Samaan aikaan kun Pipsa oli astumassa kirjaston
sydämeen johtavaan tunneliin, Kirjastomies oli vastaamassa tiedonhakupyyntöön.
Hän lensi jossain Pohjois-Italian yllä, oli pilvistä ja ilma oli varsin
jäätävä. Luonnollisesti sankarimme oli jäätymispisteessä, ja manaili hiljakseen
jotain unohtuneista villahousuista. Pikkuhiljaa hän alkoi suunnata kohti
maankamaraa, ja lämpimämpiä ilmakerroksia. Hän pysähtyi hetkeksi pilven
reunalle sulattelemaan jäätyneitä jäseniään ja lukemaan karttaa, ja alkoi
sitten laskeutua kohti Bormion kylää, josta tiedonhakupyyntö oli tullut. Hän
arveli löytäneensä oikean paikan havaitessaan kaksi varttuneempaan ikään
ehtinyttä herrasmiestä, jotka olivat mitä ilmeisimmin aikeissa takoa toistensa
päähän jotain järjentapaista.
”Giuseppe, sinä vanha, likainen käpy! Minä pieksän
sinusta spaghetit pihalle!”, karjui charmantisti harmaantunut viiksekäs
lapiolla varustautunut mies, asusta päätellen maanviljelijä.
”Angelo, haista sinä ananaspizza ja työnnä se sitten
sinne missä aurinko ei paista!”, huusi niin ikään varsin charmantisti
harmaantunut viiksekäs mies, joka vaatteista ja heinähangosta päätellen oli
myös maanviljelijä.
Iloinen sanainvaihto keskeytyi, kun taivaalta
laskeutui vihreisiin pukeutunut partaheppu punaisessa viitassa. Tämä
odottamaton tapahtuma sai molemmat silminnähden hämilleen ja harmaantumaan
entisestään.
”Hyvää päivää arvon herrat, minä olen Kirjastomies,
kaikkien tiedonjanoisten sankari ja osa-aikainen lomaosakemyyjä. Tekö lähetitte
tiedonhakupyynnön? Mikäs täällä oikein on ongelmana?”, Kirjastomies sanoi
kohteliaalla äänensävyllä. Charmantit herrasmiehet huomasivat ajautuneensa
toistensa kainaloon vapisemaan, perääntyivät varsin vauhdikkaasti vaihtaen
samalla kiukkuisia katseita, jotka kertoivat, että tästä ei sitten puhuta.
Molemmat alkoivat koota itseään havaittuaan, että taivaalta laskeutunut
hiippari ei muodostanut välitöntä hengenvaaraa.
”Vaimo sen tiedonhakupyynnön lähetti. Ei kuulemma
jaksa kuunnella meidän kinasteluamme enää, vaikka kyseessä on vakava asia”,
Angelo sanoi. ”Tämä Giuseppe tässä, hänen isoisoisänsä Gepetto katsoi sillä
silmällä minun isoisoisäni Giulion tyttöystävää, eli minun isoisoäitiäni
Angelaa Oortin baarissa vuonna 1907 maaliskuisena tiistai-iltana. Kaiken
lisäksi hän varasti minun isoisoisäni toisen kengän. Ne kengät olivat
perintökalleuksia!”, Angelo karjui, tällä kertaa asiallisesti, koska läsnä oli
vieraita.
”Ei pidä paikkaansa, minun isoisoisäni Gepetto oli
kunnian mies, eikä alentuisi moiseen. Se oli sinun isoisoäitisi, joka katsoi
minun isoisoisääni sillä silmällä Oortin kuppilassa vuonna 1907, ja miksei olisi
katsonut, sen verran komea mies Gepetto oli! Ja kenkiä hänellä oli omasta
takaa, ei hänen tarvinnut teidän haisevia kalossejanne varastaa!”, Giuseppe
huusi yhtä lailla asiallisesti.
Kirjastomies kuunteli osapuolien kovaäänisiä
selvityksiä, jotka jatkuivat jonkin aikaa. Edellä mainittujen asioiden lisäksi
esiin nousi muun muassa se, kuinka teidän serkkunne, oliko se nyt Francesco vai
Filippo, no kuitenkin hänen tätinsä Olivia katsoi meidän Umbertoa, vai oliko se
Paolo, no kuitenkin, katsoi pahasti joskus vuonna 1975 naapurikylän
markkinoilla, olisiko ollut kevätpuolta, saattoi se olla syksykin, lehdet olivat
kyllä vielä puussa ja linnut lauloivat, mutta ihan varmasti katsoi, eikä muuten
varmasti katsonut, sillä vaan lensi kärpänen silmään… Tätä kaikkea säesti
kohtelias hankojen, lapioiden ja nyrkkien heristely, yleinen pahasti katselu ja
kielen näyttäminen, puhumattakaan sen tarkemmin kuvailtavista käsimerkeistä.
”No niin, tämä kaikki on erittäin mielenkiintoista,
mutta ettekö olekin samaa mieltä kanssani, että ei tämmöisten asioiden takia
kannata riidellä?”, Kirjastomies kysyi toiveikkaasti, miettien samalla kuinka iloista asiakaspalvelutyö välillä osaisi ollakaan.
Ilmeet charmanttien herrasmiesten kasvoilla
muuttuivat vihaisista pöyristyneiksi, aivan kuin joku olisi ehdottanut, että
heidän tulisi suudella toisiaan kiihkeästi tai nauttia lautasellinen makoisia
toukkia, toki maustekastikkeessa. Kenkä sekä esi-isien asialliset sekoilut olivat selkeästi vakava asia, joten
Kirjastomies päätti kokeilla toisenlaista lähestymistapaa.
”Voisimme tietysti ottaa selvää kuinka ne asiat
oikeasti etenivät?”, hän ehdotti varovasti. ”Minulla on käytössäni
tietolähteitä joista kaikki varmasti selviää”. Tämän sanottuaan hän ojensi
kätensä kohti silminnähden tyhjää kohtaa ilmassa, avasi siihen reiän ikään kuin
vetoketjun, ja työnsi siihen kätensä. Tässä vaiheessa charmantisti
harmaantuneet herrasmiehet harmaantuivat entisestään ja erimielisyytensä
unohtaen hakivat turvaa toistensa käsivarsilta.
”Ai, anteeksi”, Kirjastomies sanoi iloisesti. ”En
aina muista, että kaikki eivät ole tottuneet näihin kieltämättä melko
uskomattomiin tiedonhakukykyihini. Tämä on minun oma tietokantaoikotieni,
odottakaas hetkinen”, hän jatkoi ja kiskoi reiästä ulos jonkinlaisen
hakupäätteen. ”No niin, katsotaanpas mitä löytyy. Eli Oortin kuppila, vuosi
1907…hohoo, kyllä täältä jotain löytyy.”
Kirjastomies työnsi kätensä kyynärpäätä myöten
edelleen auki olevaan aukkoon, veti sitten ulos paksun kirjan ja puhalsi sen
päältä pölypilven. Hän selasi kirjaa hetken, pysähtyi sitten noin puoleenväliin
ja jatkoi tyytyväisenä; ”Eli tämmöinen teos kuin ”Humpataan Oortissa” vuodelta
1982, tekijänään Filiberto Kelmiäinen, joka toimi Oortin kuppilan baarimikkona
viime vuosisadalla, ja joka päätti eläkepäivinään julkaista päiväkirjansa. Hän
kertoo, että sinä kyseisenä iltana kumpikaan teidän kyseisistä esi-isistänne ei
katsonut toisiaan sillä silmällä, vaan molempien silmään lensi suurehko
kärpänen, todennäköisesti Musca Domestica, joka oli ilmeisesti samaa sukua kuin
se ,joka törmäsi serkkusi tädin Olivian silmään vuonna 1975. Aika uskomaton
yhteensattuma kun sitä tarkemmin miettii. Mutta katsokaa toki itse”,
Kirjastomies tokaisi ja antoi kirjan charmanttien herrasmiesten käsiin.
Hitusen vastentahtoisina he lukivat avatun kohdan,
raapivat päitään, hivelivät viiksiään ja lopulta nyökkäilivät hymyillen. He
katsoivat toisiaan kyynelsilmin ja halasivat. ”Giuseppe! Angelo!”, he huusivat
ja rutistivat toisiaan lujasti. ”Mamma Mia, kuinka hienoa! Sukujemme
vuosikymmenten taistelu on ohi, voimme olla taas ystäviä ilman pahoja silmiä!”,
he totesivat kuin yhdestä suusta hyppien samalla ympyrää käsikynkässä.
Kirjastomies hymyili ja oli viisaasti hiljaa siitä perhanan kengästä, jonka
molemmat olivat onnellisesti unohtaneet. Maailma pelastuu? No ei nyt aivan,
mutta tyytyväinen asiakas on aina iloinen asia.
”Ai niin, olisi vielä yksi asia”, Kirjastomies sanoi
pirteästi onneaan koetellen. ”Oletteko koskaan harkinneet lomaosaketta?”
Luin blogin kertaistumalta ja jäin koukkuun. Go Kirjastomies, go! :D Jatkoa odotellaan.
VastaaPoistaKiitoksia palautteesta, mukava että Kirjastomiehen seikkailut kiehtovat =). Juoni alkaa tästä vasta tihentyä, joten kannattaa todellakin pysyä mukana.
VastaaPoista