sunnuntai 26. elokuuta 2012

Laikku ja kadonneen katinryökäleen metsästys



Laikku seisoi metsän ympäröimällä aukealla, hyytävässä viimassa katsellen edesmenneen lentokoneensa savuavia jäännöksiä. Noh, se ei mennyt ihan putkeen, hän ajatteli. Korvauskulut tulisivat olemaan melkoiset. Mutta onneksi hän oli jo lähellä kohdettaan. Luultavasti ainakin. Varmasti ainakin oikeassa valtiossa. Kai. Siinä rajoilla. Aivan taatusti oikealla mantereella. Ilta alkoi pimetä, eikä pakkanen ollut ainakaan hellittämään päin. Jossain kaukana ulvoi yksinäinen susi. Tai mistäpä sitä tiesi, ehkä sillä oli kavereita. Laikku kiskoi takin tiukemmin ylleen ja jatkoi matkaansa.

Saatuaan Kirjastomieheltä tehtäkseen etsiä herra Miau, hänen oli ollut vaikea peittää pettymystään. Laikku ei pitänyt herra Miausta kovinkaan paljon, johtuen kynsistä, hampaista ja niiden ylettömästä ja tarpeettomasta käytöstä viattomiin pandakarhuihin. Mutta tehtävä oli tehtävä, eikä hän voinut pettää Pipsan ja Kirjastomiehen luottamusta. Homma osoittautui luonnollisesti vaikeammaksi mitä hän oli alun perin ajatellut. Rotinkainen oli kokenut ja taitava kähmelöagentti, joten hän osasi peittää jälkensä vähän liiankin hyvin. Oli ylipäätään todella epäkohteliasta ja hyvän urheiluhengen vastaista olla jättämättä johtolankoja, Laikku ajatteli. Pipsan – tai oikeastaan kirjaston hengen  aiheuttama räjähdys, tai mikä lie se sitten olikaan, ei myöskään ollut tehnyt hyvää mahdollisille jäljille. Luolan seinämät olivat joistain kohdista jopa lasittuneet, mikä kertoi karua kieltään kirjaston hengen voimasta. Eloperäinen materiaali ei ollut onneksi ottanut niin kovasti osumaa, joten jotain toivoa sentään oli.

Ja kuinka ollakaan, Rotinkaisesta oli jäänyt jokunen karvatuppo, joita Laikku nyt tutki. Haisevia, likaisia karvoja, mikä ihana iltapuhde. Mutta niin, ihan tavallinen vuoripeikkohan se näköjään loppujen lopuksi vaan oli. Vuoripeikot olivat melko yleisiä, joten se siitä. Vuoriakin oli sen verta paljon, että mihinkään tiettyyn Rotinkaista oli vaikea yhdistää. Eikä mikään viitannut siihen, että peikko olisi edes ollut suuntaamassa kotiinsa. Aargh. Laikku oli jo luovuttamaisillaan, kun yhtäkkiä hän huomasi karvojen seassa pikkuruisen valkoisen kukan. Uu, johtolanka, hän ajatteli. Ehkä jopa se ratkaiseva.

Laikku linnoittautui kotiluolaansa ja alkoi kuumeisesti tehdä erittäin vaativia ja vaarallisia tiedonhakuja, käyttäen ihmeellisiä taitoja jotka oli oppinut joiltain ihmeellisiltä munkeilta, jotka asuivat joillain ihmeellisillä vuorilla, jossain ihmeellisen kaukana kaikesta. Työ kesti useita tunteja, hän kolusi läpi lukemattomia tietokantoja ja hakuteoksia, käväisi kysymässä naapurin hieman hassulta ja höperöltä tädiltä, sekä kysyi kirjastonhoitajalta, mutta lopulta, uskomattomien, suorastaan pökerryttävien ponnistusten ja järkyttävän pitkien lauseiden jälkeen hänen onnistui tunnistaa kukka. Se oli siperianmörmötti.

Siperianmörmötti, josta poikkitieteellinen kirjailijalahjakkuus Agnes Hösö-Tönttönen kertoo tällaista teoksessaan ”Kaiken maailman heiniä ja rehuja”: ”Siperianmörmötti on kaikessa vaatimattomuudessaan täydellisen hyödytön ja mitäänsanomaton kukka(rumakin vielä ja haisee pahalle), jonka ainoa mahdollinen funktio saattaisi olla jonkin epämääräisen  kirjoitelman juonikuvioiden eteenpäinvienti”. Niin, ei hän kovin väärässä ollut.

Laikun vähemmän suureksi yllätykseksi siperianmörmöttiä tavattiin lähes yksinomaan Siperiasta. Sielläkin sen kasvualue oli melko rajattu, mikä puolestaan helpotti etsintätyötä melkoisesti. Ainoa ongelma tässä vaiheessa oli se, että kuinka ihmeellä hän saisi itsensä raahattua Siperiaan. Mutta siihenkin saatiin ratkaisu, kun hän kävi lainaamassa lähikirjastosta pienen, kahdenistuttavan lentokoneen. Laina-aikaakin oli kaksi viikkoa, joten eihän tässä tulisi edes kiire.

Hän vilautti kirjastokorttia lentokenttähenkilökunnalle(älkää kokeilko tätä), ja sai luvan nousta ilmaan. Alkumatka meni sujuvasti ja vaikka Laikulla ei ollut edes lentolupakirjaa, kone oli sen verran helppokäyttöinen, että suurempia ongelmia ei ollut. Ennen kuin hän saapui Siperian ilmakehään, jolloin hän havaitsi, että koneen moottorit alkoivat jäätyä. No justiinsa, hän ajatteli. Matkaa ei ollut enää pitkälti, mutta vaikutti epätodennäköiseltä, että kone kestäisi kovin kauaa. Eikä aikaakaan, kun kaikki mahdolliset varoitusvalot alkoivat vilkkua rytmikkään piipityksen ja moottoreiden kuolinkorahtelun säestämänä. Laikku tarkisti pikaisesti oliko koneessa kenties mukana laskuvarjo, mutta se olisi ilmeisesti pitänyt lainata erikseen. Pahus. Eli hänen olisi tehtävä pakkolasku.

Mikä onnistui varsin hyvin, ottaen huomioon, että urhea pilottimme oli ensikertalainen minkäänlaisen lentävän tai ylipäätään liikkuvan koneen puikoissa. Ainoiksi oheisvahingoiksi jäivät pari koneen tielle osunutta epäonnista kuusta, ja erittäin onnekas, joskin pahasti järkyttynyt hirvi, jonka mieleen jäi ikuisiksi ajoiksi muisto sarvia hipoen yli kiitäneestä lentokoneesta. Luminen maasto takasi onneksi suhteellisen pehmeän laskun, jonka ansiosta Laikku selvisi kutakuinkin naarmuitta, joskin kone meni lunastukseen. Ja nyt hän tarpoi hitaasti mutta varmasti eteenpäin upottavassa hangessa, kohteenaan epämääräisen näköinen linna, jonka korkeat, mustat, ja epämääräisen pahaenteiset tornit siinsivät kaukana horisontissa.


Tuntikausien tallustamisen ja susien kanssa taistelemisen jälkeen, hän saapui vihdoin pahaenteisen mustan linnan luo. Se huokui lämpöä, mikä oli tervetullutta vaihtelua tulipalopakkaselle, jonka seurauksena hän oli lähestulkoon umpijäässä varpaista nenänpäähän. Kerrospukeutuminen oli asia, jonka oppi kantapään kautta. Mutta vaikka lämpö oli iloinen asia, se oli myös erittäin epäilyttävää. Sähkölaskut mahtoivat olla melkoiset. Ilmassa tuntui outo väreily, eikä se välttämättä johtunut pelkästä kuumuudesta. Kähmelöitä, aivan varmasti. Ehkä hän löytäisi herra Miaun täältä. Laikku alkoi varovasti edetä kohti linnaa, tunsi sitten lumen pettävän allaan, ja putosi.


Hän heräsi hikoillen pimeästä ja kuumasta sellistä. Hänen päätään särki vallan julmetusti ja siinä oli suuri, kipeä kuhmu. Sen suurempia vaurioita ei tuntunut olevan, pikaisen tarkistulaskennan perusteella ainakin raajojen määrä täsmäsi. Mutta kuinka pitkään hän oli ollut tajuttomana? Oliko hänet vangittu? Jälkimmäiseen kysymykseen vastaus vaikutti olevan myönteinen, ensimmäiseen taas oli vaikea sanoa mitään. Laikku nousi seisomaan, ottaen tukea kivisestä seinästä. Hän kiersi sellin, todeten sen olevan kohtuullisen suuri. Ovea hän ei kuitenkaan löytänyt, mikä oli outoa. Yhdessä kohdassa hän oli kompastua johonkin, mikä luisevasta olemuksestaan päätellen vaikutti olevan sellin edellinen asukas. Huono merkki sekin, hän ajatteli. 


Yhtäkkiä hänen yläpuoleltaan kuului vaimeaa ääntä, ikäänkuin askelia. Sitten outo kumea tömähdys. Sen jälkeen oli hetken hiljaista, kunnes ilmeisesti jonkinlainen koneisto jyrähti käyntiin. Maa, tai tässä tapauksessa lattia järähti, Laikku menetti tasapainonsa ja kaatui selällensä. Silloin hän huomasi, että sellin kattoon oli hitaasti avautumassa jonkinlainen aukko. Jaa, vai siellä se ovi oli, hän mietti. Oven raosta tulvi valoa, joka valaisi sellin ja sokaisi Laikun kirkkaudellaan. Valon määrä lisääntyi oven auetessa enemmän, ja pian oli lähes mahdoton nähdä mitään. Laikku kuitenkin siristi silmiään, ja erotti kaiken valon ja kirkkauden keskeltä vaivoin hahmon. Hahmon, joka näytti etäisesti tutulta...mutta silti jotenkin oudolta. Hänen silmänsä laajenivat. Tämä ei voinut olla mahdollista.


"Tterrve Llaikku. Mmitäss mmiess?"


sunnuntai 19. elokuuta 2012

Uraohjus Sammergen ja suuret suunnitelmat


Osastonjohtaja Sammergen oli erittäin kiireinen kähmelö. Ei ollut helppoa olla pahis, niin monta erilaista asiaa ja näkökulmaa, jotka piti ottaa huomioon maailmanvalloitusta tehdessä. Sillä siihenhän kaikki pohjimmiltaan useimmilla itseään kunnioittavilla pahiksilla tähtäsi. Hän toisaalta kirosi ja toisaalta ylisti nykytekniikkaa, joka mahdollisti jatkuvan yhteydenpidon esimiesten ja alaisten välillä, olivat he missä tahansa. Ennen vanhaan sentään ehti miettiä vastausta rauhassa pari päivää, nyt sitä odotettiin saman tien. Homma toimi onneksi molempiin suuntiin; jos hänen esimiehensä laittoi Sammergenin kärsimään, niin tottahan hän tekisi saman omille alaisilleen.

Sammergen oli jopa kähmelöksi erityisen kunnianhimoinen. Sanotaan, että valta turmelee, mutta Sammergen, hän turmeli vallan. Jo pienenä savukiehkurana hän oli halunnut olla hiekkalaatikon kuningas, paras kaikessa, keinoja kaihtamatta. Muutamassa vuodessa hän oli noussut pahaisesta kirjantöhrijästä ensin kenttäagentiksi, ja nyt osastonjohtajaksi. Hän ei ymmärtänyt miksi muut eivät pystyneet samaan, eihän se vaatinut muuta kuin rankkaa työtä, ja sen, että teki kaiken viimeisen päälle hyvin. Ja osasi yllättää. Kuten hän oli yllättänyt edeltäjänsä, joka jäi sairasloman kautta varhaiseläkkeelle jouduttuaan Sammergenin ansaan. Urakehitys kähmelöiden maailmassa oli pitkälti riippuvainen siitä, miten pitkälle oli valmis menemään. Ja mitä korkeammassa asemassa oli, sitä tuulisempi ja kuolettavampi oli meno. Ja Sammergen oli ehkäpä kaikkien aikojen häikäilemättömin kähmelö. Ystäviä hänellä ei luonnollisestikaan ollut, ne olivat ylellisyyttä johon maailmanvalloitukseen tosissaan suhtautuvalla kähmelöllä ei ollut varaa.

Tällä hetkellä hänellä oli meneillään videokonferenssi johtoportaan kanssa. Idiootteja kaikki tyynni, hän ajatteli. Vielä vuosi tahi pari, ehkei sitäkään, ja hän olisi heidän paikallaan. Ja sitten tehtäisiin muutoksia varsin reippaalla kädellä, voi kyllä. Oli ylipäätään järjetöntä, että ylin johto koostui useammasta ylikähmelöstä, kun selkeä diktatuuri olisi selvästi parempi ja toimivampi tapa hoitaa asiat. Demokratia oli vain hidaste, joka esti nopean toiminnan. Hän tulisi muuttamaan kaiken, voi kyllä. Suunnitelmat olivat jo valmiina. Ensin pitäisi vaan hoitaa tieltä pois muuan Kirjastomies, ja sitten lanata Kirjava kaupunki maan tasalle. Järjestelykysymyksiä nämäkin.

Konferenssin vihdoin loputtua hän luki vakoojiltaan saamiaan tiedusteluraportteja erään Peppiroosa Natalia Mymmeli Mäkisen perheestä ja elämästä. Äiti Hippinoora Amalia Matikainen, entinen Kirjavan kaupungin agentti, nykyinen kukkakauppias Siilinjärvellä. Isä Reiska Jantteri Mäkinen, entinen kähmelövakooja, sittemmin timpuri, nykyään eläkeläinen, ja asui niin ikään Siilinjärvellä. Mikähän siinä Siilinjärvessä niin ihmeellistä oli. No kuitenkin, ilmeisesti he olivat varjostaneet toinen toisiaan, ja siinä tiimellyksessä ihastuneet. Kuinka epätodennäköistä, hän ajatteli, mutta toisaalta, näin se elämä yllättää. Eikä ollut ihme, että kahden noin erikoisen yksilön jälkikasvusta tuli jotain niin neuvokasta kuin Pipsa. 

Niin, Pipsa. Tytössä oli selkeästi lupausta suureksi kirjastoammattilaiseksi, joten hänestä täytyisi huolehtia siinä missä Kirjastomiehestäkin. Pipsasta saattaisi tosin olla hyötyä Kirjastomiehen nujertamisessa, jos asiat oikein hyvin rullaisivat. Ja olisi sääli hukata noin suuri potentiaali, jota voisi hyödyntää...niin, asiaa sopi pohtia kunnolla. Joka tapauksessa, hän oli päättänyt päästää heidät tällä kertaa menemään. Toivon mukaan jokin hän vasalleistaan oli onnistunut seuraamaan heitä niin pitkään, että sai Kirjavan kaupungin sijainnin selville. Jos ei, niin väliäkö tuolla. Sammergenilla oli kuitenkin vielä yksi valttikortti. Hänen villisti pyörteilevät kasvonsa muodostivat jotain hymyn tapaista. 

Sammergen painoi sisäpuhelimen nappia.

"NÖTTÖNEN", hän lausui varsin dramaattisesti. Hän odotteli hetken, odotteli toisen, ärsyyntyi, totesi että rajansa kaikella, ja huusi vielä dramaattisemmin:

"NÖÖÖÖTTTÖNEEEEN!"

Oli hetken hiljaista, kunnes kuului huminaa ja rätinää, ja lopulta hengästyneen peikon vastaus:

"Niin, herra Sammergen?"

Sammergen ei pitänyt odottamisesta, mutta päätti kuitenkin tylyttää Nöttöstä joku toinen päivä, jolloin siihen olisi paremmin aikaa. Näiden asioiden kanssa oli turha pitää kiirettä, kunnon tylytys oli kuitenkin asia, johon kannatti panetua hartaudella ihan tylytettävänkin tyytyväisyyden takia.

"KUINKA VIERAAMME VOI?", hän kysyi mairealla äänellä. Kuului lisää huminaa ja rätinää, sekä heikosti tukahdutettuja tuskanhuutoja.

"Kissa voi oikein hyvin, toisaalta minä en", Nöttönen vastasi ääni kireänä. Hänen turkkinsa ei olisi enää koskaan entisensä, jos sitä nyt enää turkiksi saattoi sanoa. Työterveyden tätikin oli puistellut päätään ja todennut, että Nöttönen näyttäisi varmasti ihan hyvältä kaljunakin, joten oli aivan sama ajella loputkin karvat pois. Sammergen hymähti.

"HYVÄ. VOIMME SIIS ALOITTAA OPERAATION SEURAAVAN VAIHEEN. TUOKAA HERRA MIAU YLÖS", hän jyrähti ja sulki sisäpuhelimen. 

Sammergen nousi pöytänsä äärestä, ja leijui suuren ikkunan eteen. Hän katseli tuiskuavaa tuulta ja lumista maisemaa, aukeita aroja ja harvassa kasvavia kuusia. Ja kas, myös sen keskellä taapertavaa pandaa. Hän hymyili. Voi että. Joskus elämä antoi pelkkiä mansikoita.

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Portilla


Oli pimeää. Satoi vettä. Satoi kaatamalla. Sama meininki oli jatkunut jo ainakin viikon. Suuret vesipisarat ropisivat iloisesti suuren puisen oven suulla seisovan miehen rähjäiseen sateenvarjoon ja luonnollisesti myös sen läpi. Tuntui kuin joku ylhäällä pilvissä olisi katsellut alas, huomannut miesparan, ja ihan vaan piruillessaan lähettänyt tämän iloksi pari miljoonaa sangollista keskisuuria vesi-ilmapalloja. Tämä ei kuitenkaan juurikaan menoa haitannut, sillä mies oli keltaisesta sadetakista ja leveästä lierihatusta huolimatta jo valmiiksi läpimärkä ja ilmeisen alistunut tilanteeseen. Siitäkin huolimatta, Kirjavan kaupungin portinvartija Phileas Natunen yritti toiveikkaasti ja suurella sinnikkyydellä sytyttää piippuaan, siinä kuitenkaan onnistumatta. Hän kirosi hiljaa mielessään uravalintaansa sekä reikäisiä kumisaappaitaan, jotka toimivat lähinnä veden läpikulkuväylänä kohti maankamaraa.

Hän oli aloittanut portinvartijana heti valmistuttuaan ammattikorkeakoulusta, ajatellen, että työ Kirjavassa kaupungissa olisi varmasti todella hohdokasta ja tärkeää. Olihan kyseessä kuitenkin kirjastomaailman keskus ja metropoli. Kuinka väärässä hän olikaan ollut. Palkka oli surkea, ja hänen työpäivänsä koostuivat lähes sataprosenttisesti samassa paikassa seisomisesta ja erinäisten sääilmiöiden, tässä tapauksessa rankkasateen, tarkkailusta. Kaupunki itsessään oli jo niin hyvin suojattu ja piilotettu palomuureilla sekä kaikenlaisilla häiveohjelmilla, että oli suorastaan ennenkuulumatonta, että kukaan tahi mikään asiaton olisi eksynyt sen porteille. Silti, asetukset määräsivät, että jonkun täytyi olla myös portilla.

Mutta yllätys olikin suuri, kun yhtäkkiä sateen läpi kuului outoa, tuulen huminaa muistuttavaa ääntä. Paitsi ettei se ollut tuuli. Hän oli kokenut niin monia erilaisia tuulia, että tunnistaisi kyllä jos kyseessä semmoinen olisi. Tässä huminassa oli rakennetta, rytmiä ja tietynlaista toistoa. Phileas piristyi, tämä oli ainakin jotain uutta. Vihollishyökkäyskin olisi tervetullutta vaihtelua, vaikkakaan Phileas ei ollut oikein varma mitä siinä vaiheessa tulisi tehdä. Mahdollisesti juosta.
Humiseva ääni tuntui lähestyvän ja hän oli kuulevinaan ikään kuin sanoja. Phileas kuunteli tarkasti. Kyllä, siinä se taas oli. Hyvin hiljainen ”voiperhavoiperhanavoiperhana”. Nyt Phileaksen puseroon alkoi hiipiä pieniä paniikin oireita. Oliko sieltä oikeasti joku tulossa? Entä jos se oli kähmelö? Eihän hänellä ollut edes asetta. Tai oli hänellä joskus ollut, mutta se oli ilmeisesti epähuomiossa unohtunut jonnekin. Missä se hälytysnappi oikein olikaan? Ääni oli jo todella lähellä. Mitä tehdä, mitä tehdä?

Phileaksen mietinnöt keskeytyivät, kun jokin suuri ja vihreä mätkähti häneen suurella nopeudella, kaataen hänet liejuiseen maahan. No niin, tämä tästä vielä puuttuikin, Phileas manasi. Piippukin oli kadonnut mutaan. Perhana. Phileas puhisi hetken hiljaa, tuijottaen kuralätäkköä, jossa makasi. Oli törmääjä kuinka onneton sielu tahojaan, hän saisi tuta portinvartijan vihan. Hän nousi jäntevästi polvilleen ja alkoi etsiä syyllistä. Sade oli niin rankkaa ja läpitunkematonta, ettei hän tahtonut nähdä mitään. Mutta sitten hän huomasi porttiin nojaavan vihreäpukuisen miehen. Jonka rinnassa oli keltainen K. 

Kirjastomies, Phileas ajatteli heti sydän pamppaillen. Ei voi olla totta! Hän oli aina halunnut tavata Kirjastomiehen, kaikkien tiedonjanoisten suurimman sankarin! Phileas oli kutakuinkin tapetoinut huoneistonsa Kirjastomiehen kuvilla, omisti kaikki elokuvat, pidennettyinä versioina tietenkin, ja oli juuri aloittanut figuurimaalauksen ja Kirjastomies-sarjakuvien ensipainosten metsästyksen. Mutta tämä oli parempaa, tämä oli aito asia. Ehkä hän saisi oikein nimikirjoituksen. Vaikka otsaan, jos ei muualle. Olikohan hänellä kynää? Innoissaan hän juoksi lähemmäs, saappaat lotisten liejussa, havaitakseen että kaikki ei ollut ihan kunnossa.

Kirjastomies oli selvästi nähnyt parempiakin päiviä; hänen trikoonsa olivat likaiset ja riekaleiset, ja niiden alta paljastuva iho oli täynnä mustelmia, naarmuja ja outoja, valkoisia palovamman näköisiä jälkiä. Hänen kasvoillaan oli luja, mutta kovin voipunut katse, ja hänen partansa oli jään ja kuran peitossa sojottaen jokaiseen tunnettuun ja tuntemattomaan ilmansuuntaan. Kirjastomies oli tajuissaan, mutta vain juuri ja juuri, ilmeisesti hän oli onnistunut lentämään tänne viimeisillä voimillaan.

Hänen sylissään oli nuori tyttö, joka ei myöskään vaikuttanut kovin hyvinvoivalta. Tyttö puristi kädessään pelottavan näköistä puukepakkoa, jonka pää oli jostain syystä pirstoutunut silpuksi. Hän houraili valveen ja tajuttomuuden rajamailla mumisten jotain, mitä Phileas ei tahtonut kuulla kunnolla. Sanat ”kähmelö”, ”hep”, ja ”turpakinkerit” olivat ainoat joista hän sai selvää. Hän rypisti kulmiaan. Silloin hän havaitsi, että tyttöä ympäröi heikko, mutta silti silminnähtävän punainen hehku. Mahtaa olla tyttöparalla kuumetta, Phileas ajatteli. Hän rämpi lähemmäs kovia kokenutta kaksikkoa, jolloin Kirjastomies avasi silmänsä.

”Pian, avaa tuo ovi! Ennen kuin on liian myöhäistä”, Kirjastomies huusi ja säpsähti hereille. Hän kompuroi polvilleen Pipsa sylissään, ja vilkuili samalla ympäröivään pimeyteen, kuin peläten jonkun olevan tulossa. Hehku Pipsan ympärillä vaikutti taas hieman voimakkaammalta, ja kun Kirjastomies huomasi sen, hän alkoi takoa paksua ovea kaikin voimin.

Phileas mietti hetken käskyjään, kenenkään ei ollut käymän tuosta ovesta ilman asianmukaisia lupia ja papereita. Byrokratia oli tässä asiassa todella selkeä, ja jos hän menisi ja avaisi oven kaiken maailman hiippareille, hän pääsisi todella nopeasti tutustumaan työvoimatoimiston palveluihin. Mutta tämä oli sentään Kirjastomies, elävä legenda. Jos häntä ei saisi laskea sisään, niin kenet sitten? Phileas teki päätöksensä, ja kaiveli taskujaan löytäen sieltä suuren, pronssisen avaimen. Hän viittoi Kirjastomiestä väistymään, työnsi avaimen lukkoon, ja käänsi. Lukko sanoi naks, ja ovi alkoi aueta dramaattisesti naristen, kuten asiaan kuuluu. Kirjastomies taputti Phileasta kiitollisena päälaelle, huokaisi syvään ja syöksyi sitten Pipsa sylissään läpi Kirjavan kaupungin portin. 

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Kohti Kirjavaa kaupunkia


Pipsa katsoi pilvien läpi kaukana alhaalla levittäytyvää maisemaa; aakeita laakeita, laaksoja, peltoja, pikkuruisina matoina mutkittelevia teitä, kimmeltäviä ja utuisia kaupunkeja ja suuria, synkkiä metsiä. Hänellä ei ollut aavistustakaan missä he olivat tällä hetkellä, mutta määränpää oli sentään selvä. Salaperäinen Kirjava kaupunki, kaiken tietämisen arvoisen metropoli, kirjastomaailman keskus jne. Kirjastomies oli kertonut kaupungista hyvin vähän, sillä perusteella että ”Näet sitten”. 

Sen verran hän oli saanut udeltua, että kaupunki ei ollut suuri. Se oli valtava. Ja ilmeisen hyvässä piilossa, koska Pipsa ei ollut koskaan moisesta aikaisemmin kuullutkaan. Eikä ilmeisesti kovin moni muukaan kirjastoalan ulkopuolinen. Kaupungin olinpaikka oli tarkoin varjeltu salaisuus, joka paljastettiin väärinkäytösten välttämiseksi ainoastaan alan ihmisille, heti kun todistus oli kädessä. Sisäänkään ei päässyt kuka tahansa, pääsyvaatimuksena oli ammatillinen perustutkinto, johon sisältyvät tai joiden lisäksi on suoritettu 35 opintoviikon laajuiset kirjasto- ja tietopalvelualan opinnot, tai tieto- ja kirjastoalan ammattitutkinto.  Pipsa mietti, kuinka Kirjastomies oli ajatellut keplotella hänet sisään. Ilmeisesti joku porsaanreikä oli olemassa.

He olivat taittaneet matkaa jo viitisen tuntia. Yläilmoissa oli jäätävän kylmä, mutta onneksi he olivat varautuneet. Pipsan vanhemmat olivat kyllä olleet hieman ihmeissään, kun tyttö oli käynyt kotona vaihtamassa päälleen talvivaatteet, ja lentänyt sitten vihreän miehen kanssa taivaalle, vaikka ulkona oli kolmekymmentä astetta lämmintä. Mutta mistäpä näitä nykynuorten päähänpistoja tietää, he ajattelivat olkiaan kohautellen, kytkien aivonsa jälleen pois päältä ja siirtyen Salkkareitten uusintojen pariin. Tämä se vasta oli elämää, he ajattelivat kauhoen samalla popcornia kitoihinsa.

Pipsa ajatteli herra Miauta, tämän takkuista turkkia, ilkeää katsetta ja veitsenteräviä kynsiä. Kuinka hän tätä ikävöikään. Huoh. Hän olisi halunnut lähteä etsimään kissaa, mutta kirjaston henki oli pakko saada uuteen kotiin mahdollisimman pian, ihan vaan Pipsankin hyvinvoinnin takia. Sen sijaan Laikku oli ottanut tehtävän suorittaakseen. Hänellä oli kuulemma musta vyö itämaisissa tiedonhakutaidoissa, joten hänen luulisi saavan tuloksia aikaan. Laikku oli yrittänyt opettaa alkeita myös Pipsalle, mutta aikaa ei ollut riittävästi syventäviin opintoihin. Ehkä sitten kun hän palaisi. Jos palaisi.

Pipsa ajatteli myös unta, jonka oli nähnyt kun kirjaston henki oli siirtynyt hänen ruumiiseensa. Uni oli tuntunut pelottavan todentuntuiselta. Hän ei ollut kertonut siitä muille, koska huolia oli riittävästi jo ennestään. Piti vaan toivoa, että kyseessä ei ollut enneuni. Pipsa tunsi kirjaston hengen läsnäolon. Se tuntui vahvistuvan koko ajan. Toivottavasti he ehtisivät ajoissa. Hän puristi tiukasti naulakarttuaan, jonka Kirjastomies oli löytänyt kauhun käytäviltä. Sen läsnäolo ja naulaisa olemus rauhoitti häntä. Yhtäkkiä Kirjastomies hiljensi vauhtia. Hän vilkuili huolestuneesti taakseen.

”Meitä seurataan”, Kirjastomies sanoi hiljaa, tarkkaillen samalla ympäristöä.

Pipsa katsoi taakseen, sitten eteen, sivuille, ylös ja vielä alaskin. Mutta mitään ei näkynyt. Mutta sitten hänkin tunsi sen, ikään kuin häiriön Suuressa Tietokannassa. Ja sitten hän havaitsi liikettä, aivan näkökentän rajoilla. Aina kun hän oli saamaisillaan katseensa tarkennettua siihen, se katosi. Ilmassa tuoksui palaneen käry.

”Kähmelöitä”, Kirjastomies jatkoi. ”Meidän täytyy karistaa ne. Jos kähmelöt löytävät Kirjavan 
kaupungin, se olisi ennen kokematon onnettomuus. Jopa suurempi kuin vuoden 1965 hämmentävä luettelointikatastrofi”, Kirjastomies mumisi ja tiukensi samalla otettaan Pipsan kädestä.

”Pidä kiinni, nyt muuten mennään”.

Kirjastomies ampaisi millisekunneissa aivan häkellyttävän valtaisaan vauhtiin. Sellaiseen, jonka saa aikaan ainoastaan turboahdettua prototyyppitiedonhakuprotokollaa väärinkäyttämällä. Pipsa korvissa humisi, ja hän huusi kurkku suorana, kuulematta silti mitään muuta kuin ilmavirran pauhun ja satunnaisen äänivallin rikkoutumisesta johtuvan pamauksen. Jäätä alkoi kertyä Kirjastomiehen partaan ja kasvoihin, niiden toimiessa tuulenhalkojana. Vaikka vauhti oli melkoinen, Pipsa erotti silti heidän takanaan tummia varjoja, jotka vastoin kaikkea järkeä näyttivät saavuttavan heitä. Itse asiassa, ne lähestyivät pelottavan nopeasti.

Kirjastomies koetti kiihdyttää vauhtia entisestään, mutta nyt alettiin selvästi lähestyä maksiminopeutta. Ja varjot pysyivät edelleen kannoilla. Pipsa mietti hetken, että tällaistako se kirjastoammattilaisen elämä sitten oli; vauhtia, vaarallisia tilanteita, outoja hirviöitä ja seikkailuja. Mutta turha itkeä enää, Pipsa oli nyt syvällä kirjastomaailman vaarojen syövereissä. Ja niin kummalliselta kuin se tuntuikin, hän nautti joka hetkestä. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään näin eläväksi.

Yhtäkkiä heitä seuraavat varjot alkoivat olla aivan liian lähellä. Vauhdista huolimatta Pipsa erotti kekäleinä hohtavat silmät, jotka olivat nauliutuneet häneen. Kähmelön ruumis väreili ilmavirran voimasta, se näytti pysyvän hädin tuskin kasassa. Yhtäkkiä Kirjastomies alkoi hiljentää vauhtia.

”Emme pääse niitä pakoon, ne ovat liian nopeita”, Kirjastomies sanoi yllättävän rauhallisesti.”Eli meidän on taisteltava. Oletko valmis?”

Pipsa ei ollut, mutta nyökkäsi silti. Olihan hänellä sentään kättä pitempää, hän mietti ja heilautti naulakarttuaan rennosti. Tosin hän joutui käyttämään sitä vain yhdellä kädellä, toisella hänen täytyi pitää kiinni Kirjastomiehestä, ellei hän sitten halunnut päätyä osaksi alla levittäytyvää kaunista, mutta putoamisnopeudella kohdattaessa varsin kovaa maantiedettä.

Heitä seuranneet kähmelöt, joita oli kolme, olivat myös pysähtyneet, tosin hieman hämmentyneissä tunnelmissa odottamattoman käänteen vuoksi. Niiden ohjeet olivat olleet selkeät, seuratkaa Kirjastomiestä ja tyttöä mahdollisimman huomaamattomasti, ja ottakaa selville Kirjavan kaupungin sijainti. Noh, se ei ollut oikein onnistunut, eli tästä tulisi sanomista. Varasuunnitelmasta ei ollut puhetta, mutta todennäköisesti toiseksi paras vaihtoehto oli ottaa tiedonhakusankarimme kiinni, ja toimittaa heidät varmaan säilöön kuulusteluja varten. Keskimmäinen ja suurin kähmelöistä, joukon todennäköinen johtaja (eli se heppu joka joutuu kärsimään asioiden mennessä pieleen), alkoi varovaisesti liikkua heitä kohti, kahden muun koukatessa sivuilta kuin yhteisestä sopimuksesta. 

Pomokähmelö ojensi – paremman sanan puutteessa – kättään Pipsaa kohti, jolloin nuoren sankarimme luonnollinen reaktio oli hivauttaa otusta naulakartulla päähän. Mutta ottaen huomioon kähmelöiden häilyvän luonteen ja utuisen ruumiinrakenteen, karttu solahti sen lävitse jättämättä uhriinsa naarmuakaan. Tämäpä mielenkiintoista, Pipsa mietti, huitaisten samalla uudestaan hieman suuremmalla voimalla. Vaikutus oli suunnilleen sama.

”Kuinka näitä vastaan taistellaan?”, Pipsa kysyi jatkaen samalla huitomista pitääkseen hehkuvasilmäisen ilkiön kauempana.

”Olen pähkäillyt asiaa ja keksinyt jotain”, Kirjastomies sanoi hiljaa, miltei kuiskaten. ”Ne joutuvat tekemään itsestään kiinteitä, jos ne haluavat koskettaa kiinteitä asioita, kuten vaikkapa meitä. Joten jos ne tarttuvat sinuun, silloin on aika iskeä. Mutta ole varovainen, niiden kosketus ei ole kovin miellyttävä”, Kirjastomies jatkoi ja alkoi keskittää tiedonhakuvoimiaan tulevaa taistoa varten. Hänen lihaksensa pullistelivat kuin ilmapallot.

”Kun sanon ”hep”, niin pistetään turpakinkerit alulle”, Kirjastomies sanoi ja virnisti. Pipsa nyökkäsi, nosti naulakartun valmiusasentoon ja tuijotti vastustajaansa tiukasti silmiin. Tästä tulisi joko kaikkien aikojen legendaarisin ilmataistelu, tai vähemmän legendaarinen, mutta sitäkin sotkuisempi mahalasku. Kähmelöt olivat odotelleet tarpeeksi. Ne hyökkäsivät.

”HEP”