Kohti maailman kattoa

Kirjastovirkailija Pöntinen seisoi keskellä hämärää käytävää, heiluttaen uskollista haulikkoaan villisti nurkasta toiseen. Joku seurasi häntä. Ei. Saalisti oli parempi sana. Pöntinen oli tehnyt asiakaspalvelutyötä yli kaksikymmentä vuotta, joten hän tiesi kyllä eron.Yksinäinen hikikarpalo valui hänen poskeaan pitkin. Hologrammihärpäke oli lakannut toimimasta jo ajat sitten, liian nopeasti. Jos hän vain ehtisi suojaan ennen kuin SE saisi hänet kiinni. Itseasiassa Pöntinen uskoi, että jos SE olisi todella halunnut, SE olisi napannut hänet milloin vain halusi. Ei. SE halusi pitkittää iloaan. Leikkiä. Jostain kauempaa kuului hiljaista kahinaa, mikä sai Pöntisen säpsähtämään. Enää kymmenisen metriä ovelle. Hän päätti riskeerata kaiken ja juosta.

Mutta kelataanpas pieni hetki taaksepäin...

Kirjastomies, Sähäkkä Punainen, eli Pipsa ja kirjastovirkailija Pertti "Hopeakettu" Pöntinen katsoivat valvontakamerakuvaa, jossa näkyi aivan selvästi kissa, joka oli luotettavasti tunnistettu kauan sitten kadonneeksi herra Miauksi. Tämä aiheutti eri yksilöissä erilaisia reaktioita. Pipsa, joka oli ollut herra Miaun omistaja, oli murheen murtama ja tahtoi päästää rakkaan lemmikkinsä heidän bunkkeriinsa, voidakseen sulkea tämän hellään syleilyynsä. Kirjastomies, jonka takalistossa vaikuttavat syvät ja kivuliaat muistot ensimmäisestä kohtaamisesta kyseisen kissaeläimen kanssa alkoivat tykyttää heti kun hän näki herra Miaun, ehdotti hivenen varovaisempaa toimintaa, eli ovien pitämistä tiukasti kiinni. Hän myös kertoi Pipsalle sen, mitä oli Laikulta kuullut. Kirjastovirkailija Pöntinen, joka ei ollut kyseisestä kissaeläimestä koskaan kuullutkaan, ja oli muutenkin enemmän koiraihmisiä, ei ottanut kantaa puoleen eikä toiseen, mutta huomautti kuitenkin, että kissaa ei enää näkynyt. Tämä sai koko poppoon jälleen liimautumaan näyttöpäätteen ääreen.

"Vooi eei, mihin minun pikku hanipupuseni oikein meni?", Sähäkkä Punainen, varjojen punainen liekki sanoi surkealla äänellä.

"Sensorini eivät havaitse ulkopuolella minkäänlaista liikettä", Antti tokaisi.

"Minäpä menen etsimään häntä. Voi pikkuraukkaa, ihan yksin tuolla pimeässä...", Sähäkkä Punainen sanoi ja alkoi kävellä ovea kohti, jolloin Kirjastomies tarttui häntä hartiasta ja pudisti päätään.

"En usko, että se olisi hyvä idea. Emme voi tietää, onko se edelleen kähmelöiden vallan alaisena. Tiedän, että kaipaat lemmikkiäsi, mutta emme yksinkertaisesti voi ottaa sitä riskiä."

Sähäkkä Punainen tuntui lysähtävän kasaan. Pipsa kiskoi naamionsa pois, heitti sen seinään ja nyyhkytti.

"Tiedän että tämä on rankkaa, mutta sinun pitää olla vahva..."

"Enkö minä perhana soikoon ole ollut vahva jo ihan riittävästi?! Enkö minä saa olla koskaan heikko?! Edes yhden perhanan hetken?!", Pipsa huusi ja takoi Kirjastomiehen rintaa silmät punaisina kyyneleistä, jolloin Kirjastomies ja kirjastovirkailija Pöntinen päättivät viisaasti antaa hänelle hieman tilaa, isompia vahinkoja välttääkseen. Niin, oli totta että Pipsa oli vasta kolmetoistavuotias. Viime vuosi oli ollut rankka, heille kaikille, mutta etenkin Pipsalle, joka kaikesta lahjakkuudestaan huolimatta oli vasta aloittelija mitä kirjastoalaan tuli. Kirjastomies rohkaisi mielensä, ja istui Pipsan viereen.

"Hei, anteeksi. Olen sälyttänyt aivan liikaa sinun harteillesi. Minunhan se supersankari pitäisi olla", hän sanoi ja otti Pipsan kädestä kiinni. Pipsa nyyhkäisi, huokaisi syvään ja pyyhkäisi sitten kyyneleet silmistään.

"Ei se mitään, olen pahoillani tuosta pikku purkauksesta. On ollut aika lailla stressiä viime aikoina ja Herra Miaun näkeminen nosti kaiken pintaan...mutta ymmärrän kyllä ettemme voi päästää häntä sisään. Mitä teemme?"

"Meidän pitäisi lähteä etsimään Suurta Tietokantaa, veikkaisin. Ei tämä painajainen muuten lopu", Kirjastomies sanoi. "Mutta kuinka pääsemme täältä ilman, että herra Miau seuraa meitä?"

"Tässä vaiheessa minä voinen olla avuksi", Antti sanoi charmantilla brittiaksentillaan. "Olen kehittänyt tällaisen hassun laitteen, jolla pystyy väliaikaisesti luomaan eräänlaisen hologrammin halutusta henkilöstä. Tai henkilöistä, en ole kokeillut sitä vielä isompiin ryhmiin."

"Kuulostaa hyvältä, käytetään sitä", Kirjastomies sanoi.

"Tietenkin asiassa on yksi pieni mutta..."

Ja se mutta oli ollut, että vaikka laite loi uskottavia hologrammeja, jonkun täytyi silti kantaa sitä mukanaan, jotta harhautus olisi täydellinen. Ja koska Kirjastomies ja Pipsa olivat molemmat tarpeellisia Suuren Tietokannan etsinnässä, oli vain luonnollista, että kirjastovirkailija Pöntisen oli uhrauduttava yleisen hyvän vuoksi. Suunnitelmana oli ollut, että hän johdattaisi herra Miaun vastakkaiseen suuntaan, jolloin Kirjastomies ja Pipsa pääsisivät rauhassa matkaan. Hänen tarkoituksenaan oli mennä lähimpään Punaisten salamoiden sivutukikohtaan suojaan. Valitettavasti, kuten usein käy tällaisissa tilanteissa, hän oli eksynyt suunnasta. Eikä aikaakaan, kun hologrammilaitteen patterit olivat pettäneet. Mutta takaa-ajaja ei ollut luovuttanut, edes petoksen huomatessaan. 

Ja nyt Pöntinen oli vain muutaman sekunnin päässä turvasta. Ehtisikö hän? "Hmm", hän sanoi ja juoksi sitten täyttä vauhtia kohti metallista ovea, joka oli kaikeksi onneksi raollaan. Epäonnisen sattuman kautta hän kompastui viime metreillä maasta töröttävään juureen. Kaikeksi onneksi Pöntinen toipui nopeasti, syöksyi sisään ja sulki oven tiukasti, jääden huohottamaan raskaasti sitä vasten. Hän oli pelastunut, nyt täytyisi ottaa yhteys Punaisiin salamoihin...

"PPPRRRRRRRRRRRRRHHHHHHH."

"Hmm, voi perh-"



Kirjastomies ja Pipsa juoksivat rivakasti vastakkaiseen suuntaan, kohti maanpintaa. 

"Toivottavasti hän selviää, minusta tuntui kamalalle lähettää hänet yksin", Pipsa sanoi hiljaa.

"Samat sanat. Mutta Pöntinen on neuvokas mies, luulisin että hän pärjää", Kirjastomies vastasi.

"Herra Pöntinen on hyvinkin kykenevä pitämään huolta itsestään", vastasi Antti, joka oli välttämättä halunnut heidän mukaansa. Tai, ainakin se osa mikä oli läppärille suostunut asentumaan. Antti oli jättänyt varmuuskopionsa huolehtimaan maailmanvalloituksesta ja tuhoajarobottien tuotannosta hänen poissaolonsa ajaksi. Jos ei voinut itseensä luottaa, niin kehen sitten? 

He saapuivat maanpinnalle yllättävän nopeasti Antin neuvomien oikoteiden ansiosta. Ylhäällä oli valoisa kuutamoyö. Hiirenhiljainen, eikä edes linnunlaulua ei kuulunut. Mutta oli parempi häipyä paikalta ennen kuin joku huomaisi jotain.

"Tiedätkös, mitä jos mennään lentämällä?", Kirjastomies sanoi ja kohosi viitta hulmuten ilmaan. Pipsa hymyili ja tarttui hänen käteensä. 

"Kohti maailman kattoa!"