Oli kulunut muutama päivä Pipsan ja Kirjastomiehen
kohtaamisesta. Tapaamisen vaikutus Pipsaan oli suurempi, mitä hän oli
odottanut. Hänen yleensä niin keskittynyt keskinkertaisuutensa koulutyössä oli
häiriintynyt, josta seurauksena englannin kokeesta oli tullut täysi kymppi. Se
puolestaan oli aiheuttanut kateellista kyräilyä luokkatovereiden suunnalta.
Monet heistä olivat jo aikaisemmin epäilleet, että Pipsa oli salaa fiksu, mutta
hän korjasi tilanteen mestarillisesti taistelemalla matematiikan kokeesta
vitosen, mikä palautti herkän tasapainon. Mutta tarkkaavaisuus, se ei saisi
enää herpaantua.
He olivat sopineet Kirjastomiehen kanssa, että
tapaisivat tänään puolilta päivin Siilinjärven pääkirjaston nurkalla.
Tarkoituksena oli aloittaa Pipsan koulutus kohti kirjastoammattilaisuutta.
Kaiken varalta hän oli ottanut mukaan myös naulakarttunsa ja herra Miaun. Naulakartun
mukaantulolle oli myös toinen syy; Pipsan ikkunan alla olevassa ruusupuskassa
oli ollut outoja, ruskeanpunertavia karvatuppoja, jotka herättivät epäilyksiä.
Epäilyksiä mistä, sitä Pipsa ei osannut tarkentaa, mutta asia oli kuitenkin
ehdottomasti epäilyttävä, joskin varsin yleisellä tasolla. Toki kyseessä
saattoi olla joku herra Miaun onnistuneemman metsästysretken onnettomista
uhreista, mutta karvaa oli ollut todella paljon, mikä viittasi siihen ettei
uhri ainakaan kovin pieni ollut. Eikä kissa näyttänyt olennaisesti lihoneen.
Outoa, mutta ehkä kuitenkin täysin luonnollisesti selitettävissä. Silti,
naulakarttu oli syytä olla mukana.
Hän oli odotellut jo jonkin aikaa, mutta Kirjastomies
oli myöhässä. Mikä oli outoa, koska hän ei vaikuttanut sellaiselta ihmiseltä
joka olisi myöhässä, ainakaan turhaan. Hän alkoi ajatella, että ehkä kaikki oli
sittenkin ollut vaan jotain outoa, siis todella outoa unta. Kunnes läheisestä
puskasta kuului ”Psst”.
Pipsa kääntyi katsomaan. Puskassa ei näkynyt mitään
merkille pantavaa, piikkejä lukuun ottamatta. Ehkä hän oli kuullut omiaan.
Vieressä meni kuitenkin tie, ehkä ääni oli tullut ohiajavasta autosta, joita ei
kuitenkaan viimeiseen varttiin ollut näkynyt. Sitten kuului taas ”PSST”, tällä
kertaa hieman kovempana. Hän ei vieläkään nähnyt mitään. Olipas kummallista,
hän ajatteli. Sitten puskasta ojentautui karvainen mustavalkoinen käsi, joka
viittoili häntä tulemaan lähemmäs. Pipsa epäröi, ei tuo ainakaan Kirjastomiehen
käsi ollut, ellei hän sitten kärsinyt äkillisistä pigmentin vaihteluista. Pipsa
pohti hetken ajatuksen todennäköisyyttä, kunnes kuului karhea, matala ääni joka
tokaisi; ”Kuules nyt, lopeta se ihmettely ja astu pensaaseen. Ei tässä ole koko
päivää aikaa”.
Pipsa epäröi edelleen, ja kysyi; ”Oletko sinä
Kirjastomies?”
”En, olen hänen apulaisensa. Tule nyt, ole kiltti, täällä
ei ole mitenkään mukavaa. Minulla on piikkejä ahterissa”
Pipsa astui lähemmäs pensasta, ja silloin hän
huomasi, että sen alla oli tunneli. Ei mikään suuren suuri, mutta riittävän iso
12-vuotiaalle tytölle ja hänen kissalleen. Varovasti hän laski sinne ensin
Herra Miaun, kissat ensin heikoille jäille ja niin edelleen. Herra Miau ei ollut
asioiden tilasta kovinkaan innoissaan, ja osoitti sen äänekkäästi sähisemällä
ja yleisellä kynsien heristelyllä. Mutta vastarinta oli turhaa. Laskettuaan
vähemmän yhteistyöhaluisen lemmikkinsä suureen tuntemattomaan, Pipsa kapusi
itsekin alas.
Tunneli oli tilavampi miltä se ulospäin näytti,
suorastaan luolamainen. Sen seinillä oli pari soihtua luomassa lämmintä valoa.
Ilma oli hieman tunkkaista, mutta hengityskelpoista yhtä kaikki. Pipsa tutki
luolaa katseellaan. Luolassa ei oikeastaan ollut mitään, muuta kuin pari
vähemmän kutsuvaa pimeää käytävää, jotka näyttivät johtavan syvemmälle
kirjaston alle. Ai niin, ja sitten oli toki tumma hahmo, joka seisoi keskellä
luolan lattiaa. Äänekkäästä rouskutuksesta päätellen se oli syömässä.
Hahmo oli melko iso ja pyöreähkö. Sillä oli päässään
kalastajanhattu, ja ilmeisesti aurinkolasit, mikä oli outoa luolan valaistuksen
huomioon ottaen. Yllään sillä oli pitkä, vaaleanruskea takki, joka ylsi polviin
asti. Mutta jokin hahmossa ei vain ollut oikein. Pipsa katsoi hahmoa päästä
jalkoihin, ja havaitsi että sillä ei ollut housuja. Sen sijaan hahmolla oli
mustavalkoiset, karvaiset jalat. Joissa oli varsin vaikuttavat, pitkät kynnet.
Hahmo oli jotenkin…karhumainen? Pipsa laski asioita yhteen ja totesi: ”Sinähän
olet panda!”
”Bingo, sepäs kesti”, karhumainen otus, eli panda
tokaisi. ”Mikähän ihme minut antoi ilmi? Anna kun arvaan, ne ovat nämä koivet.
Näihin kinttuihin ei vaan saa kiskottua housuja, kengistä puhumattakaan”, panda
huokaisi. ”No mutta, minä olen siis panda. Nimi on Laikku, hauska tutustua”,
panda eli Laikku sanoi ja ojensi kätensä. Tai tassunsa. No kuitenkin, Pipsa
mietti hetken, ja tarttui sitten Laikun tassuun. ”Peppiroosa Natalia Mymmeli
Mäkinen. Mutta arvostaisin kovasti jos kutsuisit minua Pipsaksi”.
”Ymmärrän”, Laikku sanoi osaaottavasti. ”Hauska
tutustua, Pipsa. Valitettavasti Kirjastomies ei tänään päässyt paikalle, hänen
piti pelastaa maailma tai jotain vastaavaa. Normipäivä. Sen sijaan minä aloitan
koulutuksesi. Huomaan että olet ottanut naulakarttusi mukaan, hyvin ajateltu.
Sille saattaa olla vielä käyttöä.”, Laikku sanoi ja hymyili salamyhkäisesti.
Sitten Laikun katse kohdistui Herra Miauhun, joka ei ilmeisesti osannut päättää
oliko panda kenties vihollinen, päivällinen vai molempia. Se kierteli Laikun
jalkoja, välillä puskien ja välillä näykkien, upottaen lopulta kyntensä
hellästi Laikun sääreen.
”AAARGH, MIKÄ IHANA OLENTO”, Laikku tokaisi.
”Oi kuinka suloista, herra Miau pitää sinusta”,
Pipsa totesi viattomuudella, johon ainoastaan kissanomistaja pystyy.
”Enpä haluaisi olla sen vihamies”, Laikku ynähti
tuskissaan. ”Mutta kuitenkin ihan hyvä, että otit kissankin mukaan. Siitä voi
olla hyötyä koitoksessasi.
”Koitoksessani? Eikös tämän pitänyt olla vain
koulutusta?”, Pipsa kysyi hitunen yllätystä äänessään.
”Sitäpä hyvinkin, mutta ehkä hieman erilaista kuin
mihin olet tottunut. Et ole vielä tarpeeksi vanha hakeaksesi kirjastoalan
koulutukseen, joten sen sijaan saat käytännönläheisempää oppia. Eli aloitamme
suoraan käytännöstä, teorian voit opetella myöhemmin jos katsot
tarpeelliseksi.”
”No hyvä on, mitä minun pitää siis tehdä?”
”Aluksi mietitään tätä paikkaa. Mikä tämä sinun
mielestäsi on?”
”Luola kirjaston alla. Ei kai sen kummempaa”
”Totta, on se sitäkin. Mutta näet varmaan nuo alaspäin johtavat käytävät. Mihin luulet niiden johtavan?”
”Vielä vähän tunkkaisempiin ja hämärämpiin luoliin?”,
Pipsa kysyi hitusen ärtyneenä.
”Ei, vaan kirjaston sydämeen.” Laikku sanoi puoliksi kuiskaten, aivan kuin
kyseessä olisi suurempikin salaisuus.
Laikku oli ilmeisesti pyrkinyt tekemään dramaattisen
vaikutuksen, siinä kuitenkaan näkyvin tuloksin onnistumatta. Herraisä-reaktion
sijaan Pipsa kohautti olkapäitään ja kysyi: ”Mikäs se kirjaston sydän sitten
on?”
Lievästi lannistuneen oloisena Laikku jatkoi; ”Jokaisella
kirjastolla on sydän, juuret, lähde, joka antaa paikalle sen elämän ja
tarkoituksen. Ilman sydäntä kirjasto menettää sielunsa, kuihtuu ja vähitellen
kuolee. Tämän kirjaston sydän ja juuret sijaitsevat syvällä maan alla, suojassa
kähmelöiltä, peikoilta ja muilta ikäviltä otuksilta, jotka haluaisivat tuhota
sen. Nyt sydän on kuitenkin vaarassa, ja sinun on pelastettava se. Tämä on
ensimmäinen tehtäväsi. Saat trikoosi kun se on suoritettu.”
Oi miten jännittävää! Herää kysymys, mikä mahtaa olla meidän kirjaston sydän.
VastaaPoistaSe vähän vaihtelee kirjastoittain, mutta vanhat, pölyiset ovet johtavat usein mielenkiintoisten löydösten äärelle.
VastaaPoista