Pipsa kohtaa Kirjastomiehen

Pipsa katsoi tarkemmin ikkunansa ulkopuolella leijuvaa hahmoa. Mies oli kalju ja hänellä oli tummanruskea, tuuhea parta joka oli vahvasti huurteessa. Yllään hänellä oli vihreät trikoot, punainen viitta, sekä jalassa keltaiset saappaat.  Rinnassa hänellä oli keltainen K. Kirjastomies katsoi Pipsaa hivellen samalla jäätynyttä partaansa. Pipsa katsoi tiukasti takaisin.

”Kyllä, näin alustavasti olisin kiinnostunut, ainakin kuulemaan lisää. Ja minulla on myös paljon kysymyksiä.”  

”Hienoa. Voisinko tulla sisään, niin kertoisin enemmän vaikka mahdollisen teekupposen äärellä?”, Kirjastomies kysyi toiveikkaasti. ”Täällä on meinaan aika perhanan kylmä. Minulla on ylläni kesätrikoot vaikka nyt on vasta huhtikuu. Tiedän, ei pitäisi pukeutua liian kevyesti, kevät on petollinen ja niin poispäin, mutta kun aurinko paistoi päivällä niin kivasti, niin ajattelin, että ehkä tuolla tarkenee. Tietysti se nyt vaikuttaa aika huonolta ajatukselta.”

Pipsa katsoi Kirjastomiestä ja mietti samalla kuinka selittäisi vanhemmilleen makuuhuoneessaan olevan vihreätrikoisen partaveikon. Toisaalta, ehkä riski kannattaisi ottaa. Tällaista mahdollisuutta ei tullut jokaisen 12-vuotiaan tytön kohdalle, ainakaan kovin usein. ”No tule nyt sitten”, Pipsa sanoi ja avasi ikkunaa enemmän, niin että Kirjastomies mahtui sisään. ”Teetä meillä ei kyllä taida olla. Kahvia kyllä olisi?”

”Ei kiitos, olen ihan teemiehiä”, Kirjastomies sanoi lievästi pettyneen oloisena. 

”Voisinko vaikka istahtaa hetkeksi?”

”Toki, istu mihin haluat”, Pipsa sanoi.

Tähän väliin sopinee pieni tietoisku. Agnes Hösö-Tönttönen kertoo kirjassaan ”Ihanat karvapallerot, kuinka teitä rakastankaan”, että tavallinen kotikissa(Felis domesticus), on mitä ihanin ja lempein lemmikki, jolta saa lämpöä ja pyyteetöntä rakkautta, ja joka on isäntänsä/emäntänsä uskollisena ilona elämän pikku ilmakuopissa. Tietenkin Hösö-Tönttönen kirjoitti tämän ennen kuin kompastui kissaansa Höpsykäiseen talonsa portaikossa murtaen kutakuinkin jokaisen luunsa. Sairaalassa ollessaan hän kirjoitti jatko-osan ”Saastaiset kirppukasat”, jonka sanoma on jokseenkin erilainen. Nykyään hän kasvattaa rottweilereita.

Tässä välissä on myös syytä kiinnittää lukijan huomio Pipsan huoneen ulkopuolella kiipeävään epämääräisen pörröiseen otukseen. Otus liikkui erittäin hitaasti, varoen päästämästä ääntäkään. Sillä oli selkeästi pahat mielessä, koska kukaan hyvissä aikeissa liikkuva ei tarvinnut moista salamyhkäisyyttä. Epämääräisen pörröinen otus saapui Pipsan ikkunan taakse, levitti pörröiset korvansa ja kuunteli.

Ja sitten takaisin tarinan pariin. Kirjastomies istui sen tarkemmin katsomatta vanhaan nojatuoliin joka oli Pipsan huoneen nurkassa. Vanhaan nojatuoliin, jossa oli epäilyttävän karvainen tyyny. Varmaan tajuattekin jo. Ihanat karvapallot jne. Tässä vaiheessa kannattaa myös huomauttaa, että on hyvä olla tarkkana kun istuutuu vieraassa kiinteistössä.

”HERRRRRRAMUNNJEEERRRRKKKLLLLLLAAAARRRGHHH”, Kirjastomies huudahti ja hyppäsi kirjaimellisesti kattoon, kopauttaen samalla osan rappausta rikki. Seuraavaksi hän laskeutui vähemmän elegantisti tömähtäen takalistolleen, kaatuen siitä selälleen raajat levällään. Melkein saman tien hän loikkasi jälleen pystyyn pidellen molemmin käsin, noh, paremman sanan puutteessa vaikkapa ahteristaan. Koko tapahtumasarja kesti noin puolitoista sekuntia.

Tässä vaiheessa Pipsan ikkunan ulkopuolella salakuuntelemassa ollut epämääräisen pörröinen otus säikähti, ja tipahti kevyesti tömähtäen ruusupuskaan. Uskomatonta mielenmalttia osoittaen se ei päästänyt kuin pienen ”prrrrrkl”-äännähdyksen. Hitaasti, ja jos mahdollista, vielä varovaisemmin otus alkoi taistella tietään ulos puskasta.

”Ai niin, kannattaa katsoa mihin istuu. Herra Miau tykkää nukkua tuolissa”, Pipsa tokaisi. Herra Miau oli Pipsan kissa, noin kymmenvuotias valkomusta kolli terävillä kynsillä ja erityisen ikävällä asenteella varustettuna. Emäntänsä silmissä tämä ilkeä ryökäle oli toki mitä ihanin ja valloittavin pieni herrasmies(ai kun se on söpö, eihän tuota voi kun rakastaa, tuommoinen pikku maitoparta, ei se tuota tahallaan tee, uskomatonta kuinka nopeasti noinkin syvät haavat paranevat) kun taas kutakuinkin koko muu maailma piti Herra Miauta lähinnä karvaisena sukupuuttoaaltona, josta useat jyrsijä- ja pikkulintusukupolvet olivat iltanuotiolla jälkikasvuaan varoittaneet.

Kirjastomies tuijotti Herra Miauta, joka nuoli tassujaan tyytyväisenä päivän pahasta työstä. ”Kuinka ihastuttava olento”, hän sanoi jokaisen sanan tihkuessa silkkaa myrkkyä. Silmät kyynelehtien hän kokeili takamustaan, tarkistaakseen että se oli edelleen kutakuinkin ehjä ja oikeassa paikassa. ”Noh, minun piti muutenkin hommata uudet trikoot. Mahdollisesti paksummasta kankaasta.” Viimeinen lause oli suunnattu Herra Miaulle, joka kuin vastatakseen esitteli partaveitsenteräviä kynsiään. ”Haarniskat ovat toki taas muodissa”, hän jatkoi.

Pipsa otti Herra Miaun varovasti syliinsä ja silitti sitä hellästi. ”Tämä on vaan tämmöinen vanha höpsö”, hän sanoi tavalla joka antoi ymmärtää, että Tyrannosaurus Rex oli vaan pikkuisen liikakasvanut sisilisko. ”No mutta, jospa mentäisiin sitten itse asiaan”, Pipsa sanoi ja otti esiin muistikirjansa.

Kirjastomies nyökkäsi, ryhdistäytyi silminnähden, rykäisi ja aloitti: ”No niin, sinä Peppiroosa Natalia Mymmeli Mäkinen, kutsumanimeltäsi Pipsa, haluat mahdollisesti liittyä MAAILMAN PARHAASEEN TIEDONHAKUTAISTELURYHMÄÄN. Oletko tietoinen kaikista velvollisuuksista ja vaaroista joita pesti pitää sisällään?”

”En, sitä varten minulla olisi niitä kysymyksiä”, Pipsa tokaisi ja näytti muistikirjaansa.

”Ah, aivan. Tosiaankin. Noh, kysy pois, niin vastaan parhaan kykyni mukaan”.

”Mitä nämä velvollisuudet ja vaarat pitävät sisällään?”

”Selvä, aloitetaanpa vaaroista. Tiedonhakutyössä ja kirjastomaailmassa yleensäkin on monenlaisia vaaroja,  mm. kammottavat kirjatoukat, villiintyneet kirjat, sensuuripeikot, töhrypirut, harhauttajat ja kähmelöt. Nämä ovat kaikki eräänlaisia demoneita tai muuten vaan ilkeitä otuksia. Käsitelläänpä sitten muutamia hieman tarkemmin. Kirjatoukat ovat viime aikoina olleet iso riesa, monia klassikoita on kadonnut parempiin suihin. Eräs villiintynyt nimikirja on riehunut Toivalan liepeillä, yhden onnettoman pojan nimeksi tuli sen takia Mandi-Petteri.  Sensuuripeikoista taasen ei ole hetkeen kuulunut paljoakaan, mutta parempi pitää tilannetta silmällä. Jos ne pääsevät vauhtiin, niin ei hyvä heilu.”

”Entäs töhrypeikot, harhauttajat ja kähmelöt?”, Pipsa kysyi kiinnostuneena. Hänen silmissään oli sellainen kiilto, joka antoi ymmärtää, että kyseiset otukset olivat vain silmänräpäyksen päässä tuomiosta. 

”No töhrypiruja on aina, niitä tuntuu sikiävän koko ajan lisää. Eilenkin eräässä kirjastossa kirjan välistä löytyi kuorittu päärynä. Töhrypirun tekosia.”  Tässä vaiheessa Kirjastomies tuntui herkistyvän. ”Yritin pelastaa teoksen, Sinuhe se taisi olla, mutta oli jo liian myöhäistä. Liian tahmaista ja tahraista, sivut repeilivät…jouduin…poistamaan sen.” Kirjastomiehen silmäkulmasta valui pari liikutuksen kyyneltä. ”Mutta se eli hyvän elämän, yli 200 lainaa. Se on kaikkein kamalinta kun ne lähtevät liian nuorina”. Tässä vaiheessa Kirjastomiehen silmät olivat täynnä kyyneliä. Pipsa kaivoi taskustaan nenäliinan ja antoi sen Kirjastomiehelle, joka niisti äänekkäästi.

Kirjastomies kokosi hetken itseään ja jatkoi. ”Kirjatoukat, sensuuripeikot ja töhrypirut ovat kuitenkin vihollisina helpoimmasta päästä, niistä selviää useimmiten kevyellä tai keskiraskaalla Turpasaunalla™. Harhauttajat sen sijaan ovat erittäin vaarallisia. Ne tulevat mieleesi kun teet vaativaa tiedonhakua, ja yrittävät johdattaa sinut harhapoluille esim. antamalla vääriä hakutuloksia. Sen takia tiedonhakua tehdessä täytyy olla erittäin keskittynyt, harhauttajat iskevät semmoisina hetkinä jolloin olet heikoimmillasi. Pahimmillaan saatat eksyä ikuisiksi ajoiksi tietokantalimboon, selaten saatavuus- ja nidetietoja kunnes viimein menetät järkesi.” Kirjastomies meni vakavaksi. ”Olen menettänyt monta kollegaa harhauttajille, niitä vastaan ei oikein ole kunnollista tapaa taistella. Sen takia kokoan tätä joukkiota, että saisi vähän tuoretta näkökulmaa ja uusia ideoita. Kähmelöt ovat tietysti vielä oma lukunsa.”

”Mitä ne kähmelöt sitten tekevät?” Pipsa kysyi, tehden kynä sauhuten muistiinpanoja.

”Kähmelöt ovat kirjastojen pahimpia vihollisia. Ne kähveltävät kirjastojen määrärahoja joka vuosi ja laittavat ne sitten kaikenmaailman turhuuksiin. Eräänlaisia näkymättömiä varkaita siis. Sen lisäksi ne mustaavat kirjastojen mainetta, ja saavat ihmisten ajatukset meitä vastaan. Ja ajatusten voimaa on vaikea vastustaa.” Kirjastomies huokaisi. ”Tätä vauhtia kirjastoja ei enää muutaman sukupolven päästä ole. Joten meidän on taisteltava nyt kun on vielä jotain minkä puolesta taistella”. Kirjastomies näytti haudanvakavalta.

Pipsa katsoi Kirjastomiestä mietteliäänä. Kaikki tämä vaikutti kamalan mielenkiintoiselta, mutta vielä oli pari tärkeää seikkaa selvittämättä.

”Okei, alan kallistua sen kannalle, että voisin hyvinkin liittyä joukkoon. Mutta sitä ennen minulla olisi vielä pari kysymystä”

”Kysy vaan, vastaan mielelläni”, Kirjastomies virkkoi hymyillen.

”Osa-aikainen lähettipoika?”

”Aaajuuheh, no kun tästä hommasta ei oikeastaan tienaa paljoakaan, joten kaikki lisätulot ovat tervetulleita. Ja kun minulla on tämä lentotaitokin, niin ajattelin että mikä ettei, pitäähän miehen syödä”, Kirjastomies sanoi hieman hermostuneesti. ”Oliko sinulla vielä muita kysymyksiä?”

”Kyllä. Sopisiko minulle punaiset trikoot?”