Kirjastomies ja charmantisti harmaantuneet herrasmiehet

Samaan aikaan kun Pipsa oli astumassa kirjaston sydämeen johtavaan tunneliin, Kirjastomies oli vastaamassa tiedonhakupyyntöön. Hän lensi jossain Pohjois-Italian yllä, oli pilvistä ja ilma oli varsin jäätävä. Luonnollisesti sankarimme oli jäätymispisteessä, ja manaili hiljakseen jotain unohtuneista villahousuista. Pikkuhiljaa hän alkoi suunnata kohti maankamaraa, ja lämpimämpiä ilmakerroksia. Hän pysähtyi hetkeksi pilven reunalle sulattelemaan jäätyneitä jäseniään ja lukemaan karttaa, ja alkoi sitten laskeutua kohti Bormion kylää, josta tiedonhakupyyntö oli tullut. Hän arveli löytäneensä oikean paikan havaitessaan kaksi varttuneempaan ikään ehtinyttä herrasmiestä, jotka olivat mitä ilmeisimmin aikeissa takoa toistensa päähän jotain järjentapaista.

”Giuseppe, sinä vanha, likainen käpy! Minä pieksän sinusta spaghetit pihalle!”, karjui charmantisti harmaantunut viiksekäs lapiolla varustautunut mies, asusta päätellen maanviljelijä.

”Angelo, haista sinä ananaspizza ja työnnä se sitten sinne missä aurinko ei paista!”, huusi niin ikään varsin charmantisti harmaantunut viiksekäs mies, joka vaatteista ja heinähangosta päätellen oli myös maanviljelijä.

Iloinen sanainvaihto keskeytyi, kun taivaalta laskeutui vihreisiin pukeutunut partaheppu punaisessa viitassa. Tämä odottamaton tapahtuma sai molemmat silminnähden hämilleen ja harmaantumaan entisestään.

”Hyvää päivää arvon herrat, minä olen Kirjastomies, kaikkien tiedonjanoisten sankari ja osa-aikainen lomaosakemyyjä. Tekö lähetitte tiedonhakupyynnön? Mikäs täällä oikein on ongelmana?”, Kirjastomies sanoi kohteliaalla äänensävyllä. Charmantit herrasmiehet huomasivat ajautuneensa toistensa kainaloon vapisemaan, perääntyivät varsin vauhdikkaasti vaihtaen samalla kiukkuisia katseita, jotka kertoivat, että tästä ei sitten puhuta. Molemmat alkoivat koota itseään havaittuaan, että taivaalta laskeutunut hiippari ei muodostanut välitöntä hengenvaaraa.

”Vaimo sen tiedonhakupyynnön lähetti. Ei kuulemma jaksa kuunnella meidän kinasteluamme enää, vaikka kyseessä on vakava asia”, Angelo sanoi. ”Tämä Giuseppe tässä, hänen isoisoisänsä Gepetto katsoi sillä silmällä minun isoisoisäni Giulion tyttöystävää, eli minun isoisoäitiäni Angelaa Oortin baarissa vuonna 1907 maaliskuisena tiistai-iltana. Kaiken lisäksi hän varasti minun isoisoisäni toisen kengän. Ne kengät olivat perintökalleuksia!”, Angelo karjui, tällä kertaa asiallisesti, koska läsnä oli vieraita.

”Ei pidä paikkaansa, minun isoisoisäni Gepetto oli kunnian mies, eikä alentuisi moiseen. Se oli sinun isoisoäitisi, joka katsoi minun isoisoisääni sillä silmällä Oortin kuppilassa vuonna 1907, ja miksei olisi katsonut, sen verran komea mies Gepetto oli! Ja kenkiä hänellä oli omasta takaa, ei hänen tarvinnut teidän haisevia kalossejanne varastaa!”, Giuseppe huusi yhtä lailla asiallisesti.

Kirjastomies kuunteli osapuolien kovaäänisiä selvityksiä, jotka jatkuivat jonkin aikaa. Edellä mainittujen asioiden lisäksi esiin nousi muun muassa se, kuinka teidän serkkunne, oliko se nyt Francesco vai Filippo, no kuitenkin hänen tätinsä Olivia katsoi meidän Umbertoa, vai oliko se Paolo, no kuitenkin, katsoi pahasti joskus vuonna 1975 naapurikylän markkinoilla, olisiko ollut kevätpuolta, saattoi se olla syksykin, lehdet olivat kyllä vielä puussa ja linnut lauloivat, mutta ihan varmasti katsoi, eikä muuten varmasti katsonut, sillä vaan lensi kärpänen silmään… Tätä kaikkea säesti kohtelias hankojen, lapioiden ja nyrkkien heristely, yleinen pahasti katselu ja kielen näyttäminen, puhumattakaan sen tarkemmin kuvailtavista käsimerkeistä.

”No niin, tämä kaikki on erittäin mielenkiintoista, mutta ettekö olekin samaa mieltä kanssani, että ei tämmöisten asioiden takia kannata riidellä?”, Kirjastomies kysyi toiveikkaasti, miettien samalla kuinka iloista asiakaspalvelutyö välillä osaisi ollakaan.

Ilmeet charmanttien herrasmiesten kasvoilla muuttuivat vihaisista pöyristyneiksi, aivan kuin joku olisi ehdottanut, että heidän tulisi suudella toisiaan kiihkeästi tai nauttia lautasellinen makoisia toukkia, toki maustekastikkeessa. Kenkä sekä esi-isien asialliset sekoilut olivat selkeästi vakava asia, joten Kirjastomies päätti kokeilla toisenlaista lähestymistapaa.

”Voisimme tietysti ottaa selvää kuinka ne asiat oikeasti etenivät?”, hän ehdotti varovasti. ”Minulla on käytössäni tietolähteitä joista kaikki varmasti selviää”. Tämän sanottuaan hän ojensi kätensä kohti silminnähden tyhjää kohtaa ilmassa, avasi siihen reiän ikään kuin vetoketjun, ja työnsi siihen kätensä. Tässä vaiheessa charmantisti harmaantuneet herrasmiehet harmaantuivat entisestään ja erimielisyytensä unohtaen hakivat turvaa toistensa käsivarsilta.

”Ai, anteeksi”, Kirjastomies sanoi iloisesti. ”En aina muista, että kaikki eivät ole tottuneet näihin kieltämättä melko uskomattomiin tiedonhakukykyihini. Tämä on minun oma tietokantaoikotieni, odottakaas hetkinen”, hän jatkoi ja kiskoi reiästä ulos jonkinlaisen hakupäätteen. ”No niin, katsotaanpas mitä löytyy. Eli Oortin kuppila, vuosi 1907…hohoo, kyllä täältä jotain löytyy.”

Kirjastomies työnsi kätensä kyynärpäätä myöten edelleen auki olevaan aukkoon, veti sitten ulos paksun kirjan ja puhalsi sen päältä pölypilven. Hän selasi kirjaa hetken, pysähtyi sitten noin puoleenväliin ja jatkoi tyytyväisenä; ”Eli tämmöinen teos kuin ”Humpataan Oortissa” vuodelta 1982, tekijänään Filiberto Kelmiäinen, joka toimi Oortin kuppilan baarimikkona viime vuosisadalla, ja joka päätti eläkepäivinään julkaista päiväkirjansa. Hän kertoo, että sinä kyseisenä iltana kumpikaan teidän kyseisistä esi-isistänne ei katsonut toisiaan sillä silmällä, vaan molempien silmään lensi suurehko kärpänen, todennäköisesti Musca Domestica, joka oli ilmeisesti samaa sukua kuin se ,joka törmäsi serkkusi tädin Olivian silmään vuonna 1975. Aika uskomaton yhteensattuma kun sitä tarkemmin miettii. Mutta katsokaa toki itse”, Kirjastomies tokaisi ja antoi kirjan charmanttien herrasmiesten käsiin.

Hitusen vastentahtoisina he lukivat avatun kohdan, raapivat päitään, hivelivät viiksiään ja lopulta nyökkäilivät hymyillen. He katsoivat toisiaan kyynelsilmin ja halasivat. ”Giuseppe! Angelo!”, he huusivat ja rutistivat toisiaan lujasti. ”Mamma Mia, kuinka hienoa! Sukujemme vuosikymmenten taistelu on ohi, voimme olla taas ystäviä ilman pahoja silmiä!”, he totesivat kuin yhdestä suusta hyppien samalla ympyrää käsikynkässä. Kirjastomies hymyili ja oli viisaasti hiljaa siitä perhanan kengästä, jonka molemmat olivat onnellisesti unohtaneet. Maailma pelastuu? No ei nyt aivan, mutta tyytyväinen asiakas on aina iloinen asia.

”Ai niin, olisi vielä yksi asia”, Kirjastomies sanoi pirteästi onneaan koetellen. ”Oletteko koskaan harkinneet lomaosaketta?”

Pipsa ja kirjaston sydän

Oli kulunut muutama päivä Pipsan ja Kirjastomiehen kohtaamisesta. Tapaamisen vaikutus Pipsaan oli suurempi, mitä hän oli odottanut. Hänen yleensä niin keskittynyt keskinkertaisuutensa koulutyössä oli häiriintynyt, josta seurauksena englannin kokeesta oli tullut täysi kymppi. Se puolestaan oli aiheuttanut kateellista kyräilyä luokkatovereiden suunnalta. Monet heistä olivat jo aikaisemmin epäilleet, että Pipsa oli salaa fiksu, mutta hän korjasi tilanteen mestarillisesti taistelemalla matematiikan kokeesta vitosen, mikä palautti herkän tasapainon. Mutta tarkkaavaisuus, se ei saisi enää herpaantua.

He olivat sopineet Kirjastomiehen kanssa, että tapaisivat tänään puolilta päivin Siilinjärven pääkirjaston nurkalla. Tarkoituksena oli aloittaa Pipsan koulutus kohti kirjastoammattilaisuutta. Kaiken varalta hän oli ottanut mukaan myös naulakarttunsa ja herra Miaun. Naulakartun mukaantulolle oli myös toinen syy; Pipsan ikkunan alla olevassa ruusupuskassa oli ollut outoja, ruskeanpunertavia karvatuppoja, jotka herättivät epäilyksiä. Epäilyksiä mistä, sitä Pipsa ei osannut tarkentaa, mutta asia oli kuitenkin ehdottomasti epäilyttävä, joskin varsin yleisellä tasolla. Toki kyseessä saattoi olla joku herra Miaun onnistuneemman metsästysretken onnettomista uhreista, mutta karvaa oli ollut todella paljon, mikä viittasi siihen ettei uhri ainakaan kovin pieni ollut. Eikä kissa näyttänyt olennaisesti lihoneen. Outoa, mutta ehkä kuitenkin täysin luonnollisesti selitettävissä. Silti, naulakarttu oli syytä olla mukana.

Hän oli odotellut jo jonkin aikaa, mutta Kirjastomies oli myöhässä. Mikä oli outoa, koska hän ei vaikuttanut sellaiselta ihmiseltä joka olisi myöhässä, ainakaan turhaan. Hän alkoi ajatella, että ehkä kaikki oli sittenkin ollut vaan jotain outoa, siis todella outoa unta. Kunnes läheisestä puskasta kuului ”Psst”.

Pipsa kääntyi katsomaan. Puskassa ei näkynyt mitään merkille pantavaa, piikkejä lukuun ottamatta. Ehkä hän oli kuullut omiaan. Vieressä meni kuitenkin tie, ehkä ääni oli tullut ohiajavasta autosta, joita ei kuitenkaan viimeiseen varttiin ollut näkynyt. Sitten kuului taas ”PSST”, tällä kertaa hieman kovempana. Hän ei vieläkään nähnyt mitään. Olipas kummallista, hän ajatteli. Sitten puskasta ojentautui karvainen mustavalkoinen käsi, joka viittoili häntä tulemaan lähemmäs. Pipsa epäröi, ei tuo ainakaan Kirjastomiehen käsi ollut, ellei hän sitten kärsinyt äkillisistä pigmentin vaihteluista. Pipsa pohti hetken ajatuksen todennäköisyyttä, kunnes kuului karhea, matala ääni joka tokaisi; ”Kuules nyt, lopeta se ihmettely ja astu pensaaseen. Ei tässä ole koko päivää aikaa”.

Pipsa epäröi edelleen, ja kysyi; ”Oletko sinä Kirjastomies?”

”En, olen hänen apulaisensa. Tule nyt, ole kiltti, täällä ei ole mitenkään mukavaa. Minulla on piikkejä ahterissa”

Pipsa astui lähemmäs pensasta, ja silloin hän huomasi, että sen alla oli tunneli. Ei mikään suuren suuri, mutta riittävän iso 12-vuotiaalle tytölle ja hänen kissalleen. Varovasti hän laski sinne ensin Herra Miaun, kissat ensin heikoille jäille ja niin edelleen. Herra Miau ei ollut asioiden tilasta kovinkaan innoissaan, ja osoitti sen äänekkäästi sähisemällä ja yleisellä kynsien heristelyllä. Mutta vastarinta oli turhaa. Laskettuaan vähemmän yhteistyöhaluisen lemmikkinsä suureen tuntemattomaan, Pipsa kapusi itsekin alas.

Tunneli oli tilavampi miltä se ulospäin näytti, suorastaan luolamainen. Sen seinillä oli pari soihtua luomassa lämmintä valoa. Ilma oli hieman tunkkaista, mutta hengityskelpoista yhtä kaikki. Pipsa tutki luolaa katseellaan. Luolassa ei oikeastaan ollut mitään, muuta kuin pari vähemmän kutsuvaa pimeää käytävää, jotka näyttivät johtavan syvemmälle kirjaston alle. Ai niin, ja sitten oli toki tumma hahmo, joka seisoi keskellä luolan lattiaa. Äänekkäästä rouskutuksesta päätellen se oli syömässä.

Hahmo oli melko iso ja pyöreähkö. Sillä oli päässään kalastajanhattu, ja ilmeisesti aurinkolasit, mikä oli outoa luolan valaistuksen huomioon ottaen. Yllään sillä oli pitkä, vaaleanruskea takki, joka ylsi polviin asti. Mutta jokin hahmossa ei vain ollut oikein. Pipsa katsoi hahmoa päästä jalkoihin, ja havaitsi että sillä ei ollut housuja. Sen sijaan hahmolla oli mustavalkoiset, karvaiset jalat. Joissa oli varsin vaikuttavat, pitkät kynnet. Hahmo oli jotenkin…karhumainen? Pipsa laski asioita yhteen ja totesi: ”Sinähän olet panda!”

”Bingo, sepäs kesti”, karhumainen otus, eli panda tokaisi. ”Mikähän ihme minut antoi ilmi? Anna kun arvaan, ne ovat nämä koivet. Näihin kinttuihin ei vaan saa kiskottua housuja, kengistä puhumattakaan”, panda huokaisi. ”No mutta, minä olen siis panda. Nimi on Laikku, hauska tutustua”, panda eli Laikku sanoi ja ojensi kätensä. Tai tassunsa. No kuitenkin, Pipsa mietti hetken, ja tarttui sitten Laikun tassuun. ”Peppiroosa Natalia Mymmeli Mäkinen. Mutta arvostaisin kovasti jos kutsuisit minua Pipsaksi”.

”Ymmärrän”, Laikku sanoi osaaottavasti. ”Hauska tutustua, Pipsa. Valitettavasti Kirjastomies ei tänään päässyt paikalle, hänen piti pelastaa maailma tai jotain vastaavaa. Normipäivä. Sen sijaan minä aloitan koulutuksesi. Huomaan että olet ottanut naulakarttusi mukaan, hyvin ajateltu. Sille saattaa olla vielä käyttöä.”, Laikku sanoi ja hymyili salamyhkäisesti. Sitten Laikun katse kohdistui Herra Miauhun, joka ei ilmeisesti osannut päättää oliko panda kenties vihollinen, päivällinen vai molempia. Se kierteli Laikun jalkoja, välillä puskien ja välillä näykkien, upottaen lopulta kyntensä hellästi Laikun sääreen.

”AAARGH, MIKÄ IHANA OLENTO”, Laikku tokaisi.

”Oi kuinka suloista, herra Miau pitää sinusta”, Pipsa totesi viattomuudella, johon ainoastaan kissanomistaja pystyy.

”Enpä haluaisi olla sen vihamies”, Laikku ynähti tuskissaan. ”Mutta kuitenkin ihan hyvä, että otit kissankin mukaan. Siitä voi olla hyötyä koitoksessasi.

”Koitoksessani? Eikös tämän pitänyt olla vain koulutusta?”, Pipsa kysyi hitunen yllätystä äänessään.

”Sitäpä hyvinkin, mutta ehkä hieman erilaista kuin mihin olet tottunut. Et ole vielä tarpeeksi vanha hakeaksesi kirjastoalan koulutukseen, joten sen sijaan saat käytännönläheisempää oppia. Eli aloitamme suoraan käytännöstä, teorian voit opetella myöhemmin jos katsot tarpeelliseksi.”

”No hyvä on, mitä minun pitää siis tehdä?”

”Aluksi mietitään tätä paikkaa. Mikä tämä sinun mielestäsi on?”

”Luola kirjaston alla. Ei kai sen kummempaa”

”Totta, on se sitäkin. Mutta näet varmaan nuo alaspäin johtavat käytävät. Mihin luulet niiden johtavan?”

”Vielä vähän tunkkaisempiin ja hämärämpiin luoliin?”, Pipsa kysyi hitusen ärtyneenä.

”Ei, vaan kirjaston sydämeen.”  Laikku sanoi puoliksi kuiskaten, aivan kuin kyseessä olisi suurempikin salaisuus.

Laikku oli ilmeisesti pyrkinyt tekemään dramaattisen vaikutuksen, siinä kuitenkaan näkyvin tuloksin onnistumatta. Herraisä-reaktion sijaan Pipsa kohautti olkapäitään ja kysyi: ”Mikäs se kirjaston sydän sitten on?”

Lievästi lannistuneen oloisena Laikku jatkoi; ”Jokaisella kirjastolla on sydän, juuret, lähde, joka antaa paikalle sen elämän ja tarkoituksen. Ilman sydäntä kirjasto menettää sielunsa, kuihtuu ja vähitellen kuolee. Tämän kirjaston sydän ja juuret sijaitsevat syvällä maan alla, suojassa kähmelöiltä, peikoilta ja muilta ikäviltä otuksilta, jotka haluaisivat tuhota sen. Nyt sydän on kuitenkin vaarassa, ja sinun on pelastettava se. Tämä on ensimmäinen tehtäväsi. Saat trikoosi kun se on suoritettu.”

Pipsa kohtaa Kirjastomiehen

Pipsa katsoi tarkemmin ikkunansa ulkopuolella leijuvaa hahmoa. Mies oli kalju ja hänellä oli tummanruskea, tuuhea parta joka oli vahvasti huurteessa. Yllään hänellä oli vihreät trikoot, punainen viitta, sekä jalassa keltaiset saappaat.  Rinnassa hänellä oli keltainen K. Kirjastomies katsoi Pipsaa hivellen samalla jäätynyttä partaansa. Pipsa katsoi tiukasti takaisin.

”Kyllä, näin alustavasti olisin kiinnostunut, ainakin kuulemaan lisää. Ja minulla on myös paljon kysymyksiä.”  

”Hienoa. Voisinko tulla sisään, niin kertoisin enemmän vaikka mahdollisen teekupposen äärellä?”, Kirjastomies kysyi toiveikkaasti. ”Täällä on meinaan aika perhanan kylmä. Minulla on ylläni kesätrikoot vaikka nyt on vasta huhtikuu. Tiedän, ei pitäisi pukeutua liian kevyesti, kevät on petollinen ja niin poispäin, mutta kun aurinko paistoi päivällä niin kivasti, niin ajattelin, että ehkä tuolla tarkenee. Tietysti se nyt vaikuttaa aika huonolta ajatukselta.”

Pipsa katsoi Kirjastomiestä ja mietti samalla kuinka selittäisi vanhemmilleen makuuhuoneessaan olevan vihreätrikoisen partaveikon. Toisaalta, ehkä riski kannattaisi ottaa. Tällaista mahdollisuutta ei tullut jokaisen 12-vuotiaan tytön kohdalle, ainakaan kovin usein. ”No tule nyt sitten”, Pipsa sanoi ja avasi ikkunaa enemmän, niin että Kirjastomies mahtui sisään. ”Teetä meillä ei kyllä taida olla. Kahvia kyllä olisi?”

”Ei kiitos, olen ihan teemiehiä”, Kirjastomies sanoi lievästi pettyneen oloisena. 

”Voisinko vaikka istahtaa hetkeksi?”

”Toki, istu mihin haluat”, Pipsa sanoi.

Tähän väliin sopinee pieni tietoisku. Agnes Hösö-Tönttönen kertoo kirjassaan ”Ihanat karvapallerot, kuinka teitä rakastankaan”, että tavallinen kotikissa(Felis domesticus), on mitä ihanin ja lempein lemmikki, jolta saa lämpöä ja pyyteetöntä rakkautta, ja joka on isäntänsä/emäntänsä uskollisena ilona elämän pikku ilmakuopissa. Tietenkin Hösö-Tönttönen kirjoitti tämän ennen kuin kompastui kissaansa Höpsykäiseen talonsa portaikossa murtaen kutakuinkin jokaisen luunsa. Sairaalassa ollessaan hän kirjoitti jatko-osan ”Saastaiset kirppukasat”, jonka sanoma on jokseenkin erilainen. Nykyään hän kasvattaa rottweilereita.

Tässä välissä on myös syytä kiinnittää lukijan huomio Pipsan huoneen ulkopuolella kiipeävään epämääräisen pörröiseen otukseen. Otus liikkui erittäin hitaasti, varoen päästämästä ääntäkään. Sillä oli selkeästi pahat mielessä, koska kukaan hyvissä aikeissa liikkuva ei tarvinnut moista salamyhkäisyyttä. Epämääräisen pörröinen otus saapui Pipsan ikkunan taakse, levitti pörröiset korvansa ja kuunteli.

Ja sitten takaisin tarinan pariin. Kirjastomies istui sen tarkemmin katsomatta vanhaan nojatuoliin joka oli Pipsan huoneen nurkassa. Vanhaan nojatuoliin, jossa oli epäilyttävän karvainen tyyny. Varmaan tajuattekin jo. Ihanat karvapallot jne. Tässä vaiheessa kannattaa myös huomauttaa, että on hyvä olla tarkkana kun istuutuu vieraassa kiinteistössä.

”HERRRRRRAMUNNJEEERRRRKKKLLLLLLAAAARRRGHHH”, Kirjastomies huudahti ja hyppäsi kirjaimellisesti kattoon, kopauttaen samalla osan rappausta rikki. Seuraavaksi hän laskeutui vähemmän elegantisti tömähtäen takalistolleen, kaatuen siitä selälleen raajat levällään. Melkein saman tien hän loikkasi jälleen pystyyn pidellen molemmin käsin, noh, paremman sanan puutteessa vaikkapa ahteristaan. Koko tapahtumasarja kesti noin puolitoista sekuntia.

Tässä vaiheessa Pipsan ikkunan ulkopuolella salakuuntelemassa ollut epämääräisen pörröinen otus säikähti, ja tipahti kevyesti tömähtäen ruusupuskaan. Uskomatonta mielenmalttia osoittaen se ei päästänyt kuin pienen ”prrrrrkl”-äännähdyksen. Hitaasti, ja jos mahdollista, vielä varovaisemmin otus alkoi taistella tietään ulos puskasta.

”Ai niin, kannattaa katsoa mihin istuu. Herra Miau tykkää nukkua tuolissa”, Pipsa tokaisi. Herra Miau oli Pipsan kissa, noin kymmenvuotias valkomusta kolli terävillä kynsillä ja erityisen ikävällä asenteella varustettuna. Emäntänsä silmissä tämä ilkeä ryökäle oli toki mitä ihanin ja valloittavin pieni herrasmies(ai kun se on söpö, eihän tuota voi kun rakastaa, tuommoinen pikku maitoparta, ei se tuota tahallaan tee, uskomatonta kuinka nopeasti noinkin syvät haavat paranevat) kun taas kutakuinkin koko muu maailma piti Herra Miauta lähinnä karvaisena sukupuuttoaaltona, josta useat jyrsijä- ja pikkulintusukupolvet olivat iltanuotiolla jälkikasvuaan varoittaneet.

Kirjastomies tuijotti Herra Miauta, joka nuoli tassujaan tyytyväisenä päivän pahasta työstä. ”Kuinka ihastuttava olento”, hän sanoi jokaisen sanan tihkuessa silkkaa myrkkyä. Silmät kyynelehtien hän kokeili takamustaan, tarkistaakseen että se oli edelleen kutakuinkin ehjä ja oikeassa paikassa. ”Noh, minun piti muutenkin hommata uudet trikoot. Mahdollisesti paksummasta kankaasta.” Viimeinen lause oli suunnattu Herra Miaulle, joka kuin vastatakseen esitteli partaveitsenteräviä kynsiään. ”Haarniskat ovat toki taas muodissa”, hän jatkoi.

Pipsa otti Herra Miaun varovasti syliinsä ja silitti sitä hellästi. ”Tämä on vaan tämmöinen vanha höpsö”, hän sanoi tavalla joka antoi ymmärtää, että Tyrannosaurus Rex oli vaan pikkuisen liikakasvanut sisilisko. ”No mutta, jospa mentäisiin sitten itse asiaan”, Pipsa sanoi ja otti esiin muistikirjansa.

Kirjastomies nyökkäsi, ryhdistäytyi silminnähden, rykäisi ja aloitti: ”No niin, sinä Peppiroosa Natalia Mymmeli Mäkinen, kutsumanimeltäsi Pipsa, haluat mahdollisesti liittyä MAAILMAN PARHAASEEN TIEDONHAKUTAISTELURYHMÄÄN. Oletko tietoinen kaikista velvollisuuksista ja vaaroista joita pesti pitää sisällään?”

”En, sitä varten minulla olisi niitä kysymyksiä”, Pipsa tokaisi ja näytti muistikirjaansa.

”Ah, aivan. Tosiaankin. Noh, kysy pois, niin vastaan parhaan kykyni mukaan”.

”Mitä nämä velvollisuudet ja vaarat pitävät sisällään?”

”Selvä, aloitetaanpa vaaroista. Tiedonhakutyössä ja kirjastomaailmassa yleensäkin on monenlaisia vaaroja,  mm. kammottavat kirjatoukat, villiintyneet kirjat, sensuuripeikot, töhrypirut, harhauttajat ja kähmelöt. Nämä ovat kaikki eräänlaisia demoneita tai muuten vaan ilkeitä otuksia. Käsitelläänpä sitten muutamia hieman tarkemmin. Kirjatoukat ovat viime aikoina olleet iso riesa, monia klassikoita on kadonnut parempiin suihin. Eräs villiintynyt nimikirja on riehunut Toivalan liepeillä, yhden onnettoman pojan nimeksi tuli sen takia Mandi-Petteri.  Sensuuripeikoista taasen ei ole hetkeen kuulunut paljoakaan, mutta parempi pitää tilannetta silmällä. Jos ne pääsevät vauhtiin, niin ei hyvä heilu.”

”Entäs töhrypeikot, harhauttajat ja kähmelöt?”, Pipsa kysyi kiinnostuneena. Hänen silmissään oli sellainen kiilto, joka antoi ymmärtää, että kyseiset otukset olivat vain silmänräpäyksen päässä tuomiosta. 

”No töhrypiruja on aina, niitä tuntuu sikiävän koko ajan lisää. Eilenkin eräässä kirjastossa kirjan välistä löytyi kuorittu päärynä. Töhrypirun tekosia.”  Tässä vaiheessa Kirjastomies tuntui herkistyvän. ”Yritin pelastaa teoksen, Sinuhe se taisi olla, mutta oli jo liian myöhäistä. Liian tahmaista ja tahraista, sivut repeilivät…jouduin…poistamaan sen.” Kirjastomiehen silmäkulmasta valui pari liikutuksen kyyneltä. ”Mutta se eli hyvän elämän, yli 200 lainaa. Se on kaikkein kamalinta kun ne lähtevät liian nuorina”. Tässä vaiheessa Kirjastomiehen silmät olivat täynnä kyyneliä. Pipsa kaivoi taskustaan nenäliinan ja antoi sen Kirjastomiehelle, joka niisti äänekkäästi.

Kirjastomies kokosi hetken itseään ja jatkoi. ”Kirjatoukat, sensuuripeikot ja töhrypirut ovat kuitenkin vihollisina helpoimmasta päästä, niistä selviää useimmiten kevyellä tai keskiraskaalla Turpasaunalla™. Harhauttajat sen sijaan ovat erittäin vaarallisia. Ne tulevat mieleesi kun teet vaativaa tiedonhakua, ja yrittävät johdattaa sinut harhapoluille esim. antamalla vääriä hakutuloksia. Sen takia tiedonhakua tehdessä täytyy olla erittäin keskittynyt, harhauttajat iskevät semmoisina hetkinä jolloin olet heikoimmillasi. Pahimmillaan saatat eksyä ikuisiksi ajoiksi tietokantalimboon, selaten saatavuus- ja nidetietoja kunnes viimein menetät järkesi.” Kirjastomies meni vakavaksi. ”Olen menettänyt monta kollegaa harhauttajille, niitä vastaan ei oikein ole kunnollista tapaa taistella. Sen takia kokoan tätä joukkiota, että saisi vähän tuoretta näkökulmaa ja uusia ideoita. Kähmelöt ovat tietysti vielä oma lukunsa.”

”Mitä ne kähmelöt sitten tekevät?” Pipsa kysyi, tehden kynä sauhuten muistiinpanoja.

”Kähmelöt ovat kirjastojen pahimpia vihollisia. Ne kähveltävät kirjastojen määrärahoja joka vuosi ja laittavat ne sitten kaikenmaailman turhuuksiin. Eräänlaisia näkymättömiä varkaita siis. Sen lisäksi ne mustaavat kirjastojen mainetta, ja saavat ihmisten ajatukset meitä vastaan. Ja ajatusten voimaa on vaikea vastustaa.” Kirjastomies huokaisi. ”Tätä vauhtia kirjastoja ei enää muutaman sukupolven päästä ole. Joten meidän on taisteltava nyt kun on vielä jotain minkä puolesta taistella”. Kirjastomies näytti haudanvakavalta.

Pipsa katsoi Kirjastomiestä mietteliäänä. Kaikki tämä vaikutti kamalan mielenkiintoiselta, mutta vielä oli pari tärkeää seikkaa selvittämättä.

”Okei, alan kallistua sen kannalle, että voisin hyvinkin liittyä joukkoon. Mutta sitä ennen minulla olisi vielä pari kysymystä”

”Kysy vaan, vastaan mielelläni”, Kirjastomies virkkoi hymyillen.

”Osa-aikainen lähettipoika?”

”Aaajuuheh, no kun tästä hommasta ei oikeastaan tienaa paljoakaan, joten kaikki lisätulot ovat tervetulleita. Ja kun minulla on tämä lentotaitokin, niin ajattelin että mikä ettei, pitäähän miehen syödä”, Kirjastomies sanoi hieman hermostuneesti. ”Oliko sinulla vielä muita kysymyksiä?”

”Kyllä. Sopisiko minulle punaiset trikoot?”

Pipsa Mäkinen

Pipsa Mäkinen on 12-vuotias tyttö Siilinjärveltä. Oikeasti hänen nimensä on Peppiroosa Natalia Mymmeli Mäkinen, mutta tolkun immeisenä(jollaisia hänen vanhempansa selkeästi eivät ole) hän käyttää mieluummin nimeä Pipsa. Lyhyt ja ytimekäs, pirtsakka jopa. Ja taatusti parempi kuin Peppiroosa.

Pipsa käy koulua Erittäin Piikikkään Nisäkkään ala-asteella, jossain päin Siilinjärveä.  Hän on riittävän hyvä oppilas, eli saa olla rauhassa opettajilta ja kateellisilta oppilailta. Tämä on tietoinen valinta. Ihminen saattoi joutua turhiin vaikeuksiin olemalla liian hyvä tai liian huono. Kultainen keskitie, sen kanssa ei voinut mennä vikaan.

Ulkonäöltään Pipsa on melko tavallinen; kasvoissa on hieman pisamia, maantienruskeat hiukset ovat kahdella saparolla, silmät ovat harmaanvihertävät. Hän pukeutuu melko normaalisti, yleensä vihreään mekkoon. Tämäkin on tietoinen valinta.  Ainoa silmiinpistävä piirre on hänen terävä katseensa. Satunnainen ohikulkija saattaisi ajatella, että siinä on tyttö joka havaitsee asioita. Ja niinhän hän tekeekin. Juuri tällä hetkellä hän lukee sanomalehteä, ja tekee havainnon, joka muuttaa hänen elämänsä.

TEE TYÖTÄ JOSSA ON EDES JOTAKIN JÄRKEÄ!

ONKO TIEDONHAKU INTOHIMOSI?

TAHDOTKO LIITTYÄ MAAILMAN PARHAASEEN

TIEDONHAKUTAISTELURYHMÄÄN? NO EI VÄLTTÄMÄTTÄ

TAISTELU, MUTTA ON SE AIKA RANKKAA VÄLILLÄ.

 HALUATKO TYYLIKKÄÄT(ei pakollinen) TRIKOOT(ei pakollinen)JA SUPERSANKARIELÄKKEEN?

JOS VASTASIT EDES JOHONKIN KOHTAAN ”EHKÄ”, NIIN

OTA YHTEYTTÄ OSOITTEESEEN:

KRJASTOMIES

SALAINEN TUKIKOHTA

MISSÄ LIE

Pipsa luki ilmoituksen pari kertaa ajatuksen kanssa. Tiedonhaku ei ollut hänen intohimonsa, ainakaan vielä, mutta se voisi olla. Hän oli näin yleensä melko avoin uusille ajatuksille. Eli periaatteessa ehkä. Eikä vastaaminen mitään maksaisi, paitsi postimerkin hinnan.

Pipsa tarttui kynään ja alkoi kirjoittaa vastausta ilmoitukseen.

”Hei, sinä arvoisa KRJSTOMIES. Tiedonhaku ei ole intohimoni, ainakaan vielä, mutta olisin silti kiinnostunut tietämään lisää. Saako kissani Miau liittyä myös maailman parhaaseen tiedonhakutaisteluryhmään? Mitä vastaan ryhmä taistelee? Saanko valita trikoitteni värin itse? Kuinka paljon supersankarieläke oikein on?”

t: Pipsa Mäkinen, 12v

Kolajuomakoski 88

71800 Siilinjärvi

Pipsa laittoi kirjeen kuoreen ja liimasi siihen vielä varmuuden vuoksi pari sydäntä ja tähteä, ihan vaan hyvän vaikutelman vuoksi. Sitten hän vei sen postilaatikkoon, ja alkoi odottaa vastausta. Toki hän teki paljon muutakin kuin odotti, mutta se odottaminen oli kuitenkin koko ajan siellä taustalla.

Ja kun vastaus tuli, se tuli juuri silloin kun sitä kaikkein vähiten odotti. Oli ilta, ja Pipsa oli käymässä yöpuulle. Silloin hänen ikkunaansa koputettiin. Mikä oli varsin erikoista, koska hän asui kolmannessa kerroksessa, eikä hänen muistaaksensa ikkunan takana ollut tikapuita. Neuvokkaana tyttönä Pipsalla oli varokeino tällaisia tilanteita varten; varsin vaikuttavan näköinen naulakarttu, jonka hänen isänsä oli nikkaroinut hänelle teinivuosia varten. Naulojen päät oli maalattu punaisella maalilla oikeanlaisen vaikutuksen saavuttamiseksi. Varteen oli upotettu myös lasinpalasia, ihan vaan siksi, että teräviä asioita ei voi koskaan olla liikaa. Kaiken kaikkiaan se oli naulakarttu, jonka jokainen yksityiskohta huokui potentiaalista tuskaa.

Pipsa hiipi varovasti ikkunan luo, naulakarttu pään ylle kohotettuna. Hän katsoi ulos, mutta ei nähnyt mitään muuta kuin iltahämärässä huojuvia puun oksia. Mutta se ei tietenkään tarkoittanut etteikö ulkona olisi joku. Pipsa oli kuitenkin kuullut koputusta, eikä hän uskonut olevansa vielä siinä iässä, että kuulisi omiaan. Hän avasi ikkunan, ja kurkisti ulos. Ja sitten hän huomasi ikkunan yläpuolella leijuvan hahmon. Oli hämärää, joten hän ei nähnyt hahmoa tarkasti. Hänet oli kuitenkin kasvatettu hyvin, ja kohteliaisuus oli yleensä hyvä tapa kohdella yllättäviä tilanteita.

”Hyvää iltaa”, hän sanoi.

”Hyvää iltaa, Pipsa”, leijuva hahmo vastasi. ”Minä olen Kirjastomies, kaikkien tiedonjanoisten sankari ja osa-aikainen lähettipoika. Sinäkö olit kiinnostunut tiedonhausta?”