Oli hiljainen päivä kirjastolla. Onneksi, Rotinkainen
ajatteli. Hän oli nyt johtanut kirjastoa vajaan viikon, enemmän tai vähemmän
vaihtelevalla menestyksellä. Totta, kirjasto oli edelleen toiminnassa, mutta
vain juuri ja juuri. Ja syynä oli ainakin
osaksi henkilökunta.
Alkuperäisen henkilökunnan ollessa tätä nykyä lusimassa
jossain kähmelöiden heille varaamassa mukavassa sellissä, Rotinkaisen oli
täytynyt tehdä radikaaleja päätöksiä. Joten hän oli käskenyt talonmiehen ja
siivoojaan takaisin omiin töihinsä, kaikkien ja etenkin asianomaisten mielenterveyden
säilyttämiseksi, ja palkannut taloon muutaman vanhan kaverinsa. Rudin, Lotharin
ja Jürgenin. Jotka olivat kaikki peikkoja.
Ei ollut kyse siitä, etteivätkö he olisi olleet innokkaita
oppimaan, ei tosiaankaan. Kaikki olivat peikkojen mittapuulla verrattain
älykkäitä, mikä taas ei välttämättä ollut sen enempää kuin saksanpähkinällä. Useimpien
lukuharrastus ei ollut edennyt aapista pidemmälle, mahdollisesti tylsän juonen
ja yksiulotteisten henkilöhahmojen vuoksi. Ja kirjastossa työskentelevän
ihmisen, tai peikon, oli kuitenkin ihan hyvä tietää edes jotain kirjoista.
Joten he olivat lähteneet liikkeelle alkeista. Tällä hetkellä Jürgen ja Rudi
kolusivat läpi lastenosastoa, lukien kaiken. Siis aivan kaiken,
aakkosjärjestyksessä, tekijän mukaan. Lothar, joka oli melko paljon tovereitaan
hitaampi, tavasi vielä kuvakirjoja, mutta hänkin oli edistynyt huomattavasti.
Silti, he kaipasivat kovasti joukkoonsa aitoa kirjastoalan ammattilaista. Ja
semmoiset olivat tätä nykyä kiven alla.
Luettelointi oli toinen murheenkryyni; he olivat jakaneet
satoja kirjoja käytännöllisesti katsoen ilmaiseksi, koska kenellekään ei tullut
mieleen, että ne olisi kenties hyvä laittaa johonkin rekisteriin, tai vaikkapa
tarroittaa ennen kuin ne laitettaisiin hyllyihin. Noh, sitä virhettä he eivät
toiste tekisi. Tällä hetkellä alakerrassa odotti keskikokoisen olohuoneen
kokoinen kasa laadukasta kirjallisuutta ammattilaisen herkkää kosketusta.
Rotinkainen huokaisi, ja jatkoi työvoimatoimiston sivujen tutkimista.
Sillä välin, kun Rotinkainen tuskaili kirjaston
työvoimapoliittisten ongelmien parissa, Laikku ja Punaiset Salamat tekivät
selvää jälkeä Kirjavassa kaupungissa.
Kähmelöiden vastarinta oli lähestulkoon täysin murskattu
jättiläisrobotteja myöten. Jotkut kähmelöiden ihmiskätyreistä olivat jo antautuneet
tai vaihtaneet puolta. Niin, kukapa ei haluaisi olla voittaja. Kaikki näytti siis
hyvältä, mutta yksi asia huolestutti Laikkua. Nimittäin Sammergen. Olisi
luullut, että suurmestari olisi jo näyttäytynyt, ellei tämä sitten ollut
paennut, mitä Laikku epäili tätä suuresti. Sammergen ei ollut sellaista
tyyppiä, joka antoi periksi vaikkapa totaalisen, kaikin tavoin nöyryyttävän
tappion kaltaisen pikkuseikan vuoksi. Ei, jos häntä ei vielä ollut näkynyt, se
tarkoitti sitä, että suurmestarilla oli todennäköisesti vähintään värisuora,
tai mahdollisesti ässää ja jokeri hihassaan. Ja kuinka ollakaan, Laikku oli
oikeassa.
Ensin maa alkoi järistä, kuten näissä tilanteissa perinteistä
on. Jotkut asiat harvemmin muuttuvat, ja maanjäristyksen aikaansaama
dramaattinen efekti oli yksi näistä. Sitten ilma muuttui oudon kuumaksi ja
painostavaksi, ikään kuin ukkosen edellä. Ja pian ensimmäinen salama löikin,
kuten soveliasta oli. Ei hyvä, Laikku ajatteli, ja viittoi kapinalliset
luokseen.
”Mitä nyt?”, kirjastoautonkuljettaja Vainola kysyi silmät
kiiluen. Vainola oli ollut hyökkäyksen eturintamassa lähes koko ajan, ja
lähikontakti kähmelöiden kanssa oli polttanut olemattomiin melkein kaikki hänen
vaatteensa, jättäen jäljelle vain ne, mitä välttämättömin säädyllisyys vaati.
”Shhh”, sanoi Laikku ja kehotti muitakin kuuntelemaan. Ensin
he eivät havainneet mitään, lähinnä suurien ihmisjoukkojen kokoontumisesta
yleisesti aiheutuvan ulkopuolisen kuulijan korville käsittämättömästä
puheensorinasta, mutta sitten kuului pieni pihinä, kuin teekannu olisi
hiljakseen kerännyt voimia täyteen huutoon. Pihinä voimistui ja voimistui,
kunnes se saapui lakipisteeseensä ja muuttui valtaisaksi räjähdykseksi, joka
sai koko joukon pitelemään korviaan. Laikku toipui ensimmäisenä, ja hänen
katseensa kohdistui Nollatornin huippuun, joka oli muuttunut sienipilveksi.
Toivottavasti torni oli tyhjä, Laikku ajatteli ja johdatti korviaan pitelevät
ja puolikuurot joukkonsa pienen katoksen alle suojaan taivaalta ropisevalta
betonilta. Ensimmäisen lohkareen tultua katoksen läpi ja pudottua
siviilipalvelusmies Santalan varpaalle, he vaihtoivat pikaisesti suojapaikkaa
läheiseen taloon, joka tuntui kestävän betonipommitusta paremmin. Silloin he
kuulivat sen.
”GYAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAAHHAHAHAHAHAHAHHAHAHAHHAHA!”
Niin, oli ikävää olla aina oikeassa, Laikku ajatteli, ja
katsoi kuinka suurmestari Sammergen, joka oli tätä nykyä noin kaksisataa metriä
korkea, kohosi Nollatorniin raunioista kylväen tuhoa ja kuolemaa jokaiseen
tunnettuun ilmansuuntaan. Noh, ainakin tuhoa, sillä kuolonuhreilta oli vielä
säästytty. Koon ohella Sammergen oli kokenut jonkinasteisen pigmentin
muutoksen; ennen niin savuisen harmaa, noh, ihoksi sitä kai on kutsuttava, oli
nyt muuttunut likaisen kellertävän mustaksi. Ihosta huokui rasvaista, keltaista
savua, joka haisi salmiakin ja jäteöljyn kielletyn suhteen tuotokselle. Savu
levisi kulovalkean tavoin ympäri kaupunkia.
Jep, tämä voitaisiin luokitella jonkinlaiseksi
ympäristökatastrofiksi, Laikku pohti, ja koetti olla hengittämättä eittämättä
myrkyllisen näköistä usvaa. Valitettavasti kaikki eivät olleet tajunneet tätä
ajoissa, ja useampi Punainen Salama makasi jo tajuttomana maassa. Mutta
taistelu ei ollut vielä hävitty, he olivat edelleen enimmäkseen jaloillaan ja
taisteluhenki oli viimeaikaisten voittojen myötä korkealla. Oli Sammergen tällä
hetkellä mikä tahansa, hän olisi silti ehkä voitettavissa. Paino sanalla ehkä,
mutta mahdollisuus se oli ohkainenkin. Laikku keskittyi, pidätti hengitystään
ja loikkasi sitten korkealle ilmaan tähdäten kirkkaanoranssin energiasäteen
suoraan Sammergenin noin viisikymmentä metriä leveään rintakehään, johon se
katosi hiljaa tussahtaen.
”Perhana”, Laikku sanoi, ja sai vaivoin väistettyä
myrkkypilven, jonka Sammergen hönkäisi hänen suuntaansa. Tästä ei tulisi helppoa.
Sillä välin kun Laikku ja Punaiset Salamat kävivät taistoon
ilkeää ja tätä nykyä vähän turhankin voimakasta suurmestari Sammergenia
vastaan, Pipsa, Kirjastomies ja Antti astuivat sisään valoa hehkuvasta portista
jossain päin Himalajaa, jättäen taakseen urhean Yodalfin, joka jäi mittelemään
voimiaan herra Miaun kanssa. Yllätyksekseen he saapuivat jonkinlaiseen lasiseen
putkiloon, joka matkasi ylöspäin mutkitellen kuin jonkinlainen kiemurainen
pilli, joka oli upotettu ilmeisesti kadonneista sieluista keitettyyn kaakaoon.
Sillä siltä putkilon ulkopuolella näytti; ilma oli jatkuvassa liikkeessä, se
oli samean harmaata satunnaisilla valkean ja mustan sävyillä höystettynä. Ja
joka puolella savu muodosti kasvoja, jotka näyttivät huutavan tuskasta, tai
mahdollisesti ihan muuten vaan huutavan. Jotkut kasvot painautuivat lasia vasten ja utuiset kynnet koettivat tarttua heihin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Joka tapauksessa, he tiesivät missä
olivat. Tietokantalimbossa.
Jollain tavalla putkilo suojasi heitä, eivätkä
tietokantalimboon vangiksi jääneet kadonneet ja eittämättä huono-onniset sielut
päässeet heihin käsiksi, mikä oli luonnollisesti melkoisen hyvä asia.
Alkujärkytyksestä toivuttuaan kolmikkomme alkoi kavuta ylöspäin. Putkilo oli
todella pitkä ja lasi liukasta, joten matka kävi hitaasti. Silloin tällöin matkalla tuli vastaan jonkun heitä ennen samaa reittiä kulkeneen, mutta ilmeisesti hieman huono-onnisemman yksilön pölyinen luuranko, mikä ei ollut omiaan kohottamaan yleistä mielialaa, joka muutenkin oli vähintäänkin hieman huteralla pohjalla. Lopulta he kuitenkin
saapuivat mitä ilmeisimmin perille, päätellen siitä, että matkattava loppui. Putkilo päättyi jonkinlaiseen pyöreään tasanteeseen, jolla ei paksua pölykerrosta lukuunottamatta ollut kuitenkaan yhtikäs mitään, paitsi nuoli lattiassa, joka osoitti
eteenpäin. Eikä edessäpäin ollut muuta kuin lasinen umpikuja. Kirjastomies ja
Pipsa kävelivät lasisen seinän luo, etsien jonkinlaista merkkiä ovesta tai
muusta vastaavasta. Mutta mitään ei löytynyt.
Silloin Pipsa huomasi, että tietokantalimbossa näkyi jotain.
Kyllä, pyörteilevien savumassojen keskellä näkyi outoa valoa, joka saattoi olla
ovi. Tai sitten vain jokin ovela kuolemanloukku, johon tietokantalimbo heitä
koetti houkutella. Mistä näitä tietää. Vaikutti kuitenkin siltä, että päästäkseen Suureen Tietokantaa, heidän täytyisi uskaltautua tietokantalimboon, mikä oli vähintäänkin hengenvaarallista. Mutta muita vaihtoehtoja ei tuntunut olevan, ellei heiltä sitten ollut jäänyt jotain huomaamatta.
Silloin jostain heidän alapuoleltaan alkoi kuulua outoa
ääntä, ikäänkuin paksua nestettä valuisi syvään kuppiin. Olosuhteet huomioon ottaen ääni ei kuulostanut sellaiselta, jolla olisi kovin hyviä asioita mielessään. Ja kuinka ollakkaan, he katsoivat alas, ja kauhukseen huomasivat, että lasiseen putkiloon oli
tullut särö, joka oli varsin pian muuttunut reiäksi, ja josta tietokantalimbon kadonneet, ja todennäköisesti nälkäiset sielut hitaasti, mutta pelottavan varmasti valuivat sisään. Heitä kohti.