Sananen bloggaajalta

Jo perinteeksi muodostuneen joka maanantaisen "Kirjastomies ilmestyy tällä viikolla poikkeuksellisesti tiistaina, pahoittelemme"-sijaan ajattelin kirjoitella blogin kirjoittamisen hienoudesta ja kurjuudesta, luomisen tuskasta sekä lyhyesti hieman myös Kirjastomiehestä ja muista tarinamme sankareista. Tämä tarkoittaa myös sitä, että Kirjastomies ei ilmesty tällä viikolla ollenkaan, sori. 

Sain ajatuksen Kirjastomieheen nykyisessä muodossaan viime keväänä. Heräsin aamulla, ja yhtäkkiä vihreätrikoinen viittamies yksinäisen tiedonhakijan tukena ja turvana oli elävänä mielessäni. Hassua, mutta totta. Tämä sopi tietenkin mainiosti, koska minun piti kirjoittaa jotain erästä koulutusta varten, ja deadline oli kyseisenä päivänä. Naputtelin nopeasti ensimmäisen Kirjastomies-tarinan, joka sai yllättävän hyvän vastaanoton kirjastontätien keskuudessa. Liitetäänpäs se tähän väliin.

Oli keväinen iltapäivä jossain päin Siilinjärveä. Yläkouluikäinen Mandi-Petteri on aloittamassa esseen kirjoittamista, ja lukee tehtävänantoa. Yhtäkkiä iskee paniikki, tehtävässä ei saa käyttää ollenkaan Internetiä! Voi kauhistuksen kanahäkki, mikä nyt eteen? Wikipedia on aina aikaisemmin ollut pelastava enkeli, mutta nyt sen maailmoja syleilevästä kaikkivoipaisuudestakaan ei ollut apua.  Mandi-Petteri on jo vähällä vaipua masennukseen, kunnes hän havahtuu äkilliseen pamaukseen, joka kuulosti etäisesti siltä kun äänivalli olisi murtunut.

Mandi-Petteri ryntää kiireesti ikkunaan katsomaan mikä moisen äänen aiheutti, mutta ulkona ei näkynyt mitään muuta, kuin taivaalle tuijottavia ihmisiä, jotka kuiskailivat kiihkeästi.

”Onko se lintu?!”

”Onko se lentokone?!”

”Kenties Teräsmies?!”

”Ei, sehän on Kirjastomies!”

Toden totta, se on Kirjastomies, joka kiitää taivaalla metsänvihreissä trikoissaan ja punaisessa viitassaan rinnassaan keltainen K. Hän kuulee jokaisen tiedonhakupyynnön tuhansien kilometrien päästä, ja on aina valmis auttamaan. Nyt hän on rientänyt auttamaan Mandi-Petteriä tämän suuressa hädässä.

”Hei, Mandi-Petteri, kuinka voin olla avuksi?”

”Voi Kirjastomies, minun pitäisi kirjoittaa syvällinen ja pohdiskeleva essee muinaisen Egyptin korinpunojakulttuurin vaikutuksesta Wittgensteinin filosofisiin kirjoituksiin. Tehtävässä ei saa käyttää Internetiä, en tiedä mistä etsisin tietoa. Voitko auttaa minua?”

”No mutta tottahan toki. Otapa kädestä kiinni, niin lennetään lähikirjastoon katsomaan.”

Mandi-Petteri tarttuu epäröiden Kirjastomiehen käteen, ja sitten he lentävät ikkunasta ulos kohti kirjastoa. Kirjastossa Kirjastomies suuntaa kohti historiahyllyä, ja alkaa kuumeisesti etsiä tietoa. Pian hän löytääkin lupaavan oloisen teoksen.

”Tässä olisi Pentti V. Janarin vuonna 2006 kirjoittama teos ”Wittgenstein ja muinaiset korinpunojakulttuurit: Onko enemmän identtinen kuin epätosi vai pajukori?”. Tämä vaikuttaisi hyvältä lähteeltä.”

”Voi kiitos Kirjastomies, pelastit päiväni! Olen ikuisesti kiitollinen!”

”Ole hyvä vaan, Mandi-Petteri. Ja muista, kirjastosta saa aina apua.”

Näiden sanojen myötä Kirjastomies liitää jälleen taivaalle, valmiina auttamaan seuraavaa tiedonjanoista.

Loppu on historiaa ja paikoitellen maantiedettä. Kirjastomies on saanut seurakseen useita muita hahmoja, hyviä ja pahoja, ja maailma tarinoiden ympärillä on kasvanut ihan mukavasti. Parannettavaa toki on. Kirjastomies-blogi on nyt ilmestynyt hieman yli puoli vuotta ja sivuja on kirjoitettu noin kahdeksankymmentä. Ei kuulosta paljolta, mutta uskokaa pois, nuo sivut ovat olleet suuren työn takana.

Sitten hieman blogin kirjoittamisesta. Meikäläisellähän se menee suunnilleen sillä tavalla, että ensin tuijottelen pari tuntia(tai päivää) näyttöpäätettä, ennen kuin uskallan kirjoittaa ensimmäisen lauseen. Jonka jälkeen tarina kirjoittaa aika pitkälti itsensä, allekirjoittaneen ihmetellessä, että näinkö se juoni nyt sitten eteneekin. Toki joinakin päivinä on helpompaa, ja toisina sitten yhtä tuskaa. Välillä havaitsen kirjoittaneeni itseni edellisellä viikolla umpikujaan, josta sitten joudun taistelemaan eteenpäin välillä varsin mielenkiintoisillakin tarinallisilla ratkaisuilla. Joskus huomaan, että edellisen viikon tarina päättyy siihen, että puhelin soi, ja seuraavan viikon tarina jatkuu sillä, että oveen koputetaan. Onneksi on ihmisiä, jotka huomauttavat erheistäni(kiitos Miika) ja editointimahdollisuus. Näitä sattuu.

Kun ensimmäinen Kirjastomies-kausi nyt lähestyy loppuaan, voisin sanoa kehittyneeni kirjoittajana ihan mukavasti. Tästä saa ja voi olla eri mieltä. Mutta kirjastomies on elvyttänyt jo henkitoreissaan kituneen kirjoitusharrastukseni aivan uuteen kukoistukseen, mikä on hienoa, koska kuten Terry Pratchett on sanonut "Writing is the most fun you can have by yourself". Allekirjoitan, mikään ei voita sitä tunnetta, kun sanat paperilla(tai tässä tapauksessa näytöllä) heräävät eloon, luovat uusia maailmoja ja hämmentäviä juonikuvioita. Huomaan usein hykerteleväni mielipuolisesti omille jutuilleni, mikä tietysti on epäkohteliasta, sopimatonta ja täysin anteeksiantamatonta. Olen huono ihminen.

Kauniiksi lopuksi; ensimmäinen Kirjastomies-kausi(jos nyt niin voi sanoa) on siis tosiaan jo lähellä loppuaan, todennäköisesti tällä erää viimeinen tarina nähdään vielä tämän vuoden puolella. Pyrin aloittamaan, jos mahdollista, entistäkin eeppisemmän ja tarinallisesti ehyemmän jatkon mahdollisimman pian tämän jälkeen, muiden töiden niin salliessa. Sitä ja kunnon talvea odotellessa.

-Marko 

Pipsa ja uusi toivo

Osastonjohtaja Sammergen katseli Kirjavaa kaupunkia ja sen paikoitellen savuavia rakennuksia tyylikkäässä valkeassa puvussaan, korkealta Nollatornin huipulta. Hänellä oli ollut tähän asti erittäin hyvä päivä. Joskus kaikki vaan rullasi niin kivasti, että asiat tapahtuivat kuin itsestään. Kuten sanotaan nyt vaikka Kirjavan kaupungin valtaus, kaikki oli ollut ohi muutamassa tunnissa. Hyvän ja toimivan organisaation merkki, hänen tulisi muistaa ahkeria alaisiaan vaikkapa joulubonuksella. Ja sitten toisaalta, jospa ei kuitenkaan. Ylpistyisivät vielä, ja se jos mikä oli hallaa työteholle.

Kaupungin valtaus oli tosiaan ollut helppoa, liiankin helppoa. Heillä oli luonnollisesti useampikin mies tai nainen muurien sisällä, ja kun portit oli avattu, kähmelöiden legioonat olivat vyöryneet sisään väellä ja voimalla. Vastarinta oli ollut heikkoa ja valmistautumatonta kaupungin sisällä käytävään taisteluun, mikä oli ollut odotettavissa. Suurin osa kaupungin väestä oli nyt vangittuna koteihinsa, ja jotkut hieman hankalammat tapaukset Nollatorniin, joka oli toimi kähmelöiden tukikohtana. Jokunen yksilö oli vielä karkuteillä, mutta ennen pitkää heidätkin saataisiin kiinni. Ja mitä tuli Kirjastomieheen…noh, hän oli --ahaha-- kiinni toisaalla. Vinttonen pitäisi siitä huolen. Ja vaikka Kirjastomies jotenkin selviäisikin takaisin Kirjavaan kaupunkiin, olisi liian myöhäistä. Jos kaikki menisi edelleen suunnitelmien mukaan siis. Ja miksei menisi, se oli kuitenkin hyvä suunnitelma. Olihan se hänen laatimansa.

Sammergen kaivoi tyylikkään pukunsa taskusta Tiedon avaimen, jonka tietokantamestari Mäki-Hill oli hänelle ylpeänä antanut. Mies odotti ilmeisesti saavansa jonkinlaisen palkinnon. Noh, siinähän odotti. Mäki-Hill oli idiootti, mutta hyödyllinen sellainen. Mutta oli silti varmaan parempi heittää hänet lukkojen taakse, kuten muutkin kaupungin asukkaat. Mies oli jo kerran osoittanut petollisen luonteensa, joten miksei tämä tekisi sitä uudestaan. Parempi olla ottamatta riskiä. Sitä paitsi, ylin johto oli tulossa kaupunkiin ylistämään Sammergenia tämän suuresta voitosta. Luvassa oli ylennys, vähintäänkin, eikä hän halunnut Mäki-Hilliä kalapuikkoviiksineen tunnelmaa pilaamaan.

Ainoa asia mikä Sammergenia tällä hetkellä huoletti, oli Pipsa Mäkinen. Hänen joukkonsa eivät olleet vielä onnistuneet löytämään tyttöä, vaikka kaupunki oli käännetty ylösalaisin jo pariin otteeseen. Jos muu ei auttaisi, hänen täytyisi polttaa koko höskä maantasalle…Mutta onneksi hänellä oli sitä ennen vielä yksi käyttämätön ässä hihassaan. Ehkä se osoittautuisi voitokkaaksi kortiksi. Sitä odotellessa hän voisi jatkaa Vuori-Heisiön kuulustelua. Sammergen oli hommannut uuden Salamit elävät-DVD:n juuri tätä tilaisuutta varten. Hän malttoi tuskin odottaa.

Pipsa, Rotinkainen ja Rissanen olivat eksyksissä. Olivat olleet jo jonkin aikaa, ja se oli suurimmaksi osaksi Rissasen syytä. Aikuinen mies ja pelkää hämähäkkejä, Pipsa ajatteli nyreissään. Aluksi kaikki oli mennyt hyvin, Rotinkainen oli johdattanut heidät erään talon kellariin, josta pääsi kaupungin alaisiin tunneleihin, jotka tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Iloinen, joskin hieman mielenvikainen kaksikkomme oli päässyt kaupunkiin näitä muinaisia tunneleita pitkin. Katto oli monesta kohtaa tuettu pelkästään valtavilla kirjakasoilla. Oli suoranainen ihme, että tunnelit olivat selvinneet romahtamatta näinkin pitkään. Magiaa, oli Rotinkainen sanonut. Sitä tää paikka on täynnä. Ja ehkä niin olikin, mutta myös hämähäkkejä.

Ja kun yksi erityisen suuri ja karvainen kahdeksanjalkainen hirvitys oli laskeutunut Rissasen naaman eteen ja vilkuttanut, oli seurannut suorastaan mieltä raatelevan korkea ”SELKÄRANGATTOMAT! KKKKAAUUUHU!”, jonka jälkeen Rissanen oli juossut päättömästi kirkuen johonkin pimeistä, kartoittamattomista ja uhkaavan näköisistä sivutunneleista. Rotinkainen ja Pipsa olivat huokaisseet ja juosseet perään, mikä oli loppujen lopuksi ollut hyvä idea, koska Rissasen huuto sai osan tunnelista romahtamaan kasaan. Valitettavaa oli se, että nyt he eivät enää päässeet takaisin siihen tunneliin, jota kautta peikko & kaheli olivat kulkeneet aikaisemmin. Eli heillä ei ollut mitään hajua, missä he olivat. Tilanteen teki entistäkin ikävämmäksi se, että heidän ainoa valonlähteensä oli Rotinkaisen otsalamppu, josta alkoivat loppua patterit. Luonnollisesti.

He olivat hortoilleet ympäriinsä, koettaen etsiä ulospääsyä, mutta useamman umpikujan ja muutaman satunnaisen luurangon jälkeen tilanne alkoi vaikuttaa toivottomalta. Ehkä romahtanut osa olikin ainoa tie ulos. Ehkä urhea kolmikkomme liittyisi onnettomien luurankojen joukkoon, aiheuttaen tulevaisuuden arkeologeille harmaita hiuksia menneiden aikojen perhesuhteita ajatellen. Lopulta Rotinkaisen lamppu sammui, ja kolmikkomme jäi säkkipimeään seuranaan vain valtavan suuret ja karvaiset hämähäkit. Tilanteen synkkyydestä lannistuneena he lysähtivät alas surkuttelemaan kamalaa kohtaloaan, mikä oli varsin luonnollista olosuhteet huomioon ottaen. 

Pipsa nojasi vanhaan ja pölyiseen kirjakasaan, joka mureni hieman hänen painonsa takia. Hän ajatteli Kirjastomiestä, ja sitä miten nyt petti hänen luottamuksensa. Ei hänestä ollut kirjastoammattilaiseksi. Työ oli liian vaativaa ja vaarallista. Ja nyt kun Sammergenin joukot olivat vallanneet Kirjavan kaupungin, alan tulevaisuus vaikutti varsin kyseenalaiselta. Ehkä Pipsankin pitäisi harkita alan vaihtoa, jos nyt ylipäätään selviäisi hengissä tästä loukosta. Hän voisi ryhtyä vaikka…iltapäivälehden toimittajaksi? Hän leikitteli hetken ajatuksella, joka alkoi vaikuttaa aina vaan paremmalta. Siinä tapaisi paljon jännittäviä ihmisiä, työ olisi suhteellisen helppoa ja palkka olisi varmasti ihan kelvollinen. Ehkä jopa Seisk…Silloin hänen päänsä sisältä kuului luja ja painokas ”EI!” ja koko käytävä täyttyi punaisesta valosta, joka sai Rotinkaisen käpertymään sikiöasentoon ja hokemaan ”eitaaseitaaseitaas”. Pipsa nousi ylös ja havaitsi, että valo tuli hänestä. Tämä saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa...ja kuinka ollakkaan, silloin iloinen ja pirteä ääni kuului jälleen hänen päässään.

”Helou, I’m back!”, kirjaston henki tervehti iloisesti.

Kirjastomies ja kamalat palautusautomaatit

Kirjastomies lensi korkealla pilvien yläpuolella, kohti katalan Öörli Vinttosen majapaikkaa. Edellisestä kylmässä ilmanalassa koetusta jäätymisestä viisastuneena hän oli pukenut ylleen vihreät villaiset talvitrikoot, paksun keltaisen kaulahuivin sekä isoisän joskus sotavuosina muodissa olleen leveän karvahatun, mikä sai hänet näyttämään hieman lentävältä pölyhuiskalta. Noh, tärkeintä oli se, että hän pysyisi lämpimänä. Vaikka Kirjastomies olikin äärimmäisen vahva ja muutenkin kaikin puolin noheva jannu, hän ei pärjäisi kenellekään tönkköjäässä.

Kirjastomies alkoi lähestyä Vinttosen lukaalia. Varovaisuus on viisautta, joten hän tutki maastoa katseellaan erittäin tarkasti mahdollisten ja jopa todennäköisten katalien ansojen varalta. Vinttonen ei tavannut pelata reilua peliä, joten mitä tahansa oli odotettavissa. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, mikä oli tavallaan huolestuttavampaa kuin se, että häntä kohti olisi kohdistettu ilmatorjuntatykki. Mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoja, joten Kirjastomies alkoi hitaasti kaartaa alaspäin kohti maankamaraa.

Hän laskeutui Vinttosen mökin eteen, puoliksi odottaen jotain tapahtuvan. Mutta ei, edelleen hiljaista ja rauhallista. Toki hyvä näin. Kirjastomies koputti mökin seinään niin lujaa, että lumet tippuivat katolta kepeästi humahtaen. Edelleen hiljaista. Hän alkoi ärsyyntyä.

”Hoi Vinttonen! Tule ulos! Kirjastomies täällä!” hän huusi. Kirjastomies ei uskonut hetkeäkään etteikö Vinttonen tietänyt hänen saapumisestaan. Vinttonen saattoi olla paha, mutta ei tyhmä. Meni hetki, ja sitten mökin sisältä kuului ääntä. Ovi avautui, ja Laikku astui ulos. Tällä oli kaulansa ympärillä jonkinlainen kaulapanta, jossa oli kauniisti vilkkuvia valoja. Oli kuitenkin epätodennäköistä, että kyseessä oli koriste. Vinttonen, sinä inha pentele, Kirjastomies ajatteli. Hän kuitenkin tervehti Laikkua nyökkäyksellä. Panda vaikutti erittäin hermostuneelta, mikä oli olosuhteet huomioon ottaen ymmärrettävää.

”Herra Vinttonen saapuu minä hetkenä hyvänsä, hän on juuri puhelimessa”, Laikku sanoi ääni vapisten.”Herra Vinttonen pyysi myös ilmoittamaan, että jos yrität jotain typerää, kuten vaikkapa tämän huipputeknisen räjähdekaulapannan irrottamista, saat katua katkerasti”, Laikku jatkoi. Kirjastomies nyökkäsi uudelleen, hän ei epäillyt Vinttosen sanaa, oli tämä sen verta kiero veijari. Tilanne oli vähintäänkin haastava, ja ulospääsytiet vähissä.

Silloin Vinttonen saapui mökkinsä uumenista kasvoillaan mitä aurinkoisin hymy.

”No hei Kirjastomies, mikä ihastuttava yllätys. Mukavaa että pystyit liittymään seuraamme”, Vinttonen sanoi maireasti kumartaen.

”Ilo on kokonaan sinun puolellasi, sinä kurja mato”, Kirjastomies vastasi tapojensa vastaisesti erittäin epäkohteliaasti.

”Nohnohnoh, kannattaisi olla hieman kohteliaampi miehelle, joka pitelee kaikkia ässiä käsissään. Minähän saattaisin suutuspäissäni vaikkapa painaa tätä pientä punaista nappia tässä pienessä mustassa kaukosäätimessä, jossa on pieniä punaisia vilkkuvia valoja. Siitä saattaisi seurata kauheita, voi hyvänen aika. Esimerkiksi Laikun pää saattaisi lähteä pikku lennolle. Joten pidäpä se suusi kiinni, arvoisa Kirjastomies.”

Kirjastomiehen suupieli nyki hieman, hänen teki mieli tirvaista Vinttosta niin että raikaa, mutta sitä mahdollisuutta hänellä ei nyt ollut. Joten oli parempi leikkiä mukana.

”Hyvä on Vinttonen, lopetetaan tämä vitkastelu. Mitä sinä oikein haluat?”, hän sanoi alistuneesti.

Vinttonen kikersi hieman mielipuolisesti. ”Ei mennä asioiden edelle, Kirjis. Rupatellaan toki ensin, emmehän ole nähneet toisiamme ikuisuuteen.”

”Hyvästä syystä”, Kirjastomies vastasi kylmästi.

”Totta, mutta emmekö voisi jättää menneisyyden taaksemme? Mehän olimme ennen niin hyviä ystäviä. Voisimme olla sitä vieläkin”, Vinttonen sanoi. Kirjastomies katsoi häntä tiukasti ja pudisti sitten päätään.

”En usko. Liian paljon on tapahtunut. Enkä usko, että kykenet tekemään parannuksen. Voit toki aloittaa vapauttamalla Laikun ja antautumalla, katsotaan sitten mitä tapahtuu”.Tämän kuultuaan Vinttonen puhkesi mielipuoliseen nauruun, jälleen kerran.

”Gyahahahaha! Vai vielä parannuksen, voi että!” Sinä aina saitkin minut nauramaan. Ei, nyt ei ole kyse siitä, että minä tekisin parannuksen. Vaan siitä että sinä teet…pahennuksen? Onko se edes sana?” Vinttonen sanoi ja jatkoi nauramistaan.

”Kähmelöystäväni ovat paraikaa tulossa tänne. Soitin heille juuri ennen tuloasi. Kun he saapuvat, sinut altistetaan samoille olosuhteille joille minäkin altistuin aikoinani. Ja sitten…sitten sinustakin tulee paha”. Vinttosen ääni muuttui hiljaiseksi kuiskaukseksi.

Kirjastomies kalpeni silmin nähden. Tätä hän ei ollut odottanut. Tilanne oli vielä vakavampi mitä hän oli pelännyt, koska jos hänet yhdistettäisiin kähmelön kanssa, kuka tietää mitä kauheuksia siitä seuraisi? Ei, nyt oli toimittava. Riskeistä välittämättä hän humautti järjettömästi nauravaa Vinttosta napakasti silmien väliin. Vinttonen, jonka tarkkaavaisuus oli näin hetkeksi herpaantunut, pudotti kaukosäätimen. Jonka Laikku nappasi juuri ennen kuin se kosketti maata. Pidellen elämäänsä tiukasti omissa käsissään Laikku riensi kiireesti Kirjastomiehen vierelle. 

No niin, yhtäkkiä tilanne oli kääntynyt päinvastaiseksi. Mutta Vinttonen ei ollut vielä lyöty. Hän kaivoi taskustaan toisen kaukosäätimen, painoi nappia ja katosi. Tässä vaiheessa Laikku kirkaisi ja oli menettää tajunsa, mutta hänen päänsä pysyi kaikeksi onneksi tiukasti kiinni hartioilla. Sen sijaan jostain syvältä kumpusi matala, metallinen ääni. Maa alkoi järistä ja kohoilla, puut huojuivat ja Vinttosen matala maja oli entistäkin matalampi perustusten pettäessä ja vajotessa maahan. Kirjastomies nappasi Laikun kädestä kiinni ja he kohosivat ilmaan. Silloin he huomasivat, että maan alta kömpi kaksi valtavaa, punasilmäistä otusta. Robotteja.

Vinttonen aineellistui vähän matkan päästä heistä, jatkaen tutuksi tullutta ja pitemmän päälle rasittavan kuuloista nauruaan.

”Mitä pidät pikku lapsukaisistani, Kirjis? Askartelin heidät palautusautomaateista jokin aika sitten. Ne ovat aikamoisia”, Vinttonen huusi. Robotit olivat nyt kokonaan maan pinnalla; ne olivat noin viisikymmentä metriä korkeita, metallinvärisiä ja ilmeisen pahansisuisia. Niiden silmät vilkkuivat kuin valtavat viivakoodinlukijat, mitä ne ilmeisesti olivatkin. Robottien raajat päättyivät ikävän näköisiin pihteihin, joita ne napsuttelivat kuin ravut konsanaan. Sitten ne kiinnittivät huomionsa Kirjastomieheen ja Laikkuun, jotka tuijottivat niitä suu ammollaan. Tämmöistä ei nähnyt joka päivä.

”Tämän vasemmanpuoleisen nimi on Lainaus, ja tuo toinen puolestaan on Palautus. Hauskaa, eikö? Hahahaha! Tervehtikää vieraitamme, lapset”, Vinttonen sanoi ja katosi taas.

Robottien syöksyivät heitä kohti silmät sylkien punaista laseria, jonka sankarimme onnistuivat juuri ja juuri väistämään. Punainen säde sulatti ikiroutaa ja poltti puut poikki, aiheuttaen suunnatonta ja valitettavaa vahinkoa paikalliselle ekosysteemille. Kaikkien fysiikan lakien vastaisesti useampikin puu otti ja räjähti punaisen kuolemansäteen osuessa niihin. Kirjastomies kiisi ilman halki, väistellen räjähdyksiä, robottien valtavia kouria ja ilmeisen tappavia katseita. Suunnattomasta koostaan huolimatta ne olivat pelottavan nopeita. 

Ja silloin hän teki virheen, eli törmäsi puuhun varsin suurella voimalla. Karvahattu pehmensi osumaa jonkin verran, mutta silti Kirjastomies ja Laikku putosivat kuin syksyn lehdet, tosin hieman vähemmällä eleganssilla. Ja ennen kuin he ehtivät koota itsensä, Palautuksen vyöryi heidän ylleen, ja nappasi kaksikon rapumaisiin kouriinsa. Palautus oli suunnattoman vahva. Kirjastomies yritti rimpuilla irti, mutta supervoimistaan huolimatta, hän ei voinut mitään robotille. Se nosti hänet silmiensä eteen. Hiljaa mielessään Kirjastomies kirosi modernia tekniikkaa, joka ilmeisesti oli koitumassa hänen ja Laikun kohtaloksi. Punainen valo välähti.

”Biip” 

Pipsa ja lopun alku?

Pipsa epäröi hetken vastatako vai ei. Viimeaikaisten tapahtumien valossa hän ei olisi yllättynyt vaikka linjan toisessa päässä olisi ollut itse Sammergen kyselemässä kuulumisia. Pipsa kuitenkin rohkaisi mielensä ja nosti luurin. Soittaja ei kaikeksi onneksi ollut ilkeä kähmelölordi, vaan Kirjavan kaupungin ylimmäinen kirjastotoimenjohtaja Pirkko Vuori-Heisiö, joka kuitenkin vaikutti syystä tai toisesta olevan erittäin kiihtynyt.

”Pipsa! Siis niinku pakene! Ne etsii sua!”, Vuori-Heisiö puoliksi huusi, puoliksi kuiskasi. Tämä ei kuulostanut hyvältä. Harvemmat asiat olivat viime aikoina kuulostaneet.

”Ne? Keitä ne ovat?”, Pipsa kysyi kääntyen samalla vilkaisemaan Rotinkaista ja Rissasta, joista toinen tuijotti tiukasti takaisin, toisen keskittyessä edelleen lintuparven tarkkailuun.

”Kapinalliset! Kähmelöt!Ne huomasivat, että joku on niinku nuuskinut heidän asioitaan!”

Kylmä tunne kiipesi ylös Pipsan selkärankaa pitkin, aina päälaelle asti, josta se kohosi ilmaan ja lensi pois, jättäen jälkeensä hienoisen vapinan. Tätä hän oli pelännytkin, huolimattomuus oli kostautunut ja nyt tiedossa oli vaikeuksia.

”Voi ei, mitä me nyt teemme?”, hän kysyi Vuori-Heisiöltä, joka raskaasta ja nopeasta hengityksestä päätellen oli kiihtynyt entisestään, jos se ylipäätään oli mahdollista. Tilanne oli selkeästi vakava.

”Mitäkö niinku siis teemme?! Piiloudumme! Pakenemme vuorille! Jotain siihen suuntaan ainakin, ellei ole jo niinku liian myöhäistä!  Niinku aaargh!”, Vuori-Heisiö huusi kauhuissaan, tällä kertaa jo suuremmalla äänellä.

Luurin toisesta päästä kuului outoa jyminää ja ryskettä, ja Vuori-Heisiö meni hiljaiseksi.

”Voi ei, ne siis ovat niinku täällä, voieivoieivoei! Pakene Pipsa, vielä kun voit!”

Seurasi sarja sekalaisia paniikinomaisia ääniä, useampikin ”niinku”, ”siis” sekä lukemattomia nimeltä mainitsemattomia voimasanoja, ja lopulta valtaisa rytinä, ikään kuin ovi olisi murrettu sisään väellä ja voimalla. Niin kuin ilmeisesti oli käynytkin. Lisää paniikinomaisia ääniä, pari kiljahdusta ja pahaenteisiä, matalia ääniä, jotka kuulostivat aivan kähmelöiltä. Sitten hiljaisuus, joku oli sulkenut puhelimen. Ei hyvä. Ehkä kapinalliset olivat päästäneet ne kaupunkiin, tai sitten ne olivat olleet täällä jo ennestään. Joka tapauksessa Pipsa oli todellisessa vaarassa. Aikaa ei ollut hukattavaksi, joten hän alkoi pakata välttämättömyyksiä, miettien samalla kuumeisesti mihin ihmeeseen hän oikein voisi mennä. Jos kaupunki joutuisi kähmelöiden valtaan, niin kuin mitä ilmeisimmin olisi käymässä, vaihtoehdot olisivat todella vähissä.

Rotinkainen seurasi kaikkea tätä suurella mielenkiinnolla.  

”Annas kun arvaan. Kähmelöt ovat hyökänneet?”, Rotinkainen tokaisi.

Pipsa ei vastannut saati kiinnittänyt peikkoon mitään huomiota, tämä oli nyt toissijainen hänen ajatuksissaan.

”Otan tuon myöntävänä vastauksena. Kuules tyttö, anna meidän auttaa. Sä et selviä niistä yksin.”

Pipsa keskeytti puuhansa ja katsoi Rotinkaista tiukasti silmiin. Peikko vaikutti vilpittömältä, tai no, niin vilpittömältä, kun peikko nyt vaan voi näyttää. Eli ei kovin, tietynlainen luihuus oli peikolle normaali olotila. Silti, jokin tämän olemuksessa vaati lisäkysymyksiä.

”Auttaa? Minua? Miksi? Viimeksi kun näimme yritit kaapata kirjaston sydämen ja ottaa minut vangiksi. Tai pahempaa. Miksi yhtäkkiä haluaisitte auttaa minua?”, Pipsa tiuskaisi.

”Me tässä, mä ja Rissanen, me ollaan freelancereita. Me työskennellään kenelle halutaan, ja yleensä sille kuka maksaa parhaiten. Tosin yleensä kukaan ei maksa mitään. Viime keikan jälkeen kaikki ei mennyt ihan parhaalla mahollisella tavalla, itteasiassa me saatiin aikamoiset haukut kähmelöjengiltä, kiitos sun. Rissanen ei päässyt edes työterveyteen ovea päin juostuaan, jouduttiin menemään yksityiselle. Joten ajateltiin, että ehkä aidan toisella puolella ois parempaa ruohoa. Tai ylipäätään ruohoa. Maksusta ei tartte huolehtia, näin aluksi on kyse lähinnä henkiinjäämisestä. Eli miten on, tyttö?”

Pipsa mietti tarkasti kuulemaansa, Rotinkaisen tarina kuulosti tavallaan uskottavalta. Ja tavallaan ei. Olisiko hän kuitenkaan valmis ottamaan sellaisen riskin? Oliko hänellä vaihtoehtoja? Pahimmassa tapauksessa se koituisi hänen tuomiokseen. Kun taas parhaassa…Niin, Rotinkaisesta ja Rissasesta olisi varmasti apua. He mahdollisesti tiesivät jotain kähmelöiden suunnitelmista, ja toisaalta olisi mukavampi, että kaksikko olisi Pipsan puolella eikä häntä vastaan. Hän teki ratkaisunsa ja nappasi pitkän keittiöveitsen.

”Okei, päästän teidät irti. Mutta minulla on kaksi ehtoa.”

”Ihan mitä vaan”, Rotinkainen vastasi.

”Ensiksikin, minä olen pomo. Jos petätte minut tai teette jotain ilman lupaani, saatte kartusta. Ja toiseksi, jos vielä kerran kutsut minua tytöksi…voin vannoa, että muistelet naulakartun kepeää, mutta terävää kosketusta kaiholla, verrattuna siihen mitä sinulle silloin teen”, Pipsa sanoi painokkaasti osoittaen viimeisen osion peikolle. Viesti tuntui menevän perille ja Rotinkainen nyökkäsi hermostuneesti. Pipsa leikkasi köyden varovasti poikki. Rotinkainen hieroi jäseniään nauttien verenkierron palautumisesta. Sen jälkeen hän ravisteli Rissasta reippaasti, palauttaen tämän kuolevaisten maailmaan.

”KAUHU!”, Rissanen rääkäisi, jolloin Rotinkainen kumautti tätä napakasti päälaelle. Rissanen huojui hetken paikallaan, saavutti sitten jonkinlaisen yhteisymmärryksen universumin kanssa ja tokaisi:

”ROMANTIIKKA!”.

”Noh, on tuo toki parempi kuin kauhu”, Rotinkainen huokaisi ja taputti toveriaan lempeästi olkapäälle, asettaen samalla Pipsan suureksi helpotukseksi aurinkolasit takaisin Rissasen kasvoille. Rissanen vaikutti muuten suhteellisen harmittomalta hepulta, pienimuotoista hulluutta lukuun ottamatta, mutta ne silmät…tai niiden puute. Noh, he olivat nyt samalla puolella. Pipsalla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin luottaa heihin. Ainakin toistaiseksi. Jos tilanne vaatisi, hänellä olisi uskollinen naulakarttunsa, joka ei koskaan pettänyt. Pipsa vilkaisi ikkunasta, ulkona oli säkkipimeää. Pimeämpää kuin tavallisesti? Ehkä. Kaupunki vaikutti myös täysin äänettömältä, mikä ei myöskään ollut varsinaisesti hyvä merkki. Edes linnunlaulua ei kuulunut. Heidän täytyisi liikkua nopeasti.

”Tiedän mihin voimme piiloutua, ainakin hetkeksi”, Rotinkainen sanoi ikään kuin olisi lukenut Pipsan ajatukset. Pipsa nyökkäsi, tässä vaiheessa hän oli avoin kaikille ideoille, olivat ne hyviä tahi eivät. Hän kokosi tavaransa, ja huomaamattomasti kuin ninjat konsanaan he katosivat yöhön.

Jossain kaukana, korkealla Siperian arojen yllä, tummanvihreä salama kiitää läpi punertavan taivaan onnellisen tietämättömänä Pipsan ja kumppaneiden kohtaamista vastoinkäymisistä. Kirjastomies, kaikkien tiedonjanoisten suurin sankari, aikamme legenda ja osa-aikainen lähettipoika, oli matkalla pelastamaan apulaistaan ja ystäväänsä, agentti Laikkua entisen kollegansa, ja nykyisen vihamiehensä Öörli Vinttosen katalista kynsistä. Kuinka Kirjastomiehen käy? Onnistuuko hänen kukistaa Vinttonen ja palata Pipsan ja Kirjavan kaupungin avuksi näiden suuressa hädässä, vai onko kirjastomaailman päivät luettu? Onko Kirjastomies matkalla kohti viimeistä seikkailuaan? Tapahtuuko kenties jotain yllättävää? Tämän kaiken saat selville ensi viikolla, samalla Kirjastomies-kanavalla, samaan Kirjastomies-aikaan!