsyessä; lopulta se luovutti ja huusi vielä kerran ”KAUHU!”. Sitten askeleet alkoivat loitota, ja Laikku rentoutui silminnähden, jääden silti edelleen oven eteen. Kaiken varalta. Herra Miau, joka oli todistanut saman kuin Pipsa, oli ilmeisesti jonkinlaisessa shokissa; se tuijotti silmänkään värähtämättä eteenpäin, nuoli vimmatusti huuliaan ja kujersi kuin pulu. Pipsa katsoi sitä huolestuneen näköisenä, mutta kiinnitti sitten katseensa Laikkuun, joka oli kovasti uupuneen oloinen. ”Mikä se otus oli?”, Pipsa kysyi hieroen samalla herra Miaun hartioita toivoen sen lievittävän stressiä.

”En ole täysin varma, mutta se näytti kovasti Rissaselta, joka oli kirjastolla kesätöissä jokunen vuosi sitten. Hän katosi vähän ennen pestinsä päättymistä, ilmeisesti hän eksyi tänne, ja joutui jonkun luettelointiopuksen saaliiksi. Poikaparka, kamala kohtalo”, Laikku vastasi ääni murtuneena. ”En tiedä mitä se oli meille tehnyt jos olisi saanut kiinni, mutta en halua ottaa siitä selvää. Parempi tukea tämä ovi hyvin, ettei se vaan pääse läpi. Katsopa olisiko täällä mitään mitä tuohon eteen voisi laittaa”.

Pipsa katsoi ympärilleen. Ja näki kirjaston sydämen.