tiistai 21. toukokuuta 2013

Kirjastomies tietokantalimbossa


Oli hiljainen päivä kirjastolla. Onneksi, Rotinkainen ajatteli. Hän oli nyt johtanut kirjastoa vajaan viikon, enemmän tai vähemmän vaihtelevalla menestyksellä. Totta, kirjasto oli edelleen toiminnassa, mutta vain juuri ja juuri.  Ja syynä oli ainakin osaksi henkilökunta.

Alkuperäisen henkilökunnan ollessa tätä nykyä lusimassa jossain kähmelöiden heille varaamassa mukavassa sellissä, Rotinkaisen oli täytynyt tehdä radikaaleja päätöksiä. Joten hän oli käskenyt talonmiehen ja siivoojaan takaisin omiin töihinsä, kaikkien ja etenkin asianomaisten mielenterveyden säilyttämiseksi, ja palkannut taloon muutaman vanhan kaverinsa. Rudin, Lotharin ja Jürgenin. Jotka olivat kaikki peikkoja.

Ei ollut kyse siitä, etteivätkö he olisi olleet innokkaita oppimaan, ei tosiaankaan. Kaikki olivat peikkojen mittapuulla verrattain älykkäitä, mikä taas ei välttämättä ollut sen enempää kuin saksanpähkinällä. Useimpien lukuharrastus ei ollut edennyt aapista pidemmälle, mahdollisesti tylsän juonen ja yksiulotteisten henkilöhahmojen vuoksi. Ja kirjastossa työskentelevän ihmisen, tai peikon, oli kuitenkin ihan hyvä tietää edes jotain kirjoista. Joten he olivat lähteneet liikkeelle alkeista. Tällä hetkellä Jürgen ja Rudi kolusivat läpi lastenosastoa, lukien kaiken. Siis aivan kaiken, aakkosjärjestyksessä, tekijän mukaan. Lothar, joka oli melko paljon tovereitaan hitaampi, tavasi vielä kuvakirjoja, mutta hänkin oli edistynyt huomattavasti. Silti, he kaipasivat kovasti joukkoonsa aitoa kirjastoalan ammattilaista. Ja semmoiset olivat tätä nykyä kiven alla.

Luettelointi oli toinen murheenkryyni; he olivat jakaneet satoja kirjoja käytännöllisesti katsoen ilmaiseksi, koska kenellekään ei tullut mieleen, että ne olisi kenties hyvä laittaa johonkin rekisteriin, tai vaikkapa tarroittaa ennen kuin ne laitettaisiin hyllyihin. Noh, sitä virhettä he eivät toiste tekisi. Tällä hetkellä alakerrassa odotti keskikokoisen olohuoneen kokoinen kasa laadukasta kirjallisuutta ammattilaisen herkkää kosketusta. Rotinkainen huokaisi, ja jatkoi työvoimatoimiston sivujen tutkimista.

Sillä välin, kun Rotinkainen tuskaili kirjaston työvoimapoliittisten ongelmien parissa, Laikku ja Punaiset Salamat tekivät selvää jälkeä Kirjavassa kaupungissa.  Kähmelöiden vastarinta oli lähestulkoon täysin murskattu jättiläisrobotteja myöten. Jotkut kähmelöiden ihmiskätyreistä olivat jo antautuneet tai vaihtaneet puolta. Niin, kukapa ei haluaisi olla voittaja. Kaikki näytti siis hyvältä, mutta yksi asia huolestutti Laikkua. Nimittäin Sammergen. Olisi luullut, että suurmestari olisi jo näyttäytynyt, ellei tämä sitten ollut paennut, mitä Laikku epäili tätä suuresti. Sammergen ei ollut sellaista tyyppiä, joka antoi periksi vaikkapa totaalisen, kaikin tavoin nöyryyttävän tappion kaltaisen pikkuseikan vuoksi. Ei, jos häntä ei vielä ollut näkynyt, se tarkoitti sitä, että suurmestarilla oli todennäköisesti vähintään värisuora, tai mahdollisesti ässää ja jokeri hihassaan. Ja kuinka ollakaan, Laikku oli oikeassa.

Ensin maa alkoi järistä, kuten näissä tilanteissa perinteistä on. Jotkut asiat harvemmin muuttuvat, ja maanjäristyksen aikaansaama dramaattinen efekti oli yksi näistä. Sitten ilma muuttui oudon kuumaksi ja painostavaksi, ikään kuin ukkosen edellä. Ja pian ensimmäinen salama löikin, kuten soveliasta oli. Ei hyvä, Laikku ajatteli, ja viittoi kapinalliset luokseen.

”Mitä nyt?”, kirjastoautonkuljettaja Vainola kysyi silmät kiiluen. Vainola oli ollut hyökkäyksen eturintamassa lähes koko ajan, ja lähikontakti kähmelöiden kanssa oli polttanut olemattomiin melkein kaikki hänen vaatteensa, jättäen jäljelle vain ne, mitä välttämättömin säädyllisyys vaati.

”Shhh”, sanoi Laikku ja kehotti muitakin kuuntelemaan. Ensin he eivät havainneet mitään, lähinnä suurien ihmisjoukkojen kokoontumisesta yleisesti aiheutuvan ulkopuolisen kuulijan korville käsittämättömästä puheensorinasta, mutta sitten kuului pieni pihinä, kuin teekannu olisi hiljakseen kerännyt voimia täyteen huutoon. Pihinä voimistui ja voimistui, kunnes se saapui lakipisteeseensä ja muuttui valtaisaksi räjähdykseksi, joka sai koko joukon pitelemään korviaan. Laikku toipui ensimmäisenä, ja hänen katseensa kohdistui Nollatornin huippuun, joka oli muuttunut sienipilveksi. Toivottavasti torni oli tyhjä, Laikku ajatteli ja johdatti korviaan pitelevät ja puolikuurot joukkonsa pienen katoksen alle suojaan taivaalta ropisevalta betonilta. Ensimmäisen lohkareen tultua katoksen läpi ja pudottua siviilipalvelusmies Santalan varpaalle, he vaihtoivat pikaisesti suojapaikkaa läheiseen taloon, joka tuntui kestävän betonipommitusta paremmin. Silloin he kuulivat sen.

”GYAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAAHHAHAHAHAHAHAHHAHAHAHHAHA!”

Niin, oli ikävää olla aina oikeassa, Laikku ajatteli, ja katsoi kuinka suurmestari Sammergen, joka oli tätä nykyä noin kaksisataa metriä korkea, kohosi Nollatorniin raunioista kylväen tuhoa ja kuolemaa jokaiseen tunnettuun ilmansuuntaan. Noh, ainakin tuhoa, sillä kuolonuhreilta oli vielä säästytty. Koon ohella Sammergen oli kokenut jonkinasteisen pigmentin muutoksen; ennen niin savuisen harmaa, noh, ihoksi sitä kai on kutsuttava, oli nyt muuttunut likaisen kellertävän mustaksi. Ihosta huokui rasvaista, keltaista savua, joka haisi salmiakin ja jäteöljyn kielletyn suhteen tuotokselle. Savu levisi kulovalkean tavoin ympäri kaupunkia. 

Jep, tämä voitaisiin luokitella jonkinlaiseksi ympäristökatastrofiksi, Laikku pohti, ja koetti olla hengittämättä eittämättä myrkyllisen näköistä usvaa. Valitettavasti kaikki eivät olleet tajunneet tätä ajoissa, ja useampi Punainen Salama makasi jo tajuttomana maassa. Mutta taistelu ei ollut vielä hävitty, he olivat edelleen enimmäkseen jaloillaan ja taisteluhenki oli viimeaikaisten voittojen myötä korkealla. Oli Sammergen tällä hetkellä mikä tahansa, hän olisi silti ehkä voitettavissa. Paino sanalla ehkä, mutta mahdollisuus se oli ohkainenkin. Laikku keskittyi, pidätti hengitystään ja loikkasi sitten korkealle ilmaan tähdäten kirkkaanoranssin energiasäteen suoraan Sammergenin noin viisikymmentä metriä leveään rintakehään, johon se katosi hiljaa tussahtaen.

”Perhana”, Laikku sanoi, ja sai vaivoin väistettyä myrkkypilven, jonka Sammergen hönkäisi hänen suuntaansa. Tästä ei tulisi helppoa.

Sillä välin kun Laikku ja Punaiset Salamat kävivät taistoon ilkeää ja tätä nykyä vähän turhankin voimakasta suurmestari Sammergenia vastaan, Pipsa, Kirjastomies ja Antti astuivat sisään valoa hehkuvasta portista jossain päin Himalajaa, jättäen taakseen urhean Yodalfin, joka jäi mittelemään voimiaan herra Miaun kanssa. Yllätyksekseen he saapuivat jonkinlaiseen lasiseen putkiloon, joka matkasi ylöspäin mutkitellen kuin jonkinlainen kiemurainen pilli, joka oli upotettu ilmeisesti kadonneista sieluista keitettyyn kaakaoon. Sillä siltä putkilon ulkopuolella näytti; ilma oli jatkuvassa liikkeessä, se oli samean harmaata satunnaisilla valkean ja mustan sävyillä höystettynä. Ja joka puolella savu muodosti kasvoja, jotka näyttivät huutavan tuskasta, tai mahdollisesti ihan muuten vaan huutavan. Jotkut kasvot painautuivat lasia vasten ja utuiset kynnet koettivat tarttua heihin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Joka tapauksessa, he tiesivät missä olivat. Tietokantalimbossa.  

Jollain tavalla putkilo suojasi heitä, eivätkä tietokantalimboon vangiksi jääneet kadonneet ja eittämättä huono-onniset sielut päässeet heihin käsiksi, mikä oli luonnollisesti melkoisen hyvä asia. Alkujärkytyksestä toivuttuaan kolmikkomme alkoi kavuta ylöspäin. Putkilo oli todella pitkä ja lasi liukasta, joten matka kävi hitaasti. Silloin tällöin matkalla tuli vastaan jonkun heitä ennen samaa reittiä kulkeneen, mutta ilmeisesti hieman huono-onnisemman yksilön pölyinen luuranko, mikä ei ollut omiaan kohottamaan yleistä mielialaa, joka muutenkin oli vähintäänkin hieman huteralla pohjalla. Lopulta he kuitenkin saapuivat mitä ilmeisimmin perille, päätellen siitä, että matkattava loppui. Putkilo päättyi jonkinlaiseen pyöreään tasanteeseen, jolla ei paksua pölykerrosta lukuunottamatta ollut kuitenkaan yhtikäs mitään, paitsi nuoli lattiassa, joka osoitti eteenpäin. Eikä edessäpäin ollut muuta kuin lasinen umpikuja. Kirjastomies ja Pipsa kävelivät lasisen seinän luo, etsien jonkinlaista merkkiä ovesta tai muusta vastaavasta. Mutta mitään ei löytynyt.

Silloin Pipsa huomasi, että tietokantalimbossa näkyi jotain. Kyllä, pyörteilevien savumassojen keskellä näkyi outoa valoa, joka saattoi olla ovi. Tai sitten vain jokin ovela kuolemanloukku, johon tietokantalimbo heitä koetti houkutella. Mistä näitä tietää. Vaikutti kuitenkin siltä, että päästäkseen Suureen Tietokantaa, heidän täytyisi uskaltautua tietokantalimboon, mikä oli vähintäänkin hengenvaarallista. Mutta muita vaihtoehtoja ei tuntunut olevan, ellei heiltä sitten ollut jäänyt jotain huomaamatta. 

Silloin jostain heidän alapuoleltaan alkoi kuulua outoa ääntä, ikäänkuin paksua nestettä valuisi syvään kuppiin. Olosuhteet huomioon ottaen ääni ei kuulostanut sellaiselta, jolla olisi kovin hyviä asioita mielessään. Ja kuinka ollakkaan, he katsoivat alas, ja kauhukseen huomasivat, että lasiseen putkiloon oli tullut särö, joka oli varsin pian muuttunut reiäksi, ja josta tietokantalimbon kadonneet, ja todennäköisesti nälkäiset sielut hitaasti, mutta pelottavan varmasti valuivat sisään. Heitä kohti.