Kirjastomies sulki puhelimen kasvoillaan tiukka,
mutta erittäin huolestunut ilme. Pipsa ei ollut koskaan nähnyt häntä aivan
tuommoisena. Noh, aika lähelle tuommoista, mutta ei ihan. Nyt oli mukana
jonkinlainen lisävivahde. Ikään kuin menneisyys olisi ottanut hänet kiinni ja
potkaissut jalat alta nauraen. Hän ja ylimmäinen kirjastotoimenjohtaja Vuori-Heisiö
katsoivat Kirjastomiestä odottavasti. Asiat eivät selvästikään olleet hyvällä
tolalla.
”Voi sitä Laikkua, kuinka se aina joutuukin
tämmöiseen liemeen…”, Kirjastomies sanoi hiljaa huokaisten lopuksi.
”Mitä tapahtui? Missä Laikku on?”, Pipsa kysyi,
miettien samalla oliko tällä ehkä ollut uutisia herra Miaun olinpaikasta.
”Ei puhuta siitä täällä, liikaa uteliaita korvia”,
Kirjastomies vastasi pälyillen vaivihkaa ympärilleen. Heidän ympärillään
vaikutti tosiaan olevan epäilyttävän monta ihmistä ihan vaan omia asioitaan
hoitamassa, kuten vaikkapa epäilyttävistä paikoista leikellyn lehden lukemista,
sattumalta juuri heidän kohdallaan auenneiden sitkeästi uudelleen sitomista
vastustavien kengännauhojen sitomista tai ylitse leijuvien hämmentävän
tavallisten, mutta silti mitä ilmeisimmin kovin jännittävien pilvien tuijottelua.
He palasivat Vuori-Heisiön siivouskomer…toimistoon
ja istuutuivat mukavasti pölyisten ja kellastuneitten paperipinkkojen päälle. Kirjastomies
keräili hetken ajatuksiaan, ja kertoi sitten heille kaiken, mitä oli lyhyen
puhelun aikana saanut selville.
”Laikku on siis taas vankina, mutta tällä kertaa
vangitsija on huomattavasti arvaamattomampaa sorttia. Kähmelötkin olisivat
olleet parempi vaihtoehto”, hän lopetti tuskastuneena.
”Mutta kuka se vanhus niin ku on?”, Vuori-Heisiö
kysyi.
”Jotta ymmärtäisitte kaiken, minun täytyy kertoa
teille hieman opiskeluajoistani. En ole puhunut niistä asioista kenellekään,
eikä teidänkään tarvitse levitellä niitä ympäri kyliä.”, Kirjastomies jatkoi,
soi heille molemmille vakavan katseen, ja aloitti sitten tarinansa.
”Muistan, kun aloitin opintoni Seinämäen
ammattikorkeakoulussa, kaukana Lakeuksilla. Olin nuori, täynnä elämäniloa ja
innokas oppimaan kaiken mitä tiedonhausta ja kirjastoalasta yleensä oli
opittavissa, mikä on aika paljon. Koulussa tutustuin mieheen nimeltä Öörli
Vinttonen. Hän oli minua paljon vanhempi, mutta aloitti silti opintonsa samaan
aikaan. Öörli oli ilmeisesti ollut aikaisemmin luokanopettaja yläasteella, mutta
traumaattisten kokemusten ja vuosien intensiivisen terapian jälkeen oli päättänyt
vaihtaa alaa. Ystävystyimme pian. Olimme Öörlin kanssa kuin paita ja peppu,
eikä meitä parempaa tiedonhakukaksikkoa ei ollut. Saimme hoitaaksemme kaikki
vaikeimmat tehtävät, jotka suoritimme moitteettomasti Elämä hymyili, kunnes
eräänä päivänä…kaikki muuttui.”
Vuori-Heisiö nielaisi kuuluvasti. ”Tarkoitat sitä
KERN:in tapausta? Sitä räjähdystä?”, hän kysyi. Kirjastomies nyökkäsi.
”Kyllä, juuri sitä. Meidät oli määrätty tutkimaan
outoa tietovuotoa KERN:in uuden tiedonhakuhiukkaskiihdyttimen tiloissa
Sveitsissä. Tiedonhakutaitojemme sekä laitoksen kartan luovan käytön ansiosta saimme
paikallistettua vuodon kiihdyttimen ytimeen, josta suureksi yllätykseksemme löysimme
kähmelöagentin pahanteossa. Seurasi luonnollisesti taistelu, ja jossain sen
tiimellyksessä kiihdytin ilmeisesti vahingoittui…ja räjähti. Kuin ihmeen
kaupalla selvisimme molemmat päällisin puolin vahingoittumattomina, siinä missä
kähmelö höyrystyi olemattomiin. Tai niin ainakin luulimme”. Tässä vaiheessa
Kirjastomies piti hetken taukoa, kamppaillen selkeästi kyyneliä vastaan.
”Pian räjähdyksen jälkeen havaitsimme, että kaikki
ei ollut niin kuin ennen. Tiedonhakukykyni oli yhtäkkiä noussut aivan
uskomattomiin sfääreihin, minkä lisäksi sain valtavat voimat, mikä oli
mielestäni varsin kätevää. Hiukseni tosin lähtivät, mutta niiden vastapainoksi
partani kasvoi merkittäviin mittoihin yhden viikon ainana. Joku olisi voinut
pitää tätä kummallisena, mutta toisaalta suvussani on taipumusta hyvinkin
voimakkaaseen karvankasvuun. Jossain vaiheessa huomasin myös osaavani lentää,
minkä ruksasin räjähdyksen piikkiin, vaikka eräs setäni varsin lennokas heppu
olikin. Kun taas Öörli…hän oli myös saanut voimia, mutta ne olivat enemmänkin
tuhoavia kuin rakentavia. Hän pystyi sekoittamaan ja saastuttamaan tietokantoja…ja
jopa hävittämään tietoja, ilman että hänen tarvitsi olla missään yhteydessä
verkkoon. Hän osasi myös muuttaa itsessään aineettomaksi, mikä sai minut
uskomaan, että osa siitä kähmelöstä siirtyi Öörliin. Sitä tukee myös hänen asenteessaan
tapahtunut muutos. Ennen niin iloinen ja avulias veikko oli nyt synkkämielinen
ja katkera. Ja avoimen kapinallinen Kirjavaa kaupunkia kohtaan. Emme enää
pystyneet työskentelemään yhdessä erimielisyyksien vuoksi, ja Vinttonen
siirrettiin muihin tehtäviin. Myöhemmin kuulin, että hänet oli erotettu
vakavien virkavirheiden vuoksi. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä. Ennen kuin
nyt.”
Pipsa sulatteli hetken Kirjastomiehen tarinaa. Eli
noin kaikki oli tapahtunut. Hän olikin miettinyt, kuinka Kirjastomies oli suurenmoiset
voimansa saanut. Ehkäpä hänenkin pitäisi tehdä pikku reissu Sveitsiin…tai
sitten ei. Paikka oli kuitenkin jo tuhoutunut ja Kirjastomiehen tapaus kuulosti
sellaiselta, että semmoista ei ihan joka päivä tapahtunut. Parempi näin.
”Eli Vinttosella on Laikku”, Pipsa totesi
ajatuksistaan havahtuen. ”Mutta mitä hän oikein haluaa? Kutsua meidät teelle ja
kekseille?” Kirjastomies pudisti päätään.”Hän haluaa, että menen hänen
luokseen. Meidän on kuulemma keskusteltava. Sen enempää en tiedä. Paitsi että
minun pitää mennä yksin.”
”Entäs minä? Mitä minä teen?”, Pipsa kysyi.
Kirjastomies huokaisi syvään. Hän katsoi Pipsaa silmiin ja taputti tätä
olkapäälle.
”Sinun pitää etsiä Tiedon Avain. Olen todella
pahoillani etten voi jäädä auttamaan sinua, mutta uskon että pärjäät kyllä.
Olet osoittanut sen jo aikaisemmin. Ja jos tarvitset apua, älä epäröi kysyä
herra Vaahteralta tai Pirkolta”. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Pipsa kuuli
Kirjastomiehen puhuttelevan Vuori-Heisiötä etunimellä. Hän huomasi kaksikon vaihtavan
lemmekkäitä katseita. Voe tokkiisa. Pipsa ryhdistäytyi täyteen mittaansa ja nyökkäsi.
”Voit luottaa minuun, olenhan nyt oikea tiedonhaun
ammattilainen! Trikoot ja kaikki”, Pipsa sanoi tomerasti. Ensimmäistä kertaa
pitkään aikaan hän näki hymyn vierailevan Kirjastomiehen huulilla.
”Minä uskon sen, mutta ole silti varovainen.
Kirjavassa kaupungissa ei ehkä ole peikkoja tai kähmelöitä, mutta se ei
tarkoita sitä, etteikö täältä löytyisi omat vaaransa. Älä luota tuntemattomiin.
Ja pidä naulakarttu aina mukana”, Kirjastomies sanoi.
Pipsa virnisti ja heilautti entistä ehompaa
karttuaan kevyesti ilmassa. Siinä oli nyt enemmän piikkejä ja muita teräviä
osia. Kuin pisteenä iin päälle kartun päähän oli liimattu vaaleanpunainen Moro
Katti!-tarra. Se jos mikä kylväisi pelkoa hänen vihollisiinsa. Hän oli valmis
kaikkeen.
Pois alta, Pipsa tuloo!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti