perjantai 26. heinäkuuta 2013

Sanelma Ryteikön kamala päivä

Sanelma Ryteikkö istahti taukohuoneen pöydän ääreen ja siemaisi höyryävää mustaa nektaria, jota kahviksikin kutsutaan. Tämä oli hänen mielestään työpäivän paras hetki (heti sen päättymisen jälkeen); aamun hyllytykset sun muut puuhat oli tehty, ja kirjaston ovien avaamiseen oli aikaa vielä noin puoli tuntia. Tämä hetki kuului vain hänelle, kahvikupposelle sekä päivän lehdelle. Hän oli tällä hetkellä kaiken kaikkiaan varsin tyytyväinen elämäänsä.

Sanelma oli jo pienenä tyttönä tiennyt haluavansa kirjastontädiksi, ja hänellä olikin ollut tapana lähetellä kavereilleen muistutuskirjeitä jos esimerkiksi lainaan annettu kirja, lehti tai vaaleanpunainen leluponi oli ollut myöhässä. Satunnaisista vaurioista, esimerkiksi puuttuvista jaloista ja sivujen väliin eksyneistä sammakoista hän oli myös huomauttanut, kohteliaasti mutta jämäkästi. Tämä ei varsinaisesti lisännyt hänen suosiotaan kaveripiirissä, mutta minkäpä sitä luonnolleen voi. Voitaisiin sanoa että Sanelma Ryteikkö oli syntynyt kirjastoalalle. Ja nyt, noin viisikymmentä vuotta myöhemmin hän eli unelmaansa; hän oli kirjastonhoitajana pienessä, syrjäisessä kirjastossa jossain susirajan takana, jonka asiakaskunta koostui lähinnä jossain eläkeiän ja tuonpuoleisen välisessä tilassa elävistä seniorikansalaisista. Kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että Sanelma Ryteikkö oli todella hyvä ihminen, ja myös hyvä työssään. Eikä hän missään tapauksessa ansainnut sitä, mitä seuraavaksi tapahtui. 

Hän oli juuri nostanut kahvikupin huulilleen, kun yhtäkkinen lainaustiskistä kuuluva ”KABOOOMWOOSHKRÄSH!” aiheutti voimakkaan säpsähdyksen Sanelman yleisessä olemuksessa ja etenkin kuppia pitelevässä kädessä, joka johti kahvin nopeaan vertikaaliseen ylösnousemukseen, joka puolestaan johti siihen että kupin sisältö, eli edellä mainittu kahvi, kohosi noin puolen metrin korkeuteen kauniina nestepallona, kunnes painovoima otti homman haltuun ja ilmoitti, että neste on saavuttanut lakipisteensä eikä sen muutenkaan kuulu hillua tuolla tavalla, hyvänen aika sentään, ja ohjasi sen loogisimpaan osoitteeseen minkä fysiikan lait sallivat, eli Sanelman valkoiselle kesämekolle.

 Seuraavat viisi sekuntia Sanelma tuijotti vuorotellen surullisen tyhjää kuppia sekä turmeltunutta mekkoaan  pystyen hädin tuskin hengittämään. Hän avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sai ulos ainoastaan lähes olemattoman vokaalipitoisen äännähdyksen, jonka ääneen sanomaton sanoma kieli syvästä järkytyksestä.

Mutta Sanelma oli kuitenkin ollut kirjastonhoitaja jo melkein neljäkymmentä vuotta, joten toipumisprosessi yllättävien ja äänekkäiden shokkitilanteiden suhteen oli todella nopea, ja ennen kuin mahdollinen sivustakatsoja, joita ei kuitenkaan paikalla ollut, ellei taukohuoneen ikkunassa eturaajojaan yhteen hivelevää huonekärpästä lasketa mukaan, ehti kissaa sanoa, hän oli jo ponkaissut ylös ja matkalla kohti kahvihetkensä pilanneen ääneen aiheuttajaa.

Joka löytyikin varsin nopeasti; ei tarvinnut kovin kummoisia hoksottimia tai Sherlock Holmesin päättelykykyä havaitakseen, että paperinkeräyslaatikkoon pää edellä ja vyötäisiään myöten uponnut oletettavasti miespuolinen vihreätrikoinen henkilö oli todennäköisin syyllinen lyhytkestoiseen melusaasteeseen sekä nykyään suurelta osin kauniin vaaleanruskeaan kesämekkoon. Hän lähestyi tilannetta varovasti, sillä eihän sitä koskaan tiennyt millaisia pipipäitä liikkeellä oli. Vihreätrikoinen mieshenkilö ei äkkiseltään näyttänyt juurikaan liikkuvan, mutta vasemman jalan hallitsemattomasta nytkähtelystä päätellen tämä oli kuitenkin hengissä, mikä oli tavallaan lohdullista. Ehkä tästä selvittäisiin ilman hätäpuhelua, Sanelma ajatteli kumotessaan paperinkeräyslaatikon sisältöineen lattialle, voivotellen samalla tästä aiheutunutta sotkua.

Kirjastomies, joka alkoi pikkuhiljaa toipua ulottuvuuksien välisen matkailun sekä äkillisen laskeutumisen aiheuttamasta tärähdyksestä, nousi varovasti huojuen istualleen ja yrittäen samalla katsella ympärilleen. Havaitessaan Sanelman, hän koetti nousta jaloilleen, mutta huomasi pian, että siihen tarvitaan kaksi suhteellisen vakaata koipea, ja Kirjastomiehellä ne olivat tällä hetkellä suunnilleen yhtä kantavia kuin painonnostosta innostunut spagetti. Hän luopui yrityksestään fyysisen ponnistelun saralla, ja päätti siirtää kaikki voimansa kognitiivisiin toimintoihin, toisin sanoen puheeseen. Ensimmäinen yritys oli melko surkuhupaisa ”Mlwbt?”, toinen jo hieman parempi ”Wrwrwrwat”, ja kolmas jo ihmispuheeksi luokiteltava ”Mtäh?”

Sanelma seurasi kaikkea tätä hajamielisen kiinnostuneena. Hänelle Kirjastomies oli tällä hetkellä lähinnä joku, joka piti saada pois jaloista ennen kuin mahdolliset asiakkaat saapuisivat paikalle. Joten hän tarttui tätä kädestä, ja ohjasi konttaavan Kirjastomiehen määrätietoisesti taukohuoneeseen, ja istutti muutaman haparoivan yrityksen jälkeen tuoliin. Sanelma tarjosi Kirjastomiehelle kahvia, mutta raivokkaasta päänpuistelusta ja käsien heiluttelusta hän päätteli kyseisen herrasmiehen olevan enemmänkin teemiehiä. Hän laittoi vesikattilan tulille.

Päivä oli kaikeksi onneksi melko vilkas, joten Sanelma ei tuntenut suuria tunnontuskia jättäessään vihreätrikoisen vieraansa oman onnensa nojaan. Kaikeksi onneksi hänellä oli mukanaan varamekko, joten onneton kohtaaminen kahvin kanssa ei koitunut kohtalokkaaksi. Vaikka olikin kiirettä, Sanelma kävi silti vilkaisemassa Kirjastomiestä kahvitunnilla. Hän nukkui sikeästi.  Miesparka, mitä ilmeisimmin hän oli kokenut kovia. Silti Sanelma toivoi, ettei tämä jäisi loisimaan pitemmäksi aikaa. 

Oli jo lähes sulkemisaika, kun Kirjastomies hoippui suhteellisen varmoin askelin lainaustiskin ääreen.

”Hyvää päivää. Ja kiitoksia. Voin jo paljon paremmin”, hän sanoi Sanelmalle.

”Eipä kestä. Ja nyt jos voisitte selittää kuinka kummassa oikein päädyitte paperinkeräyslaatikkoon?”

”Tuota tuota, transdimensionaalisessa transportaatiossa tapahtui mitä ilmeisimmin pienimuotoinen laskuvirhe. Olen todella pahoillani.”

”Noh, ei se mitään. Onneksi ette pudonneet takapihan kompostiin. Mutta nyt olisi sulkemisaika, joten pyytäisin teitä poistumaan”, Sanelma sanoi jämerästi.

”Tuota, sen verran vielä vaivaisin…ei täällä ole näkynyt tyttöä? Punaiset trikoot ja sitä rataa? Sähäkkä Punainen? Pipsa?”,  Kirjastomies luetteli, kun mikään tuntomerkeistä ei näyttänyt soittelevan kelloja.

”Täällä ei ole käynyt tänään ketään alle kuusikymmenvuotiasta, pahoittelen.”

”Hmm, kummallista. En usko, että hän olisi päätynyt mihinkään muuallekaan. Antakaas kun mietin hetken”, Kirjastomies sanoi ja siirtyi niin sanottuun syvän ajattelun moodiin, eli toisin sanoen istuutui mukavasti, nojasi kämmeneensä ja haroi samalla partaansa antaumuksella. Välillä hän kyhnytti pehmeästi kaljuaan, ikään kuin kehottaen ajatuksia eteenpäin. Sanelma, jonka kärsivällisyys ja työaika olivat loppuneet jo seitsemän minuuttia sitten, alkoi puolestaan miettiä, kuinka kummassa hän jaksaisi heittää noin ison miehen pihalle. Olihan hänellä toki pesäpallomaila tiskin alla hankalia asiakkaita varten, mutta sitä oli viimeksi käytetty joskus kahdeksankymmentäluvulla, joten sen kestävyydestä kovia saati pehmeitä kalloja vastaan ei ollut takeita. Silti, kannatti kokeilla. Mutta ennen kuin tilanne meni niin pitkälle, Kirjastomies tuntui saavuttavan mietinnöissään jonkinlaisen lopputuleman.

”Hahaa, nyt minä taidan tietää missä hän on! Saanko käyttää tiedonhakuanne?”, hän kysyi ja istahti sen kummemmin vastausta odottelematta lähimmälle koneelle, josta Sanelma kuitenkin ajoi hänet päättäväisesti pois.

”Et, mutta minä voin hakea puolestanne.”

”Tuota noin. Hmm. Etsikää nimellä Sähäkkä Punainen. Eikö? Hmm. Pipsa? Pipsa Mäkinen? Peppiroosa Mäkinen?”

Sanelma huokaisi, mies oli selvästi seinähullu, mutta hän teki silti työtä käskettyä toivoen samalla, että auttamalla tätä hän saisi Kirjastomiehen pihalle ilman väkivaltaa. Yllättäen hän kuitenkin löysi jotain.

 ”Öö, löysin tietokannasta teoksen nimeltä ”Mäkinen, Peppiroosa Natalia Mymmeli. Teos on lisätty…tänään? Mutta enhän minä ole tänään lisännyt yhtään mitään.”, Sanelma sanoi raapien päätään kummastuneena. Hän katsoi teoksen lisäysaikaa, joka oli kutakuinkin täsmälleen sama, kuin Kirjastomiehen äkillinen saapuminen paperinkeräyslaatikkoon. Erittäin kummallista.

”Hienoa, jotenkin transdimensionaalinen transportaatio on vahingossa siirtänyt Pipsan tietokantaanne. Mielenkiintoista, mutta tällä hetkellä jokseenkin harmillista. Etenkin Pipsan kannalta. Nyt kun vielä keksisi kuinka hänet saisi ulos…”

”Noh, mikset vaikka lainaa häntä?”, Sanelma sanoi sen kummemmin ajattelematta. Kirjastomies kääntyi hänen puoleensa suu leveään virneeseen avautuneena.

”Aivan! Lainausproseduuri siirtää aineiston asiakkaalle, eli minulle, jolloin Pipsan pitäisi kaiken järjen mukaan materialisoitua oikeaan maailmaan! Täysin yksinkertaista!”, Kirjastomies hehkutti. Sanelma, jonka mielestä asiassa ei ollut mitään yksinkertaista eikä varsinkaan järkeä, huokaisi jälleen syvään. Mutta ehkä tämä kaikki olisi kohta ohi, ja hän pääsisi kotiin.

”Noniin, eli sitten meidän täytyy tehdä sinulle kirjastokortti. Ole hyvä ja täytä tämä kaavake. Löytyisikö henkilöllisyystodistusta?”, Sanelma sanoi asettuen vuosien tuoman rutiinin muottiin.

”Tuota, heh. Tiedätkös, minulla on vähän niin kuin salainen identiteetti, että en oikein voisi…”

”Jos ei ole henkkareita, et saa korttiakaan”, Sanelma sanoi ääni jäätä tihkuen. Tästä asiasta hän ei antaisi periksi.

”No mutta, odotas…”, Kirjastomies sanoi ja kaiveli trikoitaan, välillä hieman yllättävistä paikoista. Sanelma käänsi katseensa muualle, ihan vain yleisen säädyllisyyden vuoksi.

”Aa, löytyihän se”, Kirjastomies sanoi ja kaivoi jostain päin olemustaan vanhahkon ajokortin. Sanelma otti kortin vastaan, välttäen koskemasta siihen yhtään enempää kuin oli pakko. Samalla Kirjastomies täytti kaavaketta mietteliään näköisenä.

”Tuota, onko tuota osoitetta…”

”Kyllä, se on pakko olla.”, Sanelma sanoi edelleen jämäkästi.

”Selvä, kunhan kysyin”, Kirjastomies sanoi ja jatkoi kaavakkeen kanssa taistelua. Lopulta hän ojensi paperin voitonriemuisen ilmeen saattelemana Sanelmalle, joka alkoi täyttää tietoja koneelle.

”Tarvitsetteko nettitunnuksia?”

”Toki, kuulostaa kätevältä.”

”Selvä, kirjoittakaa vaikka tuohon lapulle nelinumeroinen salasana. Käyttäjätunnus on sitten kortin numero”, Sanelma sanoi luottaen vuosien kokemuksen tuomaan automaatioon. Kirjastomies teki työtä käskettyä.

”Jos teillä on lainoja myöhässä, niin haluatteko ensimmäisen huomautuksen sähköpostiin?”  Kirjastomies nyökkäsi myöntävästi.

”Haluatteko eräpäivämuistutuksen sähköpostiin?” Jälleen nyökkäys.

”Tekstiviesti-ilmoitus varauksista?” Nyökkäys.

”Noniin, tämä alkaa olla sitten valmis. Allekirjoitus vielä korttiin, jos saan pyytää. Noin, hienosti meni.”

”Kiitoksia. Tuota, jos minä sitten lainaisin sen Pipsa- tarkoitan siis Peppiroosa Mäkisen? Jos vain mahdollista.”

Tietäen, ettei muuten pääsisi miehestä eroon Sanelma etsi kyseisen teoksen tiedot, copypastesi viivakoodin Kirjastomiehen kortille ja tulosti kuitin. Paitsi, ettei tulostimesta tullutkaan paperia, vaan ihminen. Toki mahdollisesti maailman ohuin ja kalpein ihminen, mutta ihminen yhtä kaikki. Tulostin puksutti aikansa, kunnes oli ilmeisesti saanut työnsä päätökseen. Kuului hiljainen ”poks”, kun paperi-Pipsa palautui oikeaan olomuotoonsa.

”Nggh”, sanoi Pipsa ja katsoi käsiään kuin olisi nähnyt ne ensimmäistä kertaa.

”Laina-aika neljä viikkoa, voitte uusia kolme kertaa puhelimitse, netin kautta tai vierailemalla kirjastossa. Kiitos ja näkemiin”, Sanelma sanoi, ohjasi kovia kokeneen kaksikon ovesta ulos, ja lähti kotiin. Hän ei todellakaan ollut ansainnut mitään tällaista.

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Kirjastomies ja Luetteloija

Kirjastomies takoi paksua lasiseinää voimiensa takaa, mutta lasi kesti. Siihen ei ollut tullut edes säröä, mikä oli masentavaa. Pipsa yritti seuraavaksi, mutta vaikka hänen laserkatseensa hehkui entistäkin vaaleanpunaisempana, ja olisi todennäköisesti sulattanut terästä kuin tiibetiläisen jakkihärän (tai tässä tapauksessa ehkä kuitenkin lehmän) maidosta tehtyä rasvaista, mutta aromikasta voita. Ja tietokantalimbon iäisyyksiä nälkää nähneet sieluparat etenivät hitaasti, mutta pelottavan varmasti kohti heidän yleistä suuntaansa. Mikä nyt eteen? Päätyisivätkö sankarimme kahden ruokalajin suppeaksi, mutta varmasti täyttäväksi lounaaksi ilman kasvisvaihtoehtoa jo tässä vaiheessa seikkailuamme?

Silloin Pipsa tuli ajatelleeksi sanoja, jotka Yodalf oli sanonut heidän erotessaan: ”Käytä YKL:ää, Pipsa. Käytä YKL:ää”. Hän katsoi kirjaa, jonka viimeinen suuri tietokantamestari oli hänelle antanut. Se oli todella vanha; sivujen nurkat olivat jo jossain kaukana hiirenkorvien tuolla puolen, ja kannesta oli vain vaivoin luettavissa, joskus muinoin mahdollisesti kultaisilla kirjaimilla kirjoitettu ”YKL”. Mutta kuinka sitä pitäisi käyttää? Lasiseinä oli sileä, eikä huoneessa ollut tietokonetta tai muutakaan päätettä, joilla olisi voinut tehdä mahdollisesti avuliaita tiedonhakuja. Sielut olivat jo todella lähellä, eikä heillä ollut enää montaakaan minuuttia armonaikaa. Pipsa punnitsi kirjaa kädessään. Se oli kyllä melko painava, joten…

YKL:n osuessa lasiin kuului erittäin voimakas ”TTLING”-ääni, jota seurasi valtaisa ”KRÄSH”, jonka jälkeen vuorossa oli kohtalaisen äänekäs ”WOOOOSSSSH”. Tämän viimeisen äänen myötä heidän elinvoimaansa janoavat sielut tuntuivat lamaantuneen paikoilleen ja Pipsa sekä Kirjastomies, kätevästi mukana kulkevan toverinsa Antin kanssa imeytyivät muodostuneesta reiästä kohti tietokantalimbon pyörteiden keskellä sijaitsevaa mystistä ovea. Toivottavasti se ei ollut lukossa, Pipsa ajatteli. Kaikeksi onneksi se ei ollut. Kun he saapuivat oven lähelle, se aukesi itsestään, tilanteessa mukana olevien suureksi helpotukseksi. Se myös sulkeutui yhtä lailla itsestään, kaikkien päästyä turvallisesti sisään, jättäen tietokantalimbon ja sen kammottavat asukit jälleen omaan rauhattomaan rauhattomuuteensa.

He olivat jonkinlaisessa pienessä eteisessä; lattialla oli muutama kenkäpari, ja naulakosta roikkui vihreä lakki. Seinällä oli pieni, siististi kirjoitettu lappu, jossa luki ”JÄTTÄKÄÄ KENGÄT OVELLE, KIITOS”. He tekivät työtä käskettyä, ja jatkoivat matkaansa eteisestä lyhyen käytävän kautta pieneen huoneeseen, jonka seiniä pitkin korkealle ylöspäin kiipeävät kirjahyllyt olivat ääriään myöten täynnä kaikenlaisia kirjoja. Huoneen keskellä oli pieni pöytä, jolla olevan tietokoneen ääressä istui pieni, äärimmäisen vanha, äärimmäisen parrakas ja äärimmäisen harmaantunut oletettavasti miespuolinen henkilö, joka takoi määrätietoisesti näppäimistöä katseen pysyessä tiukasti näyttöpäätteessä. Hän ei vaikuttanut huomanneen heidän saapumistaan, tai jos olikin, niin ei noteerannut sitä mitenkään. Miehen keskittymisellä olisi voinut leikata jos ei terästä, niin ainakin pehmeämpiä metalleja.

”Tuota, anteeksi…?”, Kirjastomies sanoi varovasti, mutta parrakkaan miehen huomio pysyi edelleen näyttöpäätteessä. Mitä ikinä tämä tekikin, se mahtoi olla harvinaisen kiehtovaa.

”Tuota, anteeksi, mutta mahtaisittekohan voida olla avuksi..?”, Kirjastomies yritti uudestaan, reaktion ollessa kutakuinkin sama kuin ensimmäisellä kerralla. Pipsa huokaisi ja työnsi Kirjastomiehen syrjään. Jos ei hyvällä, niin sitten…

”TUOTAPERHANANNOIN! ANTEEKSI!”, Pipsa huusi käyttäen melkeinpä täyttä keuhkokapasiteettia. Tämä sai työhönsä keskittyneen miehen vilkaisemaan heitä kulmiensa alta, selvästi hieman pahastuneen oloisena.

”Kyllä minä kuulin jo ensimmäisellä kerralla, ettäs tiedätte. Minulla on parempaakin tekemistä kun rupatella satunnaisten kulkijoiden kanssa. Maailmassa tapahtuu koko ajan jotain, joka täytyy luetteloida, joten voisitteko ystävällisesti painua vaikkapa hiiteen? Tänne ei muutenkaan saisi tulla”, mies tuhahti ja käänsi katseensa jälleen kohti näyttöpäätettä.

Pipsa alkoi tässä vaiheessa osoittaa vakavia hiiltymisen merkkejä; hänen naamansa punoitti, hartiat tärisivät ja ehkä kaikkein selkeimpänä merkkinä maltin menettämisen mahdollisuudesta oli se, että hän otti naulakarttunsa, tarttui siihen kaksin käsin, ja oli juuri tähtäämässä napakkaa iskua kiireisen partamiekkosen yleiseen suuntaan, kun Antti avasi sanaisen arkkunsa.

”Anteeksi hyvä herra, mutta meillä olisi tosiaan vain pari kysymystä. Sitten lähdemme tiehemme, ja saisitte aivan rauhassa jatkaa selkeästi merkittävää työtänne. Vain muutama minuutti kallisarvoista aikaanne, voi, olisimme niin kovin kiitollisia?”, Antti aneli kohteliaalla ja pehmeällä brittiaksentilla. Pipsaa tällainen matelu lähinnä ärsytti, mutta kaikkien yllätykseksi parrakas mies huokaisi, nojasi taaksepäin ja katsoi heitä arvioiden. Hän hiveli hetken partaansa, joka on usein tapana niillä, joille se mahdollisuus on suotu.

”No hyvä on. Saatte kolme minuuttia. Kysykää nyt sitten.”

”Onko tämä Suuri Tietokanta?”, Pipsa kysyi hieman epävarmasti. Hän ei ollut kuvitellut paikkaa ihan tällaiseksi, joten hänellä oli epäilyksensä.

”Uskoakseni niin ovessa lukee. Tosin tulitte niin ryminällä, että onhan se ymmärrettävää ettette sitä nähneet. Mutta kyllä, tämä on Suuri Tietokanta, jonne on luetteloitu aivan kaikki mitä missään on ikinä tapahtunut tai on ollut tapahtumassa. Potentiaalista saa usein parempia tarinoita kuin varsinaisista teoista.”

”Kuka sinä olet?”, Kirjastomies jatkoi.

”No mitäpä luulet? Kenen arvelet luetteloineen tämän kaiken? On muuten loputon suo, sanon minä. Kai minua voisi sanoa vain Luetteloijaksi.”

”Oletko seurannut maailman tapahtumia viime aikoina?”

”Älä viitsi, olen tällä hetkellä menossa vasta keskiajalla. Tämä ei ole mitenkään nopeaa puuhaa, etenkään kun yksin tekee. Ja tietenkin, minun on luetteloitava aivan kaikki”, Luetteloija huokaisi. ”Onneksi aika ei ole täällä samanlaista kuin ulkopuolella.”

Pipsa ja Kirjastomies katsoivat toisiaan. Nyt oli aika esittää se suuri kysymys.

”Tuota. Kähmelöt ovat vallanneet Kirjavan kaupungin, ja itse asiassa koko kirjastomaailman. Ajattelimme…että olisiko mahdollista…pystyisittekö auttamaan meitä?”

Luetteloija jatkoi partansa hivelyä mietteliään näköisenä.

”Vai että kähmelöitä. Hmm. Ikävämpi juttu. Tiedättekös, tässä hommassa on omat sääntönsä. Ja tärkein niistä on se, että minä en saa vaikuttaa millään tavalla ulkomaailman tapahtumiin. Valitan. Jaahas, kolme minuuttia taisikin olla siinä. Onnea matkaan”, Luetteloija sanoi ja nojautui eteenpäin palatakseen työnsä pariin.

”Mutta…me matkustimme tänne todella kauan. Taistelimme lukuisia vaaroja vastaan…melkein kuolimme. Ja nyt…ei mitään. Mitä me muka teemme?”

”Totta puhuen se ei ole minun ongelmani”, Luetteloija vastasi närkästyneen oloisena. ”Ja Suuri Tietokanta on nimensä mukaisesti vain tietokanta. Ei tällä paikalla ole muuta voimaa kuin loputtomasti tietoa. Legendat liioittelevat suuresti ja sitä rataa. Mutta…jos siitä on apua, voin tarjota teille kyydin jonnekin? Olen aika haka transdimensionaalisen transportaation saralla, vaikka itse sanonkin. ”

Pipsa ja Kirjastomies vaikuttivat lannistuneilta. He olivat ladanneet kaikki toiveensa Suureen Tietokantaan, joka nyt oli osoittautunut suureksi pettymykseksi. Mutta he olivat vielä elossa, joten toivoa oli. Ehkä heidän tulisi liittyä taisteluun.

”Pystytkö lähettämään meidät Kirjavaan kaupunkiin? Minusta tuntuu, että meitä tarvitaan siellä”, Kirjastomies sanoi.

”No mutta tokihan, helppo nakki. Ja tuota. Hmm. Okei, ette sitten kuulleet tätä minulta?”, Luetteloija sanoi ja vilkaisi pälyillen ympärilleen. ”Kähmelöillä on yksi heikkous, jonka edessä ne ovat voimattomia.”

”Onko? Mikä?”, Pipsa kysyi toiveikkaasti. Luetteloija kuiskasi sen hänen korvaansa.

”Oikeasti?” Luetteloija nyökkäsi.

 ”Ajatella, enpä olisi uskonut”, Pipsa päivitteli.

”Mutta ette sitten todellakaan kuulleet tätä minulta, eiks jeh? Pomo on tosi tarkka tällaisten juttujen kanssa.”

”Huulemme ovat sinetöidyt, kiitoksia kovasti. Ehkä meillä on vielä toivoa”, Kirjastomies sanoi.

”Hyvä hyvä. Ja nyt, lähetän teidät Kirjavaan kaupunkiin. Joku sivukuja lienee sopiva kohde? Näin niin kuin yleisesti henkiinjäämisen kannalta katsottuna.”

”Passaahan se.”

”Noniin, saatatte kokea…pientä venymistä. Mutta se on täysin normaalia, ei mitään syytä huoleen”, Luetteloija sanoi ja alkoi piirtää ilmaan outoja kuvioita, jotka hehkuivat sinisinä. Pipsa ja Kirjastomies Antti taskussaan seisoivat hievahtamatta, uskaltamatta liikahtaakkaan. He tunsivat kuinka heidän kehonsa alkoivat keventyä keventymistään. Heidän ihonsa alkoi muuttua läpikuultavaksi, ja universumi kiskoi jokaista heidän kehossaan sillä hetkellä vaikuttavaa atomia miljoonaan eri suuntaan. Maailma oli vain kirkas, valkoinen valo ja joka puolelta kuului valtava paukkuva humina.


Sekä kaikkien kauhuksi hiljainen ”Hups.”

tiistai 21. toukokuuta 2013

Kirjastomies tietokantalimbossa


Oli hiljainen päivä kirjastolla. Onneksi, Rotinkainen ajatteli. Hän oli nyt johtanut kirjastoa vajaan viikon, enemmän tai vähemmän vaihtelevalla menestyksellä. Totta, kirjasto oli edelleen toiminnassa, mutta vain juuri ja juuri.  Ja syynä oli ainakin osaksi henkilökunta.

Alkuperäisen henkilökunnan ollessa tätä nykyä lusimassa jossain kähmelöiden heille varaamassa mukavassa sellissä, Rotinkaisen oli täytynyt tehdä radikaaleja päätöksiä. Joten hän oli käskenyt talonmiehen ja siivoojaan takaisin omiin töihinsä, kaikkien ja etenkin asianomaisten mielenterveyden säilyttämiseksi, ja palkannut taloon muutaman vanhan kaverinsa. Rudin, Lotharin ja Jürgenin. Jotka olivat kaikki peikkoja.

Ei ollut kyse siitä, etteivätkö he olisi olleet innokkaita oppimaan, ei tosiaankaan. Kaikki olivat peikkojen mittapuulla verrattain älykkäitä, mikä taas ei välttämättä ollut sen enempää kuin saksanpähkinällä. Useimpien lukuharrastus ei ollut edennyt aapista pidemmälle, mahdollisesti tylsän juonen ja yksiulotteisten henkilöhahmojen vuoksi. Ja kirjastossa työskentelevän ihmisen, tai peikon, oli kuitenkin ihan hyvä tietää edes jotain kirjoista. Joten he olivat lähteneet liikkeelle alkeista. Tällä hetkellä Jürgen ja Rudi kolusivat läpi lastenosastoa, lukien kaiken. Siis aivan kaiken, aakkosjärjestyksessä, tekijän mukaan. Lothar, joka oli melko paljon tovereitaan hitaampi, tavasi vielä kuvakirjoja, mutta hänkin oli edistynyt huomattavasti. Silti, he kaipasivat kovasti joukkoonsa aitoa kirjastoalan ammattilaista. Ja semmoiset olivat tätä nykyä kiven alla.

Luettelointi oli toinen murheenkryyni; he olivat jakaneet satoja kirjoja käytännöllisesti katsoen ilmaiseksi, koska kenellekään ei tullut mieleen, että ne olisi kenties hyvä laittaa johonkin rekisteriin, tai vaikkapa tarroittaa ennen kuin ne laitettaisiin hyllyihin. Noh, sitä virhettä he eivät toiste tekisi. Tällä hetkellä alakerrassa odotti keskikokoisen olohuoneen kokoinen kasa laadukasta kirjallisuutta ammattilaisen herkkää kosketusta. Rotinkainen huokaisi, ja jatkoi työvoimatoimiston sivujen tutkimista.

Sillä välin, kun Rotinkainen tuskaili kirjaston työvoimapoliittisten ongelmien parissa, Laikku ja Punaiset Salamat tekivät selvää jälkeä Kirjavassa kaupungissa.  Kähmelöiden vastarinta oli lähestulkoon täysin murskattu jättiläisrobotteja myöten. Jotkut kähmelöiden ihmiskätyreistä olivat jo antautuneet tai vaihtaneet puolta. Niin, kukapa ei haluaisi olla voittaja. Kaikki näytti siis hyvältä, mutta yksi asia huolestutti Laikkua. Nimittäin Sammergen. Olisi luullut, että suurmestari olisi jo näyttäytynyt, ellei tämä sitten ollut paennut, mitä Laikku epäili tätä suuresti. Sammergen ei ollut sellaista tyyppiä, joka antoi periksi vaikkapa totaalisen, kaikin tavoin nöyryyttävän tappion kaltaisen pikkuseikan vuoksi. Ei, jos häntä ei vielä ollut näkynyt, se tarkoitti sitä, että suurmestarilla oli todennäköisesti vähintään värisuora, tai mahdollisesti ässää ja jokeri hihassaan. Ja kuinka ollakaan, Laikku oli oikeassa.

Ensin maa alkoi järistä, kuten näissä tilanteissa perinteistä on. Jotkut asiat harvemmin muuttuvat, ja maanjäristyksen aikaansaama dramaattinen efekti oli yksi näistä. Sitten ilma muuttui oudon kuumaksi ja painostavaksi, ikään kuin ukkosen edellä. Ja pian ensimmäinen salama löikin, kuten soveliasta oli. Ei hyvä, Laikku ajatteli, ja viittoi kapinalliset luokseen.

”Mitä nyt?”, kirjastoautonkuljettaja Vainola kysyi silmät kiiluen. Vainola oli ollut hyökkäyksen eturintamassa lähes koko ajan, ja lähikontakti kähmelöiden kanssa oli polttanut olemattomiin melkein kaikki hänen vaatteensa, jättäen jäljelle vain ne, mitä välttämättömin säädyllisyys vaati.

”Shhh”, sanoi Laikku ja kehotti muitakin kuuntelemaan. Ensin he eivät havainneet mitään, lähinnä suurien ihmisjoukkojen kokoontumisesta yleisesti aiheutuvan ulkopuolisen kuulijan korville käsittämättömästä puheensorinasta, mutta sitten kuului pieni pihinä, kuin teekannu olisi hiljakseen kerännyt voimia täyteen huutoon. Pihinä voimistui ja voimistui, kunnes se saapui lakipisteeseensä ja muuttui valtaisaksi räjähdykseksi, joka sai koko joukon pitelemään korviaan. Laikku toipui ensimmäisenä, ja hänen katseensa kohdistui Nollatornin huippuun, joka oli muuttunut sienipilveksi. Toivottavasti torni oli tyhjä, Laikku ajatteli ja johdatti korviaan pitelevät ja puolikuurot joukkonsa pienen katoksen alle suojaan taivaalta ropisevalta betonilta. Ensimmäisen lohkareen tultua katoksen läpi ja pudottua siviilipalvelusmies Santalan varpaalle, he vaihtoivat pikaisesti suojapaikkaa läheiseen taloon, joka tuntui kestävän betonipommitusta paremmin. Silloin he kuulivat sen.

”GYAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAAHHAHAHAHAHAHAHHAHAHAHHAHA!”

Niin, oli ikävää olla aina oikeassa, Laikku ajatteli, ja katsoi kuinka suurmestari Sammergen, joka oli tätä nykyä noin kaksisataa metriä korkea, kohosi Nollatorniin raunioista kylväen tuhoa ja kuolemaa jokaiseen tunnettuun ilmansuuntaan. Noh, ainakin tuhoa, sillä kuolonuhreilta oli vielä säästytty. Koon ohella Sammergen oli kokenut jonkinasteisen pigmentin muutoksen; ennen niin savuisen harmaa, noh, ihoksi sitä kai on kutsuttava, oli nyt muuttunut likaisen kellertävän mustaksi. Ihosta huokui rasvaista, keltaista savua, joka haisi salmiakin ja jäteöljyn kielletyn suhteen tuotokselle. Savu levisi kulovalkean tavoin ympäri kaupunkia. 

Jep, tämä voitaisiin luokitella jonkinlaiseksi ympäristökatastrofiksi, Laikku pohti, ja koetti olla hengittämättä eittämättä myrkyllisen näköistä usvaa. Valitettavasti kaikki eivät olleet tajunneet tätä ajoissa, ja useampi Punainen Salama makasi jo tajuttomana maassa. Mutta taistelu ei ollut vielä hävitty, he olivat edelleen enimmäkseen jaloillaan ja taisteluhenki oli viimeaikaisten voittojen myötä korkealla. Oli Sammergen tällä hetkellä mikä tahansa, hän olisi silti ehkä voitettavissa. Paino sanalla ehkä, mutta mahdollisuus se oli ohkainenkin. Laikku keskittyi, pidätti hengitystään ja loikkasi sitten korkealle ilmaan tähdäten kirkkaanoranssin energiasäteen suoraan Sammergenin noin viisikymmentä metriä leveään rintakehään, johon se katosi hiljaa tussahtaen.

”Perhana”, Laikku sanoi, ja sai vaivoin väistettyä myrkkypilven, jonka Sammergen hönkäisi hänen suuntaansa. Tästä ei tulisi helppoa.

Sillä välin kun Laikku ja Punaiset Salamat kävivät taistoon ilkeää ja tätä nykyä vähän turhankin voimakasta suurmestari Sammergenia vastaan, Pipsa, Kirjastomies ja Antti astuivat sisään valoa hehkuvasta portista jossain päin Himalajaa, jättäen taakseen urhean Yodalfin, joka jäi mittelemään voimiaan herra Miaun kanssa. Yllätyksekseen he saapuivat jonkinlaiseen lasiseen putkiloon, joka matkasi ylöspäin mutkitellen kuin jonkinlainen kiemurainen pilli, joka oli upotettu ilmeisesti kadonneista sieluista keitettyyn kaakaoon. Sillä siltä putkilon ulkopuolella näytti; ilma oli jatkuvassa liikkeessä, se oli samean harmaata satunnaisilla valkean ja mustan sävyillä höystettynä. Ja joka puolella savu muodosti kasvoja, jotka näyttivät huutavan tuskasta, tai mahdollisesti ihan muuten vaan huutavan. Jotkut kasvot painautuivat lasia vasten ja utuiset kynnet koettivat tarttua heihin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Joka tapauksessa, he tiesivät missä olivat. Tietokantalimbossa.  

Jollain tavalla putkilo suojasi heitä, eivätkä tietokantalimboon vangiksi jääneet kadonneet ja eittämättä huono-onniset sielut päässeet heihin käsiksi, mikä oli luonnollisesti melkoisen hyvä asia. Alkujärkytyksestä toivuttuaan kolmikkomme alkoi kavuta ylöspäin. Putkilo oli todella pitkä ja lasi liukasta, joten matka kävi hitaasti. Silloin tällöin matkalla tuli vastaan jonkun heitä ennen samaa reittiä kulkeneen, mutta ilmeisesti hieman huono-onnisemman yksilön pölyinen luuranko, mikä ei ollut omiaan kohottamaan yleistä mielialaa, joka muutenkin oli vähintäänkin hieman huteralla pohjalla. Lopulta he kuitenkin saapuivat mitä ilmeisimmin perille, päätellen siitä, että matkattava loppui. Putkilo päättyi jonkinlaiseen pyöreään tasanteeseen, jolla ei paksua pölykerrosta lukuunottamatta ollut kuitenkaan yhtikäs mitään, paitsi nuoli lattiassa, joka osoitti eteenpäin. Eikä edessäpäin ollut muuta kuin lasinen umpikuja. Kirjastomies ja Pipsa kävelivät lasisen seinän luo, etsien jonkinlaista merkkiä ovesta tai muusta vastaavasta. Mutta mitään ei löytynyt.

Silloin Pipsa huomasi, että tietokantalimbossa näkyi jotain. Kyllä, pyörteilevien savumassojen keskellä näkyi outoa valoa, joka saattoi olla ovi. Tai sitten vain jokin ovela kuolemanloukku, johon tietokantalimbo heitä koetti houkutella. Mistä näitä tietää. Vaikutti kuitenkin siltä, että päästäkseen Suureen Tietokantaa, heidän täytyisi uskaltautua tietokantalimboon, mikä oli vähintäänkin hengenvaarallista. Mutta muita vaihtoehtoja ei tuntunut olevan, ellei heiltä sitten ollut jäänyt jotain huomaamatta. 

Silloin jostain heidän alapuoleltaan alkoi kuulua outoa ääntä, ikäänkuin paksua nestettä valuisi syvään kuppiin. Olosuhteet huomioon ottaen ääni ei kuulostanut sellaiselta, jolla olisi kovin hyviä asioita mielessään. Ja kuinka ollakkaan, he katsoivat alas, ja kauhukseen huomasivat, että lasiseen putkiloon oli tullut särö, joka oli varsin pian muuttunut reiäksi, ja josta tietokantalimbon kadonneet, ja todennäköisesti nälkäiset sielut hitaasti, mutta pelottavan varmasti valuivat sisään. Heitä kohti. 

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Kirjastomies ja viimeinen suuri tietokantamestari

Suurmestari Sammergen oli huoneessaan Kirjavan kaupungin keskellä sijaitsevassa tornissa, ja katseli mietteliäänä sitä, mitä kaupungissa juuri nyt tapahtui, mikä koostui hänen joukkojensa täydellisestä nöyryyttämisestä, kaikkien vankien vapauttamisesta ja yleisestä sekasorrosta ja kaaoksesta, jotka toisaalta olivat normaaleiksi laskettavia tapahtumia jokaisessa vähänkin suuremmassa kaupungissa. Tilanne oli toisin sanoen hieman huolestuttava hänen tulevia ylennyksiään ajatellen, puhumattakaan joulubonuksista. Mutta kuinka hän olisi voinut ennakoida, että se perhanan panda onnistuu jotenkin meditoimaan itselleen mystisiä itämaisia taistelutaitoja? Tai että joku, vielä tuntematon taho, mutta tunnistamisen jälkeen kovasti satikutia ansaitseva, menisi ja vapauttaisi tämän kahleistaan? Mutta olihan hänkin tehnyt virheitä.

Hän oli ensinnäkin ympäröinyt itsentä avuttomilla uunoilla, jotka eivät perhana soikoon osanneet edes nujertaa yhtä pienen pientä kapinaliikettä, joka kaiken lisäksi koostui kirjastolaisista. Kirjastolaisista! Lukutoukista, jotka istuivat päivät pitkät tietokoneen ääressä kirjojen keskellä, ja joita ei varsinaisesti tunnettu kyvyistään modernin sodankäynnin saralla. Mutta nyt nämä nutturapäätädit ja viiksekkäät sedät villatakeissaan ja liiveissään tekivät hänen saamattomien sotilaidensa elämästä iloista helvettiä, monilla, usein erittäin kivuliaan näköisillä tavoilla.

Hänen olisi myös pitänyt reagoida voimakkaammin Kirjastomiehen vapauttamiseen. Vaikka tämä ei ollut voimiensa tunnossa pitkäaikaisen vankeuden jälkeen, oli hänen vapautumisellaan ollut symbolista arvoa. Kapinalliset olivat saaneet uutta voimaa ja uskoa tekemiseensä. Sammergen löi nyrkillä kovia kokenutta mahonkipöytäänsä, joka sai taas yhden taisteluarven. Hänen silmänsä hehkuivat kuin kekäleet, ja Sammergen huomasi olevansa vihainen. Hän, joka ylpeili sillä, että osasi pitää päänsä kylmänä ja rauhallisena tilanteessa kuin tilanteessa, oli nyt vihainen. Ja se oli niiden perhanan kirjastolaisten vika.

Sammergen marssi huoneen nurkassa kyyhöttävän kassakaapin luo, avasi sen ja otti esiin pienen, punaisen pullon. Hän käänteli sitä ja katseli kuinka sen sisällä oleva paksu, tumma neste liikkui puolelta toiselle, hitaasti kuin etana tervassa. Sammergen huokaisi syvään. Jos jotain piti tehdä, niin oli ilmeisesti parempi tehdä se itse. Hän avasi pullon ja kallisti sitä niin, että yksinäinen tippa aloitti matkansa kohti lattiaa. Paitsi, että kaikkien painovoimalakien vastaisesti se muutti noin puolessa välissä suuntaansa dramaattisesti, ja imeytyi kipakasti sähähtäen Sammergenin kehoon, jolloin tämän yleensä harmahtavan mustaan sävyyn sekoittui hieman punaista. Hänen Armahain pukunsa alkoi myös hennosti savuta reunoistaan. Kyllä, tämän hän hoitaisi itse, Sammergen ajatteli. Ja kaatoi loputkin päällensä.

Samaan aikaan, kun Sammergen leikki pikku kemistiä, Kirjastomies, Pipsa ja Antti saapuivat määränpäähänsä, joka oli korkea, luminen ja aika perhanan kylmä vuorenhuippu jossain päin Himalajaa. Pyhiinvaellusten välttämiseksi emme kerro tarkkaa sijaintia, asiasta kiinnostuneet voivat käydä etsimässä itse. Joka tapauksessa, Antilta saamiensa tietojen mukaan, Suuri Tietokanta sijaitsi juuri tällä huipulla. Tarkkaa paikallistamista vaikeutti sakeneva lumipyry ja se tosiasia, että huippu oli melkoisen suuri. Aikansa huippua kierreltyään he olivat jo valmiita luovuttamaan, mutta silloin he havaitsivat outoa valoa hieman alempana. Kirjastomies lensi lähemmäs havaitakseen, että se oli nuolen muotoinen valotaulu, jossa luki suurilla kirjaimilla "VIISAUKSIA ITÄMAISIA YODALFILTA. RUOKAPALKALLA TYÖSKENTELEN. EI SUNNUNTAIAUKIOLOA". Muiden johtolankojen ollessa enemmänkin kuin vähäisiä, he suuntasivat kohti pientä, pyöreää ovea, johon nuoli osoitti.

Pipsa koputti oveen, jota saapui avaamaan pieni, vihreä ja parrakas mies, joka nojasi itseään noin kaksi kertaa pitempään keppiin. Paino sanalla pieni, sillä mies oli valehtelematta vain hieman yli puoli metriä pitkä ja suunnilleen yhtä leveä. Ja vihreä, joskin hieman harmaaseen vivahtava. Silti, ehdottomasti enemmän vihreään päin suuntautunut. Ja parrakas, sellaisella pitkällä, ohuella, valkoisella ja höntyväisellä tavalla. Miehellä oli myös suuret, suipot korvat, joista kasvavaan karvaan sopi sama kuvaus kuin partaankin, ja kirkkaat, siniset silmät, jotka tarkkailivat heitä kiinnostuneen näköisinä.

"Hyvää päivää, Yodalf olen minä", pieni vihreä mies sanoi. "Viisauksia etsittekö? Oikeassa paikassa olette."

"Tuota, päivää. Itseasiassa, ja tämä saattaa kuullostaa hassulta, haha, mutta etsimme Suurta Tietokantaa? Ette sattumoisin ole nähneet sellaista täällä päin? Sellainen suuri, ja todennäköisesti tietokantamainen", Kirjastomies kysyi. Pienen, vihreän miehen silmät kirkastuivat entisestään ja hänen kasvoilleen ilmestyi ilahtunut kellertävän ruskea hymy.

"Mutta no, tokihan. Suuren Tietokannan vartija minä olen. Yodalf, viimeinen suurista tietokantamestareista", pieni vihreä mies, eli Yodalf sanoi.

"Todellako?", Pipsa sanoi. "No tuota, sehän on vallan mainiota. Olisiko ollut mahdollista, että opastaisitte meidät kyseisen Suuren Tietokannan luo? Meillä olisi hieman kiire", hän jatkoi ja vilkaisi vaivihkaa taaksensa. Herra Miauta ei näkynyt vielä, mutta Pipsa tunsi, että se oli lähellä.

"Miksipä ei? Mutta Yodalf voi ei teitä viedä, kuin portille. Teidän siitä eteenpäin itse on selvittävä. Testiin kuuluu se."

"Testiin? Onko tässä joku testi vielä?"

"Luonnollisesti. Arvolliset ainoastaan saavat Suuren Tietokannan ovesta käydä. Arvollisia jos olette, testi teille helppo on. Mutta riennettävä nyt on, teitä seurataan", Yodalf sanoi ja viittasi pimeyteen. He astuivat sisään pieneen huoneeseen, jota mitä ilmeisimmin ei oltu rakennettu mahdollisten vierailijoiden mukavuutta silmällä pitäen. Kirjastomies ja Pipsa joutuivat kulkemaan kontallaan välttääkseen itsensä telomisen.

"Kattokruunua varokaa, se aitoa kristallia on", Yofald sanoi ja opasti heidät huoneen läpi toiselle ovelle, joka avautui kaikeksi onneksi hieman suurempaan tunneliin, jossa sankarimme mahtuivat jopa seisomaan. Tunneli oli pitkä, ja loivasti ylöspäin kaartava. Pian he saapuivat suureen luolaan, jonka koko viittasi siihen, että koko vuoren huipun täytyi olla ontto. Tai sitten paikan fysiikassa oli jotain pahasti pielessä. Luolan halki kulki ohut, kivinen silta, jonka alla avautui näennäisen pohjaton rotko. Ainakaan pohjaa ei näkynyt, ainoastaan ikuinen pimeys. Sillan toisella puolella näkyi jälleen ovi, heidän määränpäänsä. Ripeästi he alkoivat ylittää siltaa, ensin Kirjastomies ja Pipsa, ja heidän perässään Yodalf, viimeinen suuri tietokantamestari. Noin puolessa välissä ovi heidän takanaan kävi. Herra Miau oli löytänyt heidät.

Tuhannet juoksukilometrit eivät olleet tehneet hyvää herra Miaun turkille; se oli takkuinen ja märkä, ja täynnä kaikenlaisia kasvikunnan tuottamia piikikkäitä asioita, kuten takiaisia ja ohdakkeita. Silti, se näytti vaaralliselta ja voimakkaalta. Herra Miaun silmät hehkuivat kuin kännykän latausvalo pimeässä makuuhuoneessa.

"Anntautukkaaa", herra Miau murisi matalalla äänellä.

"Herra Miau, se olen minä, Pipsa! Etkö muista minua, emäntääsi?", Pipsa huusi kyyneleet silmissään. Hetken näytti siltä, että herra Miau olisi käynyt jonkinlaista sisäistä taistelua, mutta valitettavasti väärä puoli voitti.

"Minnulla ei olle emännttäää, vainn isssäntä. Ssssammergen! Annntauttukkaa, tttai ttteen ttteistä vvviiiilllokkia!"

Tässä vaiheessa Yodalf, joka oli seurannut tilannetta kiinnostuneena astui esiin. Hän käveli herra Miauta päin, pää pystyssä ja korvat hennosti heiluen.

"Te menkää. Vielä kun ehditte. Tämän hoidan minä", hän sanoi ja kohotti keppiään.

"Mennnee poisss tieltttä, vvvanhuss. Hhhheidät mmminnnä tttahdddonnn", herra Miaun sanoi ja naksautti kyntensä esiin sellaisella äänellä, joita yleensä kuulee elokuvissa, joiden tekijöillä on ollut aivan liikaa intohimoa kehittää ääniefektejä sellaisille asioille, joilla ei sellaista ole. Ihan vain draaman vuoksi. Herra Miau loikkasi kohti Yodalfia, joka iski sauvansa kivisiltaan sellaisella voimalla, että koko luola tuntui tärähtävän.

"TÄSTÄ ET KULJE!", Yodalf huusi, ja silta herra Miuan alta romahti kohti alla aukeavaa kuilua, vieden kissan mukanaan. Yodalf jäi hetkeksi katsomaan alas ja kääntyi sitten kohti Kirjastomiestä ja Pipsaa, jotka eivät olleet liikahtaneetkaan.

"Paetkaa, hölmöt. Takaisin se tulee vielä. Silloin te täällä ette olla halua. Ovesta kulkekaa, älkääkä taaksenne katsoko.", hän sanoi ja kaivoi taskustaan pienen kirjan, jonka hän heitti Pipsalle.

"Käytä YKL:ää, Pipsa. Käytä YKL:ää. Se muista. Nyt mennä teidän täytyy."

Kirjastomies ja Pipsa, nyökkäsivät, ja avasivat oven. Sen sisällä ei näkynyt muuta kuin kirkasta valoa. He astuivat ovesta pienen humahduksen saattelemina. Ovi sulkeutui heidän takanaan hiljaa naksahtaen, jättäen Yodalfin yksin. Tai sitten ei.

Katkenneen sillan päähän ilmestyi ensin yksi, sitten toinen tassu täynnä teräviä kynsiä, jotka raahasivat ylös loputkin kissasta. Joka oli erittäin vihainen. Yodalf katsoi herra Miauta rennosti hymyillen. Hän oli elänyt hyvän elämän, lähinnä siksi, ettei ollut koskaan huolehtinut mistään. Asioita tapahtui, ja niistä joko selvittiin tai sitten ei. Jos hän kuolisi nyt, niin hän olisi sitten kuollut. Siinä kaikki.

"Pyykit minulla koneeseen jäi. Ne voisinko noutaa?"

Herra Miaun kurkusta kuului ääni, jonka alkuihminen historian aamuhämärässä oli yleensä yhdistänyt välittömään kuolemaan hyvin väkivaltaisella tavalla. Mutta Yodalf ei ollut alkuihminen. Itseasiassa hän ei ollut edes ihminen, kun nyt ihan tarkkoja ollaan. Hän virnisti, ja kaivoi vyöltään lyhyen kapulan, joka pienellä ranneliikkeellä muuttui valomiekaksi. Hän heilautti sitä pari kertaa rennosti. Herra Miau sähähti ja loikkasi.

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Kirjastomies ja eeppiset käänteet

Kirjavan kaupungin ylle oli laskeutunut hämärä, mikä tarkoitti sitä, että monenlaiset yön eläjät olivat kaivautuneet esiin koloistaan, ja alkoivat tehdä asioita, jotka eivät kestäneet päivän valoa. Tähän joukkoon kuuluivat myös Punaiset Salamat, jotka hiipivät äärimmäisen hiljaa ja vartijoita vältellen läpi Kolmosluokan, kohti Vitosluokkaa, jossa sijaitsi yksi kähmelöiden useista vankileireistä. Heidän kohteenaan oli leirin keskellä oleva parakkirakennus, johon mitä ilmeisimmin oli vangittu useita kirjastolaisia, jotka eivät olleet alistuneet kähmelöiden hirmuvallan alle.

Terho Vainola, kirjastoautonkuljettaja, johti raskaasti erinäköisillä astaloilla aseistautunutta Alfa-ryhmää, johon kuuluivat hänen lisäkseen siviilipalvelusmiehet Santanen ja Pikku. He koettivat päästä leirin eteläpuolelle. Ainakin päällepäin kevyemmin aseistettu, mutta erilaisissa valaistusolosuhteissa metallisesti välähtelevä Beta-ryhmä, johon kuuluivat kirjastonhoitajat Nättilä ja Wilhelmsson, hiipi puolestaan leirin pohjoispuolelle.

Kaikki sujui kuin rasvattu; he olivat yllättäneet ulkopuolella vartioineet peikot ilman suurempaa hälyä ja verenvuodatusta, mitä nyt kirjastonhoitaja Wilhelmsson oli hieman innostunut. Peikko toipuisi kuitenkin lähes entiselleen, eikä kukaan muutenkaan tarvinnut kahta korvaa. Nyt siviilipalvelusmies Santanen työskenteli hälytyslaitteiden parissa muun joukkion odottaessa hänen merkkiään. Hetken näperrettyään pihtien ja meisseleiden kanssa, hän kirosi ja viittoi siviilipalvelusmies Pikun avukseen. Pikku, jonka lähestymistapa murtovarkauden herkkään taiteeseen oli vähemmän hienotunteinen, otti lekan ja murskasi viattoman hälytyshärpäkkeen yhdellä napakalla, mutta äänettömällä huitaisulla.

He murtautuivat sisään. Parakki oli noin viisikymmentä metriä pitkä, ja kymmenen leveä. Sen keskellä kulki valaistu käytävä, jonka varrella oli noin kaksikymmentä erikokoista selliä. Sisällä ei näkynyt vartijoita, sen sijaan pari kameraa valvoi järjestystä, mikä oli luonnollisesti ongelma. Kuten todelliset kirjastoammattilaiset, he tuhosivat kamerat nopeasti, mutta ei menisi pitkään, ennen kuin joku huomaisi mitä oli tapahtunut. Ehkä lisää vartijoita oli jo matkalla. Aikaa ei ollut hukattavaksi, joten Punaiset Salamat alkoivat vapauttaa riutuneita kirjastoammattilaisia selleistään. Oli sitten aivan toinen juttu kuinka he saisivat koko lauman turvaan, mutta kuten kaikissa hyvissä suunnitelmissa, se oli sitten sen ajan pulma, joka todennäköisesti ratkeaisi suuntaan tai toiseen lähes itsestään.

Oli jäljellä enää muutama selli, eikä vartijoita vieläkään näkynyt. Punaiset Salamat alkoivat jo tuntea toiveikkuuden vapisevan kyyhkyn heräävän sisällään, kunnes yhtäkkiä kaikkein taaimmaisesta sellistä alkoi kuulua hälytyslaitteen railakas pirinä. Ei hyvä, Punaiset Salamat ajattelivat kuin yhtenä miehenä, tai naisena, ja alkoivat opastaa kirjavaa joukkoaan ulos. Liian myöhään. Ovet aukesivat molemmin puolin parakkia, ja sisään marssi kymmeniä hampaisiin asti aseistettuja peikkoja, ihmisiä ja kähmelöitä. Punaiset Salamat olivat loukussa, mutta he eivät luovuttaisi taistelutta. He keräsivät vapautetut vangit keskelle käytävää, ja muodostivat tiiviin puolustumuurin heidän ympärilleen.

Silloin viimeisestä sellistä, siitä jossa hälytys oli lauennut, kuului matalaa murinaa, joka voimistui hetki hetkeltä.
Tämä kiinnitti vartijoiden huomion siinä määrin, että Punaisten Salamoiden ja voipuneiden kirjastolaisten joukkion onnistui taistella tiensä ulos parakin etelänpuoleisesta ovesta. Pihalla odotti lisää vartijoita. Itseasiassa, koko piha oli täynnä niitä. Tämä olisi omiaan aiheuttamaan epätoivon tunteita itsekussakin, mutta useista ala-asteiden pihoilla käydyistä taisteluista selvinnyt kirjastoautonkuljettaja Vainola tarttui tiukasti nauloilla varustettuun pesäpallomailaansa ja syöksyi kohti lähintä kähmelöä huutaen kuin syötävä. Tämän jälkeen homma muuttuikin hieman jännittäväksi.

Ensiksikin parakin katto, joka oli paksua karaistua terästä ja painoi useamman tonnin, lensi noin kolmekymmentä metriä ilmaan jonkinlaisen oranssin säteen saattelemana ja laskeutui jonnekin Nollatornin liepeille rusentaen alleen pari pientä taloa. Seuraavaksi taivaalta laskeutui olio, joka tarkempien tutkimusten jälkeen osoittatui pandaksi, joskin erityisen pahansisuiseksi sellaiseksi. Tämä loi jonkin verran hämmennystä kähmelöjoukkojen keskuudessa, mutta hämmennys muuttui pakokauhuksi, kun panda, jonka jokainen lienee tässä vaiheessa tunnistanut vanhaksi ystävämmeksi Laikuksi, kääntyi heidän puoleensa ja alkoi huutaa; "KAMEHAME...HA!!!"

Seurasi valtaisa, alkuvoimainen pamaus joka poltti kähmelöt tomuksi ja peikkojenkin karvapeite kärsi, loput otuksen lensivät kuka minnekin Laikun käsistä singonneen energiasäteen viskomina. Tämä puolestaan loi sen verran lisähämmennystä, että Punaiset Salamat kokivat tilaisuutensa tulleen, ja ottivat ns. jalat alleen mahdollisimman nopeasti. Mutta koska onnellinen loppu olisi draaman kaaren ja juonenkulun kannalta ongelmallista, juuri silloin maa alkoi järistä ja läheisten rakennusten seinät murtua kuin piparkakkutalo pikkujouluissa. Metalliset kädet, jalat ja muut ulokkeet työntyivät esiin betonisten tornien sisältä, paljastaen neljä valtaisaa jättiläisrobottia, joiden kohteena oli Laikku, tuo tiedonhaun super saiyalainen. Punaiset Salamat ja vapautetut kirjastolaiset pysähtyivät ja jakoivat merkitseviä katseita. Tuossa hetkessä kaikki vanhat riidat, kähvelletyt keksit ja tiskissä surffailut annettiin anteeksi. He olivat kaikki yhtä. Kirjastolaisia, henkeen ja vereen. He tarttuivat aseisiin. Pakenemisen aika oli ohi. Taistelu Kirjavasta kaupungista oli alkanut.

Sillä välin kun Punaiset Salamat, sekava joukkio kirjastoammattilaisia ja itsensä pitkän etsinnän jälkeen löytänyt Laikku kylvivät tuhon siemeniä Kirjavassa kaupungissa, Rissanen heräsi. Pikaisen tarkistuksen jälkeen hän totesi, että hänellä oli yhtä paljon raajoja kuin ennenkin, mikä oli aina hyvä merkki kun heräsi vieraassa paikassa. Etenkin, kun paikka oli näin kummallinen.

Hän leijui jonkinlaisessa virtuaalitodellisuudessa, jossa ei ollut ylä- eikä alapuolta, vain villisti virtaavia hopeisia ja kultaisia tietovirtoja, jotka ympäröivät Rissasen joka puolelta. Vanhaa ja uutta tietoa, kadonnutta ja uudestaan löydettyä. Ne huusivat häntä, anoen järjestystä. Rissanen tunsi paikan, koska oli ollut siellä aikaisemminkin, ennen kuin oli onnistunut pakenemaan. Tietokantalimbo.

Tietokantalimbo, joka imi sisäänsä varomattomia ja kokemattomia tiedonhakijoita, jotka upposivat liian syvälle tiedon syviin ja vaarallisiin jokiin. Näiden jokien pohjissa ui suuria kaloja, joilla oli aivan liian suuret ja terävät hampaat. Harvat olivat sieltä paenneet, ainakaan kokonaisina. Edes Rissanen ei ollut selvinnyt naarmuitta, sillä hänen silmänsä olivat täällä jossain. Hän huokaisi syvään ja käveli olemattomia pintoja pitkin näennäisesti satunnaisiin suuntiin, kunnes saapui pienen pöydän äärelle. Pöydällä oli erittäin vanha tietokone, ilmeisesti jostain pimeältä yhdeksänkymmentäluvulta. Hän istahti tuoliin, joka nitkahti hänen painonsa alla ja kytki koneen päälle. Se piippasi äänekkäästi, ja sitten kuului kumea ääni.

"TERVETULOA TAKAISIN, HERRA RISSANEN. JATKATTEKO SIITÄ MIHIN JÄITTE?"

Rissanen nyökkäsi, ja tyhjyys hänen ympärillään täyttyi kirjoista. Niitä oli satoja, ellei tuhansia. Hänen täytyisi luetteloida ne kaikki, ennen kuin hän pääsisi pois. Jos sittenkään. Kaikeksi onneksi oleskelu kirjastoammattilaisten läheisyydessä oli opettanut hänelle muutaman niksin. Rissanen virnisti, kaivoi taskustaan muistitikun ja aloitti työskentelyn.

Rissasen hoitaessa vanhoja rästejään, Rotinkainen oli palannut takaisin ylös kirjastoon, jossa oli tapahtunut kummia. Kähmelöt olivat iskeneet, ja vieneet mukanaan lähes koko henkilökunnan, ilmeisesti kirjastovirkailija Koposen kirjaston blogiin kirjoittamien kumouksellisten tekstien vuoksi. Tämän vuoksi kirjastoa pyöritti kahdestaan paikan siivooja sekä talonmies, joilla oli vähemmän yllättäen suuria ongelmia. Rotinkainen käveli tietopalvelutiskille, jossa siivooja yritti suorittaa vaativaa tiedonhakua villasukkien kulttuurihistoriasta ja uusien kutimien vaikutuksesta kantapäiden sosiaalipolitiikkaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Asiakas, joka ilmeisesti oli sitä sukupolvea joka oli tottunut saamaan kaiken heti ja nyt, oli silminnähden närkästynyt ja valitti suureen ääneen nykysukupolven ammattitaidon puutetta.

Kirjaston talonmies puolestaan yritti epätoivoisesti etsiä hyllystä Agnes Hösö-Tönttösen uusinta kirjaa "Tiedonhaku for dummies: Aakkoset A:sta Ö:hön", mutta hänenkään urakkansa ei vaikuttanut etenevän kovinkaan mallikaasti, ja hän olikin siirtynyt tiedonhaussa korkeammalle asteelle, eli hakkasi päätään rytmikkäästi seinään. Rotinkaisen aivosolut raksuttivat kiivaasti. Hän oli aina valmis koettamaan uutta uraa, hän oli pyörinyt kirjastoihmisten parissa melkein vuoden, ja oli tottakai oppinut sitä sun tätä. Rotinkainen näki valtatyhjiön ja oman paikkansa siinä. Ja se oli korkealla. Mutta sitä ennen, hänen täytyisi huolehtia vartijoista. Tai vartijasta. Vartija, joka oli noin kolmekymppinen nuori mies, seisoi lehtisalin lasiseinän edessä kädet puuskassa, näyttäen valppaalta tai ainakin yrittäen, vaihtelevalla menestyksellä. Tällä hetkellä kaiken hänen huomionsa vei nenästä löytynyt kohtuullisen suuri vihreänkellertävä klöntti, joka teki uhkaavasti matkaa kohti vartijan suuta. Rotinkainen, jolla oli yllään hienostoleidin valepukunsa, horjui korkkareillaan pahaa aavistamattoman vartijan välittömään läheisyyteen.

"Hyvää päivää, voinko olla avuksi?", vartija kysyi kohteliaasti pyyhkäisten samalla klöntin housunlahkeeseensa.

"Päivää päivää. Tota noin, ookko harkinnu alanvaihtoa? Tai kenties eläkettä?" Rotinkainen sanoi.

"Mitä? Enhän toki, viihdyn työssäni mainiosti. Ja sitä paitsi, olen vasta täyttänyt kolmekymmentä, joten eläkeikäänkin on vielä aikaa, hyvä rouva", vartija vastasi edelleen kohteliaasti.

"Noniin, luonnollisesti. Ootko muuten koskaan aatellu, et kolkyt vuotta on niinku semmonen vedenjakaja? Siis siinä iässä tehään kaikenlaisia päätöksiä, jotka o tärkeitä loppuelämää aatellen. Tai lähinnä sen kestoa ja laatua, jos ymmärrät mitä mä tarkotan.", Rotinkainen sanoi hieman matalammalla äänellä. Vartija, jonka aivot koettivat kertoa hänelle, että vanhojen mummojen ei kuuluisi olla noin karvaisia, omistaa noin suuria teräviä hampaita, tai ylipäätään olla kaksimetriä pitkiä, ei vieläkään ymmärtänyt vinkkiä.

"Anteeksi rouva, en nyt oikein ymmärrä."

"Niin, sitä mä vaan meinasin, että jos sä et lähe tästä litomaan seuraavan viiden minuutin sisällä ja ryhdy vaikka kukkakauppiaaksi, niin mä teen susta erittäin litteän osan tän paikan maantiedettä". Vartija alkoi pikkuhiljaa tulla tietoiseksi suurista torahampaista, punaisista silmistä ja erittäin pitkistä ja lihaksikkaista käsivarsista jotka lähestyivät hänen kurkkuaan. Hänellä oli pippurisumutetta taskussaan, mutta jokin kertoi hänelle, että sen käyttäminen olisi erittäin huono siirto. Vartija nielaisi, ja teki uransa kannalta tärkeän päätöksen.

"Tuota, itseasiassa vaimo puhelikin, että voisimme muuttaa vaikka pääkaupunkiseudulle. Tai miksei vaikka Rovaniemelle. Saisin varmasti töitä sieltä." Rotinkainen taputti vartijaa hellästi päähän ja sanoi: "Hyvä poika. Painus hiiteen siitä". Vartija, joka oli juuri pidentänyt virkauraansa usealla vuosikymmenellä, nyökkäsi kiitollisena, otti jalat alleen ja jätti Rotinkaisen tutkimaan uutta valtakuntaansa. 


Sillä välin, kun Rotinkainen aloitti uutta uraa kirjastonjohtajana, Kirjastomies, Pipsa ja Antti lensivät läpi tuulen ja tuiskun jossain päin Mongoliaa. He olivat aloittaneet matkan trikoissa, mutta erinäisten paikkojen alkaessa osoittaa jäätymisen merkkejä, heidän oli ollut pakko käydä maassa hankkimassa ylleen jotain lämpimämpää, eli paksut, untavaiset toppatakit. Aerodynamiikan kannalta takit eivät tietenkään olleet paras mahdollinen vaihtoehto, mutta jos vaihtoehtona oli satunnaisen raajan syväjäädytys ja irtoaminen, heillä oli ehkä varaa pieneen hidasteeseen. Ja sitä paitsi, he alkoivat lähestyä kohdettaan. Maailman kattoa.

"Kuinkas siellä pärjäillään?", Kirjastomies huusi Pipsalle, joka makasi hänen selässään pitäen tiukasti kiinni mistä vain otteen sai.

"Ihan hyvin. Vähän on nälkä", Pipsa vastasi. Oli mennyt jo kaksi päivää siitä, kun he olivat viimeksi syöneet. Jossain vaiheessa se kostautuisi. Oli hetken hiljaista. Sitten Pipsa jatkoi:

"Tunnen, että se seuraa meitä. Se on kaukana, mutta lähestyy koko ajan. Ja se saa meidät kiinni."

"Tiedän", Kirjastomies vastasi. "Tiedän."

Ja jossain ei niin kovin kaukana heidän alapuolellaan, tumma varjo kiisi uskomatonta vauhtia läpi lumisten arojen, loikkien valtavia matkoja kerrallaan ketterästi kuin, noh, kissa, tuntematta kylmää tahi väsymystä. Sen kelmeästi hehkuvat silmät loivat kammottavaa valoaan ympäröivään pimeään, ajaen pakoon niin karhut kuin sudetkin. Herra Miau saalisti.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Seuraava Kirjastomies

Hei!

Nokkelimmatpokkelimmat teistä ovat jo varmaan huomanneet, ettei Kirjastomies, tuo kaikkien tiedonjanoisten sankari ja osa-aikainen lähettipoika, ilmestynyt laisinkaan viime viikolla. Pahoittelen suuresti, pääsiäinen vei allekirjoittaneen ns. mukanaan. Korvaukseksi tästä saamattomuudesta tämän viikon Kirjastomiehestä tulee ekstra-pitkä, suorastaan eeppinen saaga, joka saa kaikkien sydämet pomppimaan kuin pienet, pörröiset jänöpuput keväisellä niityllä. Vapaapäivien sun muiden häiriöiden johdosta se kuitenkin ilmestyy vasta perjantaina. Koettakaa kestää.

t. marko

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Kohti maailman kattoa

Kirjastovirkailija Pöntinen seisoi keskellä hämärää käytävää, heiluttaen uskollista haulikkoaan villisti nurkasta toiseen. Joku seurasi häntä. Ei. Saalisti oli parempi sana. Pöntinen oli tehnyt asiakaspalvelutyötä yli kaksikymmentä vuotta, joten hän tiesi kyllä eron.Yksinäinen hikikarpalo valui hänen poskeaan pitkin. Hologrammihärpäke oli lakannut toimimasta jo ajat sitten, liian nopeasti. Jos hän vain ehtisi suojaan ennen kuin SE saisi hänet kiinni. Itseasiassa Pöntinen uskoi, että jos SE olisi todella halunnut, SE olisi napannut hänet milloin vain halusi. Ei. SE halusi pitkittää iloaan. Leikkiä. Jostain kauempaa kuului hiljaista kahinaa, mikä sai Pöntisen säpsähtämään. Enää kymmenisen metriä ovelle. Hän päätti riskeerata kaiken ja juosta.

Mutta kelataanpas pieni hetki taaksepäin...

Kirjastomies, Sähäkkä Punainen, eli Pipsa ja kirjastovirkailija Pertti "Hopeakettu" Pöntinen katsoivat valvontakamerakuvaa, jossa näkyi aivan selvästi kissa, joka oli luotettavasti tunnistettu kauan sitten kadonneeksi herra Miauksi. Tämä aiheutti eri yksilöissä erilaisia reaktioita. Pipsa, joka oli ollut herra Miaun omistaja, oli murheen murtama ja tahtoi päästää rakkaan lemmikkinsä heidän bunkkeriinsa, voidakseen sulkea tämän hellään syleilyynsä. Kirjastomies, jonka takalistossa vaikuttavat syvät ja kivuliaat muistot ensimmäisestä kohtaamisesta kyseisen kissaeläimen kanssa alkoivat tykyttää heti kun hän näki herra Miaun, ehdotti hivenen varovaisempaa toimintaa, eli ovien pitämistä tiukasti kiinni. Hän myös kertoi Pipsalle sen, mitä oli Laikulta kuullut. Kirjastovirkailija Pöntinen, joka ei ollut kyseisestä kissaeläimestä koskaan kuullutkaan, ja oli muutenkin enemmän koiraihmisiä, ei ottanut kantaa puoleen eikä toiseen, mutta huomautti kuitenkin, että kissaa ei enää näkynyt. Tämä sai koko poppoon jälleen liimautumaan näyttöpäätteen ääreen.

"Vooi eei, mihin minun pikku hanipupuseni oikein meni?", Sähäkkä Punainen, varjojen punainen liekki sanoi surkealla äänellä.

"Sensorini eivät havaitse ulkopuolella minkäänlaista liikettä", Antti tokaisi.

"Minäpä menen etsimään häntä. Voi pikkuraukkaa, ihan yksin tuolla pimeässä...", Sähäkkä Punainen sanoi ja alkoi kävellä ovea kohti, jolloin Kirjastomies tarttui häntä hartiasta ja pudisti päätään.

"En usko, että se olisi hyvä idea. Emme voi tietää, onko se edelleen kähmelöiden vallan alaisena. Tiedän, että kaipaat lemmikkiäsi, mutta emme yksinkertaisesti voi ottaa sitä riskiä."

Sähäkkä Punainen tuntui lysähtävän kasaan. Pipsa kiskoi naamionsa pois, heitti sen seinään ja nyyhkytti.

"Tiedän että tämä on rankkaa, mutta sinun pitää olla vahva..."

"Enkö minä perhana soikoon ole ollut vahva jo ihan riittävästi?! Enkö minä saa olla koskaan heikko?! Edes yhden perhanan hetken?!", Pipsa huusi ja takoi Kirjastomiehen rintaa silmät punaisina kyyneleistä, jolloin Kirjastomies ja kirjastovirkailija Pöntinen päättivät viisaasti antaa hänelle hieman tilaa, isompia vahinkoja välttääkseen. Niin, oli totta että Pipsa oli vasta kolmetoistavuotias. Viime vuosi oli ollut rankka, heille kaikille, mutta etenkin Pipsalle, joka kaikesta lahjakkuudestaan huolimatta oli vasta aloittelija mitä kirjastoalaan tuli. Kirjastomies rohkaisi mielensä, ja istui Pipsan viereen.

"Hei, anteeksi. Olen sälyttänyt aivan liikaa sinun harteillesi. Minunhan se supersankari pitäisi olla", hän sanoi ja otti Pipsan kädestä kiinni. Pipsa nyyhkäisi, huokaisi syvään ja pyyhkäisi sitten kyyneleet silmistään.

"Ei se mitään, olen pahoillani tuosta pikku purkauksesta. On ollut aika lailla stressiä viime aikoina ja Herra Miaun näkeminen nosti kaiken pintaan...mutta ymmärrän kyllä ettemme voi päästää häntä sisään. Mitä teemme?"

"Meidän pitäisi lähteä etsimään Suurta Tietokantaa, veikkaisin. Ei tämä painajainen muuten lopu", Kirjastomies sanoi. "Mutta kuinka pääsemme täältä ilman, että herra Miau seuraa meitä?"

"Tässä vaiheessa minä voinen olla avuksi", Antti sanoi charmantilla brittiaksentillaan. "Olen kehittänyt tällaisen hassun laitteen, jolla pystyy väliaikaisesti luomaan eräänlaisen hologrammin halutusta henkilöstä. Tai henkilöistä, en ole kokeillut sitä vielä isompiin ryhmiin."

"Kuulostaa hyvältä, käytetään sitä", Kirjastomies sanoi.

"Tietenkin asiassa on yksi pieni mutta..."

Ja se mutta oli ollut, että vaikka laite loi uskottavia hologrammeja, jonkun täytyi silti kantaa sitä mukanaan, jotta harhautus olisi täydellinen. Ja koska Kirjastomies ja Pipsa olivat molemmat tarpeellisia Suuren Tietokannan etsinnässä, oli vain luonnollista, että kirjastovirkailija Pöntisen oli uhrauduttava yleisen hyvän vuoksi. Suunnitelmana oli ollut, että hän johdattaisi herra Miaun vastakkaiseen suuntaan, jolloin Kirjastomies ja Pipsa pääsisivät rauhassa matkaan. Hänen tarkoituksenaan oli mennä lähimpään Punaisten salamoiden sivutukikohtaan suojaan. Valitettavasti, kuten usein käy tällaisissa tilanteissa, hän oli eksynyt suunnasta. Eikä aikaakaan, kun hologrammilaitteen patterit olivat pettäneet. Mutta takaa-ajaja ei ollut luovuttanut, edes petoksen huomatessaan. 

Ja nyt Pöntinen oli vain muutaman sekunnin päässä turvasta. Ehtisikö hän? "Hmm", hän sanoi ja juoksi sitten täyttä vauhtia kohti metallista ovea, joka oli kaikeksi onneksi raollaan. Epäonnisen sattuman kautta hän kompastui viime metreillä maasta töröttävään juureen. Kaikeksi onneksi Pöntinen toipui nopeasti, syöksyi sisään ja sulki oven tiukasti, jääden huohottamaan raskaasti sitä vasten. Hän oli pelastunut, nyt täytyisi ottaa yhteys Punaisiin salamoihin...

"PPPRRRRRRRRRRRRRHHHHHHH."

"Hmm, voi perh-"



Kirjastomies ja Pipsa juoksivat rivakasti vastakkaiseen suuntaan, kohti maanpintaa. 

"Toivottavasti hän selviää, minusta tuntui kamalalle lähettää hänet yksin", Pipsa sanoi hiljaa.

"Samat sanat. Mutta Pöntinen on neuvokas mies, luulisin että hän pärjää", Kirjastomies vastasi.

"Herra Pöntinen on hyvinkin kykenevä pitämään huolta itsestään", vastasi Antti, joka oli välttämättä halunnut heidän mukaansa. Tai, ainakin se osa mikä oli läppärille suostunut asentumaan. Antti oli jättänyt varmuuskopionsa huolehtimaan maailmanvalloituksesta ja tuhoajarobottien tuotannosta hänen poissaolonsa ajaksi. Jos ei voinut itseensä luottaa, niin kehen sitten? 

He saapuivat maanpinnalle yllättävän nopeasti Antin neuvomien oikoteiden ansiosta. Ylhäällä oli valoisa kuutamoyö. Hiirenhiljainen, eikä edes linnunlaulua ei kuulunut. Mutta oli parempi häipyä paikalta ennen kuin joku huomaisi jotain.

"Tiedätkös, mitä jos mennään lentämällä?", Kirjastomies sanoi ja kohosi viitta hulmuten ilmaan. Pipsa hymyili ja tarttui hänen käteensä. 

"Kohti maailman kattoa!"