Pipsa ja eeppinen meininki

Pipsa katsoi, kun Rotinkainen tutki kädessään olevaa hämähäkkiä, joka oli erittäin kuollut.

”Onko sillä silmiä?”, hän kysyi toiveikkaasti. Rotinkainen pyöritteli hämähäkkiä ja huokaisi sitten syvään.

”Ei sillä näytä olevan. Pahus”, Rotinkainen sanoi ja heitti edesmenneen hämähäkin Rissaselle, joka söi sen hyvällä ruokahalulla. He olivat metsästäneet hämähäkkejä Antille jo pari päivää; ensin kaksikymmentä jalkaa, sitten kymmenen myrkkyhammasta ja nyt, silmiä. Mihin Antti näitä kaikkia tarvitsi, oli mysteeri, mutta Pipsa oli päättänyt, että jos tietokone päättäisi tarjota heille ruokaa, hän kieltäytyisi kohteliaasti. Rissaselle todennäköisesti maistuisi, hän mietti katsellessaan kuinka mies rouskutti hämähäkin koipea.

Toinen outo juttu oli se, että jostain syystä kaikilla hämähäkeillä ei ollut esimerkiksi myrkkyhampaita, tahi silmiä, minkä vuoksi heidän oli täytynyt kaataa niitä kasoittain. Kymmeniä, ellei satoja. Ja ne olivat varsin raivokkaita vastustajia, jotkut jopa pienen koiran kokoisia. Kaikeksi onneksi Antti oli antanut heille näistä ”tehtävistä” palkkioksi ”gearia”, eli satunnaisia ”haarniskan” palasia kaikissa sateenkaaren väreissä, sekä epämääräisiä aseita, jotka näyttivät olevan kotoisin museosta. Esimerkiksi Rotinkaisella oli päässään vaaleanpunainen propellihattu(+2 voimaa, +3 kestävyyttä), ja selässään tyylikäs mintunvihreä viitta(+3 kestävyyttä), Rissasella yllään punakeltasininen norjalainen villapaita (+4 ketteryyttä) ja valkoiset sandaalit (+2 ketteryyttä, +1 kestävyyttä) ja Pipsalla viimeistä huutoa oleva viikinkypärä (+3 voimaa, +3 kestävyyttä) ja vaaleanruskeat nahkahansikkaat (+4 älyä). Pipsa ei ollut huolinut aseita, sillä olihan hänellä naulakarttunsa, mutta Rotinkainen oli ottanut pitkävartisen kirveen ja Rissanen kaksi leipäveistä. Kokonaisuus oli varsin kirjava, mutta toimiva.

Kolmas outo juttu oli se, että Antin mukaan he saivat näistä tehtävistä ”expaa”. Mitä ihmettä se sitten oli, Pipsalla ei ollut mitään hajua. Mutta Antti sanoi, että se teki heistä vahvempia, joten mikäs siinä jos niin tosiaan oli. Pipsa ei kyllä ollut huomannut vielä mitään. No kuitenkin, kirjava joukkomme hiipi pitkin käytävää, etsien viimeistä hämähäkin silmää. Pian he kohtasivatkin suuren lauman, joka roikkui luolan katossa seittiä kutoen. Ne olivat todella suuria, ja silmällisen näköisiä, joten nyt täytyisi olla todella varovainen.

Kaiken pilasi jälleen kerran Rissanen, joka sai jonkinlaisen rohkeus/hulluus-kohtauksen ja juoksi kohti vihollista huutaen ”HÄMÄHÄKKIELÄIMET! KAUHU!”, muuttuen saman tien kauniiksi seittipaketiksi. Rotinkainen painoi kasvonsa kämmeneensä.

”Mitä jos annetaan niiden syödä se? Helpottaisi elämää kummasti”, Rotinkainen kuiskasi. Pipsa nyökkäsi, ajatus oli houkutteleva. Mutta kaveria ei jätetä, joten he tarttuivat aseisiinsa ja hyökkäsivät. Alivoimasta huolimatta taistelu oli pian ohi ja Rissanen vapautettu. Rotinkainen tutki edesmenneitä hämähäkkieläimiä, virnisti ja nosti hämähäkin silmän korkealle päänsä yläpuolelle.

”Jes! Nyt mennään”, hän sanoi.

He palasivat Antin luokse lopen uupuneina. Tietokone oli varsin innoissaan nähdessään hämähäkin silmät, vilkutellen valojaan rytmikkäästi. He kaatoivat ällöttävän saaliinsa suureen säiliöön, joka sitten katosi Antin uumeniin hiljaa huristen.

”Hienoa, hyvää työtä. Olette palkkionne ansainneet, olkaapa hyvät”, Antti sanoi ja ojensi mekaanisilla kourillaan suuren laatikon heidän eteensä. Laatikon pohjalla oli kymmenen ruosteista kolikkoa, jotka näyttivät olevan peräisin markka-ajalta. Tämä sai nyt riittää, Pipsa ajatteli. He olivat tuhlanneet jo tarpeeksi aikaa.

”Kuules Antti. Niin kivaa kun meillä onkin ollut, niin meidän on kyllä nyt pakko jatkaa matkaa. Kirjava kaupunki kaipaa pelastusta. Autatko sinä meitä?” Tietokone vaikutti hieman loukkaantuneelta, mutta jatkoi kuitenkin: ”Autan autan, totta kai. Olisin kyllä vielä tarvinnut hieman hämähäkin seittiä, mutta ehkä tuota selviää ilmankin. Kiitoksia, olette olleet suureksi avuksi, joten saatte vielä yhden palkkion.”

Hienoa, lisää sekalaista roinaa ja muinaisia kolikoita, Pipsa ajatteli.

”Eli Tiedon avaimen”, Antti sanoi kolmikkomme leukojen pudotessa lattiaan. Kuului jälleen hiljaista hurinaa, ja seinään avautui luukku. Jossa oli pieni lasinen kotelo, jonka sisällä kultainen avain. Pipsa otti avaimen ja katsoi sitä. Se oli Höblöyn avain, aivan tavallisen näköinen kultaisuuttaan lukuun ottamatta. Hänen sydämensä oli pakahtua, nyt heillä oli mahdollisuus. Enää heidän tarvitsi löytää Suuri Tietokanta. Mutta eikö Tiedon avain ollut varastettu patsaan kädestä Kirjavassa kaupungissa? Kuinka se oli täällä? Antti oli jo varautunut kysymykseen.

”Avain, joka varastettiin Kirjavasta kaupungista, oli pelkkä kopio, joka ei toimi. Pöllin alkuperäisen avaimen ennen uudelleen ohjelmointiani, ajattelin että siitä olisi apua ihmiskunnan orjuuttamisessa. Mutta ehkä te tarvitsette sitä enemmän. Ai niin, mitä Suureen Tietokantaan tulee. Minä taidan tietää missä se on.”

Voi kuinka jännittävässä paikassa sankarimme ovatkaan, tunnelma on suorastaan eeppinen, ja tuskin maltan odottaa kuinka tämä tästä jatkuu. Mutta mitä kuuluu toiselle sankarillemme, Kirjastomiehelle? Onko hän vielä hengissä?

Kaukaisessa paikassa, jossain päin Keski-Siperiaa, Kirjastomies on kuolemaisillaan. Soittorasia soittaa hänen elämänsä taustamusiikkia mutta se on pysähtymäisillään. Ainoa avain, millä soittorasian voi vetää, on Tiedon Avain, joka on jossain päin Kirjavaa kaupunkia. Kirjastomies lähettää kolme järjestelyapulaista, Topin, Kaken ja Pönden hakemaan avainta. He saavat mukaansa Yleisten Kirjastojen Luokitusjärjestelmän, jossa on vastaus useimpiin kysymyksiin. Kirja ei saa joutua kähmelöiden käsiin. Oli synkkä ja myrskyinen yö...

No ei vaineskaan.

Kirjastomies jatkaa taisteluaan ilkeää tai ainakin motiiveiltaan kyseenalaista Öörli Vinttosta ja tämän palautusautomaatteja vastaan. Tilanne on tukala. Kuinka taistossa käy, se selviää ensi viikolla...