sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Pipsa ja kirjaston sydän

Oli kulunut muutama päivä Pipsan ja Kirjastomiehen kohtaamisesta. Tapaamisen vaikutus Pipsaan oli suurempi, mitä hän oli odottanut. Hänen yleensä niin keskittynyt keskinkertaisuutensa koulutyössä oli häiriintynyt, josta seurauksena englannin kokeesta oli tullut täysi kymppi. Se puolestaan oli aiheuttanut kateellista kyräilyä luokkatovereiden suunnalta. Monet heistä olivat jo aikaisemmin epäilleet, että Pipsa oli salaa fiksu, mutta hän korjasi tilanteen mestarillisesti taistelemalla matematiikan kokeesta vitosen, mikä palautti herkän tasapainon. Mutta tarkkaavaisuus, se ei saisi enää herpaantua.

He olivat sopineet Kirjastomiehen kanssa, että tapaisivat tänään puolilta päivin Siilinjärven pääkirjaston nurkalla. Tarkoituksena oli aloittaa Pipsan koulutus kohti kirjastoammattilaisuutta. Kaiken varalta hän oli ottanut mukaan myös naulakarttunsa ja herra Miaun. Naulakartun mukaantulolle oli myös toinen syy; Pipsan ikkunan alla olevassa ruusupuskassa oli ollut outoja, ruskeanpunertavia karvatuppoja, jotka herättivät epäilyksiä. Epäilyksiä mistä, sitä Pipsa ei osannut tarkentaa, mutta asia oli kuitenkin ehdottomasti epäilyttävä, joskin varsin yleisellä tasolla. Toki kyseessä saattoi olla joku herra Miaun onnistuneemman metsästysretken onnettomista uhreista, mutta karvaa oli ollut todella paljon, mikä viittasi siihen ettei uhri ainakaan kovin pieni ollut. Eikä kissa näyttänyt olennaisesti lihoneen. Outoa, mutta ehkä kuitenkin täysin luonnollisesti selitettävissä. Silti, naulakarttu oli syytä olla mukana.

Hän oli odotellut jo jonkin aikaa, mutta Kirjastomies oli myöhässä. Mikä oli outoa, koska hän ei vaikuttanut sellaiselta ihmiseltä joka olisi myöhässä, ainakaan turhaan. Hän alkoi ajatella, että ehkä kaikki oli sittenkin ollut vaan jotain outoa, siis todella outoa unta. Kunnes läheisestä puskasta kuului ”Psst”.
Pipsa kääntyi katsomaan. Puskassa ei näkynyt mitään merkille pantavaa, piikkejä lukuun ottamatta. Ehkä hän oli kuullut omiaan. Vieressä meni kuitenkin tie, ehkä ääni oli tullut ohiajavasta autosta, joita ei kuitenkaan viimeiseen varttiin ollut näkynyt. Sitten kuului taas ”PSST”, tällä kertaa hieman kovempana. Hän ei vieläkään nähnyt mitään. Olipas kummallista, hän ajatteli. Sitten puskasta ojentautui karvainen mustavalkoinen käsi, joka viittoili häntä tulemaan lähemmäs. Pipsa epäröi, ei tuo ainakaan Kirjastomiehen käsi ollut, ellei hän sitten kärsinyt äkillisistä pigmentin vaihteluista. Pipsa pohti hetken ajatuksen todennäköisyyttä, kunnes kuului karhea, matala ääni joka tokaisi; ”Kuules nyt, lopeta se ihmettely ja astu pensaaseen. Ei tässä ole koko päivää aikaa”.

Pipsa epäröi edelleen, ja kysyi; ”Oletko sinä Kirjastomies?”

”En, olen hänen apulaisensa. Tule nyt, ole kiltti, täällä ei ole mitenkään mukavaa. Minulla on piikkejä ahterissa”

Pipsa astui lähemmäs pensasta, ja silloin hän huomasi, että sen alla oli tunneli. Ei mikään suuren suuri, mutta riittävän iso 12-vuotiaalle tytölle ja hänen kissalleen. Varovasti hän laski sinne ensin Herra Miaun, kissat ensin heikoille jäille ja niin edelleen. Herra Miau ei ollut asioiden tilasta kovinkaan innoissaan, ja osoitti sen äänekkäästi sähisemällä ja yleisellä kynsien heristelyllä. Mutta vastarinta oli turhaa. Laskettuaan vähemmän yhteistyöhaluisen lemmikkinsä suureen tuntemattomaan, Pipsa kapusi itsekin alas.

Tunneli oli tilavampi miltä se ulospäin näytti, suorastaan luolamainen. Sen seinillä oli pari soihtua luomassa lämmintä valoa. Ilma oli hieman tunkkaista, mutta hengityskelpoista yhtä kaikki. Pipsa tutki luolaa katseellaan. Luolassa ei oikeastaan ollut mitään, muuta kuin pari vähemmän kutsuvaa pimeää käytävää, jotka näyttivät johtavan syvemmälle kirjaston alle. Ai niin, ja sitten oli toki tumma hahmo, joka seisoi keskellä luolan lattiaa. Äänekkäästä rouskutuksesta päätellen se oli syömässä.

Hahmo oli melko iso ja pyöreähkö. Sillä oli päässään kalastajanhattu, ja ilmeisesti aurinkolasit, mikä oli outoa luolan valaistuksen huomioon ottaen. Yllään sillä oli pitkä, vaaleanruskea takki, joka ylsi polviin asti. Mutta jokin hahmossa ei vain ollut oikein. Pipsa katsoi hahmoa päästä jalkoihin, ja havaitsi että sillä ei ollut housuja. Sen sijaan hahmolla oli mustavalkoiset, karvaiset jalat. Joissa oli varsin vaikuttavat, pitkät kynnet. Hahmo oli jotenkin…karhumainen? Pipsa laski asioita yhteen ja totesi: ”Sinähän olet panda!”

”Bingo, sepäs kesti”, karhumainen otus, eli panda tokaisi. ”Mikähän ihme minut antoi ilmi? Anna kun arvaan, ne ovat nämä koivet. Näihin kinttuihin ei vaan saa kiskottua housuja, kengistä puhumattakaan”, panda huokaisi. ”No mutta, minä olen siis panda. Nimi on Laikku, hauska tutustua”, panda eli Laikku sanoi ja ojensi kätensä. Tai tassunsa. No kuitenkin, Pipsa mietti hetken, ja tarttui sitten Laikun tassuun. ”Peppiroosa Natalia Mymmeli Mäkinen. Mutta arvostaisin kovasti jos kutsuisit minua Pipsaksi”.

”Ymmärrän”, Laikku sanoi osaaottavasti. ”Hauska tutustua, Pipsa. Valitettavasti Kirjastomies ei tänään päässyt paikalle, hänen piti pelastaa maailma tai jotain vastaavaa. Normipäivä. Sen sijaan minä aloitan koulutuksesi. Huomaan että olet ottanut naulakarttusi mukaan, hyvin ajateltu. Sille saattaa olla vielä käyttöä.”, Laikku sanoi ja hymyili salamyhkäisesti. Sitten Laikun katse kohdistui Herra Miauhun, joka ei ilmeisesti osannut päättää oliko panda kenties vihollinen, päivällinen vai molempia. Se kierteli Laikun jalkoja, välillä puskien ja välillä näykkien, upottaen lopulta kyntensä hellästi Laikun sääreen.

”AAARGH, MIKÄ IHANA OLENTO”, Laikku tokaisi.

”Oi kuinka suloista, herra Miau pitää sinusta”, Pipsa totesi viattomuudella, johon ainoastaan kissanomistaja pystyy.

”Enpä haluaisi olla sen vihamies”, Laikku ynähti tuskissaan. ”Mutta kuitenkin ihan hyvä, että otit kissankin mukaan. Siitä voi olla hyötyä koitoksessasi.

”Koitoksessani? Eikös tämän pitänyt olla vain koulutusta?”, Pipsa kysyi hitunen yllätystä äänessään.

”Sitäpä hyvinkin, mutta ehkä hieman erilaista kuin mihin olet tottunut. Et ole vielä tarpeeksi vanha hakeaksesi kirjastoalan koulutukseen, joten sen sijaan saat käytännönläheisempää oppia. Eli aloitamme suoraan käytännöstä, teorian voit opetella myöhemmin jos katsot tarpeelliseksi.”

”No hyvä on, mitä minun pitää siis tehdä?”

”Aluksi mietitään tätä paikkaa. Mikä tämä sinun mielestäsi on?”

”Luola kirjaston alla. Ei kai sen kummempaa”

”Totta, on se sitäkin. Mutta näet varmaan nuo alaspäin johtavat käytävät. Mihin luulet niiden johtavan?”

”Vielä vähän tunkkaisempiin ja hämärämpiin luoliin?”, Pipsa kysyi hitusen ärtyneenä.

”Ei, vaan kirjaston sydämeen.”  Laikku sanoi puoliksi kuiskaten, aivan kuin kyseessä olisi suurempikin salaisuus.

Laikku oli ilmeisesti pyrkinyt tekemään dramaattisen vaikutuksen, siinä kuitenkaan näkyvin tuloksin onnistumatta. Herraisä-reaktion sijaan Pipsa kohautti olkapäitään ja kysyi: ”Mikäs se kirjaston sydän sitten on?”

Lievästi lannistuneen oloisena Laikku jatkoi; ”Jokaisella kirjastolla on sydän, juuret, lähde, joka antaa paikalle sen elämän ja tarkoituksen. Ilman sydäntä kirjasto menettää sielunsa, kuihtuu ja vähitellen kuolee. Tämän kirjaston sydän ja juuret sijaitsevat syvällä maan alla, suojassa kähmelöiltä, peikoilta ja muilta ikäviltä otuksilta, jotka haluaisivat tuhota sen. Nyt sydän on kuitenkin vaarassa, ja sinun on pelastettava se. Tämä on ensimmäinen tehtäväsi. Saat trikoosi kun se on suoritettu.”

2 kommenttia:

  1. Oi miten jännittävää! Herää kysymys, mikä mahtaa olla meidän kirjaston sydän.

    VastaaPoista
  2. Se vähän vaihtelee kirjastoittain, mutta vanhat, pölyiset ovet johtavat usein mielenkiintoisten löydösten äärelle.

    VastaaPoista