Kirjastomies ja Laikku olivat pahemmassa kuin pulassa, sillä
he olivat Vinttosen valtavien ja turhankin voimakkaiden palautusautomaattien
kynsissä, ja varsin lyhyen ajan päässä paistiksi muuttumisesta, sillä Palautus
latasi jo kuolemansädettään. Tilanne oli jälleen kerran varsin hankala, eikä
ilmeistä ulospääsytietä ollut. Vai oliko?
Hikikarpalot valuivat pitkin Laikun otsaa. Hän oli tuohtunut
ja häpeissään, oli hänen vikansa että he olivat tällaiseen liemeen joutuneet.
Kirjastomies joutui aina pelastamaan hänet, mutta nyt edes hänen valtavat
voimansa eivät voineet heitä auttaa. Palautus puristi heitä tiukasti, liian
tiukasti. He eivät pystyneet edes liikkumaan, ja Kirjastomies oli ilmeisesti
menettänyt jo tajuntansa. Oli vain yksi keino. Laikun täytyi keskittää kaikki
tiedonhakuenergiansa ja koettaa saavuttaa tiedonhaku-zen.
Hän oli yrittänyt sitä monesti aikaisemmin, mutta silloin hän ei
ollut vielä valmis niin suureen voimaan. Nyt ei ollut muuta mahdollisuutta,
joten hän aloitti mantransa.
”UDK, YKL, UDK, YKL, UDK, YKL…”
Palautus keskeytti hetkeksi tuhoamistouhunsa, ja kiinnitti
huomionsa Laikkuun. Mitä kurja pandanrääpäle oikein mutisi? Rukoili armoa? Sitä
hän ei tulisi saamaan, sillä Palautus oli ohjelmoitu varsin armottomaksi. Silti
sen pienissä robotinaivoissa heräsi jonkinlainen epäilys ja pelko. Ehkä hänen
pitäisi kuitenkin hoidella panda ensin, ihan vaan kaiken varalta. Palautus
kohdisti viivakoodinlukijansa Laikkuun.
”UDK, YKL, UDK, YKL!”
Palautus laukaisi kuolemansäteensä. Sitä seuranneet
tapahtumat ovat varsin sekavia, koska ne tapahtuivat erittäin nopeasti. Tässä
lyhyt ja ytimekäs tilannekatsaus: noin 0.00003 sekuntia ennen Palautuksen
kuolemansäteen osumista Laikkuun ja hänen muuttumistaan tuhkaksi, Laikku saavutti
tiedonhaku-zenin, mikä johti siihen, että hän muuttui puhtaaksi
tiedonhakuenergiaksi, ja näin ollen aineettomaksi. Siitä seurasi, että pandan
sijaan Palautus käräytti oman kätensä, joka muuttui möykyksi sulaa metallia.
Tästä kauhistuneena se kirkaisi ja pudotti Kirjastomiehen, jonka kuitenkin
nappasi kiinni kirkas valopallo, eli zen-tiedonhakumestari Laikku. Sitten
zen-tiedonhakumestari Laikku tuhosi molemmat palautusautomaatit uusilla
ihmeellisillä voimillaan, joihin kuului ainakin jonkinlaiset voimalliset,
metallia leikkaavat lasersäteet. Tämän jälkeen zen-tiedonhakumestari Laikku
etsi ilkeää Öörli Vinttosta, joka kuitenkin fiksuna poikana oli ottanut ns.
jalat alleen ja suunnanut kulkunsa jonnekin muualle, eli toisin sanoen pois zen-tiedonhakumestari
Laikun välittömästä läheisyydestä, jonka seurauksena zen-tiedonhakumestari
Laikku sanoi ”perhana”, ja muuttui jälleen omaksi pandamaiseksi itsekseen.
Vau, sepäs oli jotain, Laikku ajatteli. Tuota täytyi ehdottomasti kokeilla toistekin. Mutta entä
Kirjastomies? Oliko hän kunnossa? Ainakin hän oli edelleen tajuttomana, joten
Laikku läpsi häntä kevyesti poskille. Ei reaktiota. Seuraavaksi hän kutitti
tätä jalkapohjista, mutta Kirjastomies oli edelleen taju ns. kankaalla. Hmh.
Oli aika ottaa kovat keinot käyttöön, joten Laikku täytti Kirjastomiehen
trikoot lumella. Tämä sai aikaan toivotun reaktion, eli heräämisen, joka
tapahtui varsin korkean huudon ja kevyen tanssahtelun saattelemana.
Kirjastomies kopisteli lumet vaatteistaan ja niiden sisältä, liikkuen kuitenkin
tilanteen vaatimalla varovaisuudella. Hän ravisteli päätään ja vilkuili
ympärilleen, kuin etsien jotain.
”Kake? Topi? Pönde?”, Kirjastomies kysyi tunnustellen.
”Öö, ei? Laikku tässä.”
”Aa. Aivan. Se taisikin olla sitten unta. Hrh, on rankkaa
olla Kirjastomies.”
”Varmasti. Vinttonen muuten katosi, varmaan matkalla
kavereidensa luo”, Laikku sanoi miettien samalla oliko hänen pomollaan kaikki
kirjat aakkosjärjestyksessä.
”Hmm, aivan. Meidänkin on varmaan parempi häipyä. Mutta
kerrohan, mitä olet saanut selville?”
Laikku näytti Kirjastomiehelle papereita, jotka hän oli
napannut mukaansa kähmelöiden linnoituksesta. Kirjastomies tutki niitä
kiihtyneesti ja suurella mielenkiinnolla. Sitten hän kääri ne rullalle ja
kääntyi Laikun puoleen.
”Meidän täytyy kiirehtiä Kirjavaan kaupunkiin, vaikka
pelkäänkin että on jo liian myöhäistä.”
Joten he nousivat taivaalle käsi kädessä, ja suuntasivat pikaisesti
lentonsa kohti Kirjavaa kaupunkia. Ja totta tosiaan, oli liian myöhäistä. Ennen
niin valoisa kaupunki ja sen vilkkaat kadut olivat nyt tyhjiä ja pimeyden
vallassa. Pimeydestä huolimatta he näkivät tuhannet kähmelöt, jotka partioivat
ilmassa ja maan tasalla. Siellä täällä näkyi palavia rakennuksia, kähmelöiden
tekosia vai kenties merkki vastarinnasta? Siitä täytyi ottaa selvää.
Kirjastomies tiesi joitakin salareittejä kaupungin sisälle,
mutta tässä vaiheessa ei olisi viisasta pyrkiä sinne. Heidän täytyisi
tarkkailla tilannetta, ottaa selvää oliko heillä vielä liittolaisia vapaana.
Missä oli Pipsa? Entä Vuori-Heisiö? Silloin heidän lähellään olevasta pensaasta
kuului rasahdus. Kähmelö? Rasahdus kuului uudestaan, tällä kertaa lähempää.
Kirjastomies viittoi Laikulle, että tämä kiertäisi pensaan taakse. Jos
pensaassa olisi vihollinen, niin se oli nähnyt heidät, eikä sitä ollut varaa
päästää pakenemaan. He lähestyivät pensasta molemmilta puolilta, kunnes olivat
aivan sen vieressä.
”Kuka oletkin, tule esiin”, Kirjastomies sanoi. Oli hetki
hiljaista, kunnes tumma hahmo nousi pensaan keskeltä. Kirjastomiehen ilme
muuttui vakavasta riemukkaaksi, kun hän tunnisti tuntemattoman rapisijan.
”Herra Vaahtera! Voi kuinka iloinen olen nähdessäni sinut!”,
hän sanoi ja halasi olkihattumiestä, joka oli niin ikään varsin helpottuneen
oloinen. Herra Vaahtera kertoi heille, että kaupunki oli lähes kokonaan
kähmelöiden käsissä, mutta pieni ja sisukas vastarintaliike oli vielä elossa,
ja piileskeli jossain Nelosluokan paikkeilla. Kirjastomies ja Laikku
kuuntelivat herra Vaahteran selostusta ja toivo heräsi heidän sisällään. Ehkä
tästä vielä selvittäisiin.
Urhea joukkiomme livahti sisälle kaupunkiin, liittyäkseen
yhteen muiden kapinallisten kanssa. Herra Vaahtera johdatti heitä
määrätietoisesti, mutta jotenkin hermostuneen oloisena kohti rakennusta jossa
luki ”48 MUUT MAANOSAT”. Sitten hän pysähtyi eräälle pimeälle kujalle ja ilmoitti hiljaa,
että he olivat perillä. Mutta ketään ei näkynyt. Silloin ylhäältä kuului ääni, ikään
kuin metalli raapisi kiveä, ja Kirjastomiehen ja Laikun ympärille putosi paksuilla,
sähköistetyillä kaltereilla varustettu häkki.
”Herra Vaahtera! Auta meitä!”, Kirjastomies huusi, mutta
turhaan. Herra Vaahtera katsoi heitä kyyneleet silmissään, ja käveli hitaasti
pois. Hän oli siis johdattanut heidät ansaan, Kirjastomies ajatteli. Mutta miksi?
Olivatko kähmelöt käännyttäneet hänet? Tai jotain pahempaa… ja kähmelöistä
puheenollen. Pimeys heidän ympärillään täyttyi punaisista, hehkuvista silmistä,
joilla ei varmasti ollut mitään hyvää mielessään. Kähmelöitä, satoja
kähmelöitä. Ne muodostivat kunniakujan ja osastonjohtaja Sammergen astui esiin
tyylikkäässä puvussaan, hymyillen leveämmin kuin koskaan aikaisemmin.
”Ah, viimeinkin tapaamme, Kirjastomies. Ilo on varmasti kokonaan minun puolellani.”