Kirjastomies ja charmantisti harmaantuneet herrasmiehet

Samaan aikaan kun Pipsa oli astumassa kirjaston sydämeen johtavaan tunneliin, Kirjastomies oli vastaamassa tiedonhakupyyntöön. Hän lensi jossain Pohjois-Italian yllä, oli pilvistä ja ilma oli varsin jäätävä. Luonnollisesti sankarimme oli jäätymispisteessä, ja manaili hiljakseen jotain unohtuneista villahousuista. Pikkuhiljaa hän alkoi suunnata kohti maankamaraa, ja lämpimämpiä ilmakerroksia. Hän pysähtyi hetkeksi pilven reunalle sulattelemaan jäätyneitä jäseniään ja lukemaan karttaa, ja alkoi sitten laskeutua kohti Bormion kylää, josta tiedonhakupyyntö oli tullut. Hän arveli löytäneensä oikean paikan havaitessaan kaksi varttuneempaan ikään ehtinyttä herrasmiestä, jotka olivat mitä ilmeisimmin aikeissa takoa toistensa päähän jotain järjentapaista.

”Giuseppe, sinä vanha, likainen käpy! Minä pieksän sinusta spaghetit pihalle!”, karjui charmantisti harmaantunut viiksekäs lapiolla varustautunut mies, asusta päätellen maanviljelijä.

”Angelo, haista sinä ananaspizza ja työnnä se sitten sinne missä aurinko ei paista!”, huusi niin ikään varsin charmantisti harmaantunut viiksekäs mies, joka vaatteista ja heinähangosta päätellen oli myös maanviljelijä.

Iloinen sanainvaihto keskeytyi, kun taivaalta laskeutui vihreisiin pukeutunut partaheppu punaisessa viitassa. Tämä odottamaton tapahtuma sai molemmat silminnähden hämilleen ja harmaantumaan entisestään.

”Hyvää päivää arvon herrat, minä olen Kirjastomies, kaikkien tiedonjanoisten sankari ja osa-aikainen lomaosakemyyjä. Tekö lähetitte tiedonhakupyynnön? Mikäs täällä oikein on ongelmana?”, Kirjastomies sanoi kohteliaalla äänensävyllä. Charmantit herrasmiehet huomasivat ajautuneensa toistensa kainaloon vapisemaan, perääntyivät varsin vauhdikkaasti vaihtaen samalla kiukkuisia katseita, jotka kertoivat, että tästä ei sitten puhuta. Molemmat alkoivat koota itseään havaittuaan, että taivaalta laskeutunut hiippari ei muodostanut välitöntä hengenvaaraa.

”Vaimo sen tiedonhakupyynnön lähetti. Ei kuulemma jaksa kuunnella meidän kinasteluamme enää, vaikka kyseessä on vakava asia”, Angelo sanoi. ”Tämä Giuseppe tässä, hänen isoisoisänsä Gepetto katsoi sillä silmällä minun isoisoisäni Giulion tyttöystävää, eli minun isoisoäitiäni Angelaa Oortin baarissa vuonna 1907 maaliskuisena tiistai-iltana. Kaiken lisäksi hän varasti minun isoisoisäni toisen kengän. Ne kengät olivat perintökalleuksia!”, Angelo karjui, tällä kertaa asiallisesti, koska läsnä oli vieraita.

”Ei pidä paikkaansa, minun isoisoisäni Gepetto oli kunnian mies, eikä alentuisi moiseen. Se oli sinun isoisoäitisi, joka katsoi minun isoisoisääni sillä silmällä Oortin kuppilassa vuonna 1907, ja miksei olisi katsonut, sen verran komea mies Gepetto oli! Ja kenkiä hänellä oli omasta takaa, ei hänen tarvinnut teidän haisevia kalossejanne varastaa!”, Giuseppe huusi yhtä lailla asiallisesti.

Kirjastomies kuunteli osapuolien kovaäänisiä selvityksiä, jotka jatkuivat jonkin aikaa. Edellä mainittujen asioiden lisäksi esiin nousi muun muassa se, kuinka teidän serkkunne, oliko se nyt Francesco vai Filippo, no kuitenkin hänen tätinsä Olivia katsoi meidän Umbertoa, vai oliko se Paolo, no kuitenkin, katsoi pahasti joskus vuonna 1975 naapurikylän markkinoilla, olisiko ollut kevätpuolta, saattoi se olla syksykin, lehdet olivat kyllä vielä puussa ja linnut lauloivat, mutta ihan varmasti katsoi, eikä muuten varmasti katsonut, sillä vaan lensi kärpänen silmään… Tätä kaikkea säesti kohtelias hankojen, lapioiden ja nyrkkien heristely, yleinen pahasti katselu ja kielen näyttäminen, puhumattakaan sen tarkemmin kuvailtavista käsimerkeistä.

”No niin, tämä kaikki on erittäin mielenkiintoista, mutta ettekö olekin samaa mieltä kanssani, että ei tämmöisten asioiden takia kannata riidellä?”, Kirjastomies kysyi toiveikkaasti, miettien samalla kuinka iloista asiakaspalvelutyö välillä osaisi ollakaan.

Ilmeet charmanttien herrasmiesten kasvoilla muuttuivat vihaisista pöyristyneiksi, aivan kuin joku olisi ehdottanut, että heidän tulisi suudella toisiaan kiihkeästi tai nauttia lautasellinen makoisia toukkia, toki maustekastikkeessa. Kenkä sekä esi-isien asialliset sekoilut olivat selkeästi vakava asia, joten Kirjastomies päätti kokeilla toisenlaista lähestymistapaa.

”Voisimme tietysti ottaa selvää kuinka ne asiat oikeasti etenivät?”, hän ehdotti varovasti. ”Minulla on käytössäni tietolähteitä joista kaikki varmasti selviää”. Tämän sanottuaan hän ojensi kätensä kohti silminnähden tyhjää kohtaa ilmassa, avasi siihen reiän ikään kuin vetoketjun, ja työnsi siihen kätensä. Tässä vaiheessa charmantisti harmaantuneet herrasmiehet harmaantuivat entisestään ja erimielisyytensä unohtaen hakivat turvaa toistensa käsivarsilta.

”Ai, anteeksi”, Kirjastomies sanoi iloisesti. ”En aina muista, että kaikki eivät ole tottuneet näihin kieltämättä melko uskomattomiin tiedonhakukykyihini. Tämä on minun oma tietokantaoikotieni, odottakaas hetkinen”, hän jatkoi ja kiskoi reiästä ulos jonkinlaisen hakupäätteen. ”No niin, katsotaanpas mitä löytyy. Eli Oortin kuppila, vuosi 1907…hohoo, kyllä täältä jotain löytyy.”

Kirjastomies työnsi kätensä kyynärpäätä myöten edelleen auki olevaan aukkoon, veti sitten ulos paksun kirjan ja puhalsi sen päältä pölypilven. Hän selasi kirjaa hetken, pysähtyi sitten noin puoleenväliin ja jatkoi tyytyväisenä; ”Eli tämmöinen teos kuin ”Humpataan Oortissa” vuodelta 1982, tekijänään Filiberto Kelmiäinen, joka toimi Oortin kuppilan baarimikkona viime vuosisadalla, ja joka päätti eläkepäivinään julkaista päiväkirjansa. Hän kertoo, että sinä kyseisenä iltana kumpikaan teidän kyseisistä esi-isistänne ei katsonut toisiaan sillä silmällä, vaan molempien silmään lensi suurehko kärpänen, todennäköisesti Musca Domestica, joka oli ilmeisesti samaa sukua kuin se ,joka törmäsi serkkusi tädin Olivian silmään vuonna 1975. Aika uskomaton yhteensattuma kun sitä tarkemmin miettii. Mutta katsokaa toki itse”, Kirjastomies tokaisi ja antoi kirjan charmanttien herrasmiesten käsiin.

Hitusen vastentahtoisina he lukivat avatun kohdan, raapivat päitään, hivelivät viiksiään ja lopulta nyökkäilivät hymyillen. He katsoivat toisiaan kyynelsilmin ja halasivat. ”Giuseppe! Angelo!”, he huusivat ja rutistivat toisiaan lujasti. ”Mamma Mia, kuinka hienoa! Sukujemme vuosikymmenten taistelu on ohi, voimme olla taas ystäviä ilman pahoja silmiä!”, he totesivat kuin yhdestä suusta hyppien samalla ympyrää käsikynkässä. Kirjastomies hymyili ja oli viisaasti hiljaa siitä perhanan kengästä, jonka molemmat olivat onnellisesti unohtaneet. Maailma pelastuu? No ei nyt aivan, mutta tyytyväinen asiakas on aina iloinen asia.

”Ai niin, olisi vielä yksi asia”, Kirjastomies sanoi pirteästi onneaan koetellen. ”Oletteko koskaan harkinneet lomaosaketta?”