sunnuntai 5. elokuuta 2012

Kohti Kirjavaa kaupunkia


Pipsa katsoi pilvien läpi kaukana alhaalla levittäytyvää maisemaa; aakeita laakeita, laaksoja, peltoja, pikkuruisina matoina mutkittelevia teitä, kimmeltäviä ja utuisia kaupunkeja ja suuria, synkkiä metsiä. Hänellä ei ollut aavistustakaan missä he olivat tällä hetkellä, mutta määränpää oli sentään selvä. Salaperäinen Kirjava kaupunki, kaiken tietämisen arvoisen metropoli, kirjastomaailman keskus jne. Kirjastomies oli kertonut kaupungista hyvin vähän, sillä perusteella että ”Näet sitten”. 

Sen verran hän oli saanut udeltua, että kaupunki ei ollut suuri. Se oli valtava. Ja ilmeisen hyvässä piilossa, koska Pipsa ei ollut koskaan moisesta aikaisemmin kuullutkaan. Eikä ilmeisesti kovin moni muukaan kirjastoalan ulkopuolinen. Kaupungin olinpaikka oli tarkoin varjeltu salaisuus, joka paljastettiin väärinkäytösten välttämiseksi ainoastaan alan ihmisille, heti kun todistus oli kädessä. Sisäänkään ei päässyt kuka tahansa, pääsyvaatimuksena oli ammatillinen perustutkinto, johon sisältyvät tai joiden lisäksi on suoritettu 35 opintoviikon laajuiset kirjasto- ja tietopalvelualan opinnot, tai tieto- ja kirjastoalan ammattitutkinto.  Pipsa mietti, kuinka Kirjastomies oli ajatellut keplotella hänet sisään. Ilmeisesti joku porsaanreikä oli olemassa.

He olivat taittaneet matkaa jo viitisen tuntia. Yläilmoissa oli jäätävän kylmä, mutta onneksi he olivat varautuneet. Pipsan vanhemmat olivat kyllä olleet hieman ihmeissään, kun tyttö oli käynyt kotona vaihtamassa päälleen talvivaatteet, ja lentänyt sitten vihreän miehen kanssa taivaalle, vaikka ulkona oli kolmekymmentä astetta lämmintä. Mutta mistäpä näitä nykynuorten päähänpistoja tietää, he ajattelivat olkiaan kohautellen, kytkien aivonsa jälleen pois päältä ja siirtyen Salkkareitten uusintojen pariin. Tämä se vasta oli elämää, he ajattelivat kauhoen samalla popcornia kitoihinsa.

Pipsa ajatteli herra Miauta, tämän takkuista turkkia, ilkeää katsetta ja veitsenteräviä kynsiä. Kuinka hän tätä ikävöikään. Huoh. Hän olisi halunnut lähteä etsimään kissaa, mutta kirjaston henki oli pakko saada uuteen kotiin mahdollisimman pian, ihan vaan Pipsankin hyvinvoinnin takia. Sen sijaan Laikku oli ottanut tehtävän suorittaakseen. Hänellä oli kuulemma musta vyö itämaisissa tiedonhakutaidoissa, joten hänen luulisi saavan tuloksia aikaan. Laikku oli yrittänyt opettaa alkeita myös Pipsalle, mutta aikaa ei ollut riittävästi syventäviin opintoihin. Ehkä sitten kun hän palaisi. Jos palaisi.

Pipsa ajatteli myös unta, jonka oli nähnyt kun kirjaston henki oli siirtynyt hänen ruumiiseensa. Uni oli tuntunut pelottavan todentuntuiselta. Hän ei ollut kertonut siitä muille, koska huolia oli riittävästi jo ennestään. Piti vaan toivoa, että kyseessä ei ollut enneuni. Pipsa tunsi kirjaston hengen läsnäolon. Se tuntui vahvistuvan koko ajan. Toivottavasti he ehtisivät ajoissa. Hän puristi tiukasti naulakarttuaan, jonka Kirjastomies oli löytänyt kauhun käytäviltä. Sen läsnäolo ja naulaisa olemus rauhoitti häntä. Yhtäkkiä Kirjastomies hiljensi vauhtia. Hän vilkuili huolestuneesti taakseen.

”Meitä seurataan”, Kirjastomies sanoi hiljaa, tarkkaillen samalla ympäristöä.

Pipsa katsoi taakseen, sitten eteen, sivuille, ylös ja vielä alaskin. Mutta mitään ei näkynyt. Mutta sitten hänkin tunsi sen, ikään kuin häiriön Suuressa Tietokannassa. Ja sitten hän havaitsi liikettä, aivan näkökentän rajoilla. Aina kun hän oli saamaisillaan katseensa tarkennettua siihen, se katosi. Ilmassa tuoksui palaneen käry.

”Kähmelöitä”, Kirjastomies jatkoi. ”Meidän täytyy karistaa ne. Jos kähmelöt löytävät Kirjavan 
kaupungin, se olisi ennen kokematon onnettomuus. Jopa suurempi kuin vuoden 1965 hämmentävä luettelointikatastrofi”, Kirjastomies mumisi ja tiukensi samalla otettaan Pipsan kädestä.

”Pidä kiinni, nyt muuten mennään”.

Kirjastomies ampaisi millisekunneissa aivan häkellyttävän valtaisaan vauhtiin. Sellaiseen, jonka saa aikaan ainoastaan turboahdettua prototyyppitiedonhakuprotokollaa väärinkäyttämällä. Pipsa korvissa humisi, ja hän huusi kurkku suorana, kuulematta silti mitään muuta kuin ilmavirran pauhun ja satunnaisen äänivallin rikkoutumisesta johtuvan pamauksen. Jäätä alkoi kertyä Kirjastomiehen partaan ja kasvoihin, niiden toimiessa tuulenhalkojana. Vaikka vauhti oli melkoinen, Pipsa erotti silti heidän takanaan tummia varjoja, jotka vastoin kaikkea järkeä näyttivät saavuttavan heitä. Itse asiassa, ne lähestyivät pelottavan nopeasti.

Kirjastomies koetti kiihdyttää vauhtia entisestään, mutta nyt alettiin selvästi lähestyä maksiminopeutta. Ja varjot pysyivät edelleen kannoilla. Pipsa mietti hetken, että tällaistako se kirjastoammattilaisen elämä sitten oli; vauhtia, vaarallisia tilanteita, outoja hirviöitä ja seikkailuja. Mutta turha itkeä enää, Pipsa oli nyt syvällä kirjastomaailman vaarojen syövereissä. Ja niin kummalliselta kuin se tuntuikin, hän nautti joka hetkestä. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään näin eläväksi.

Yhtäkkiä heitä seuraavat varjot alkoivat olla aivan liian lähellä. Vauhdista huolimatta Pipsa erotti kekäleinä hohtavat silmät, jotka olivat nauliutuneet häneen. Kähmelön ruumis väreili ilmavirran voimasta, se näytti pysyvän hädin tuskin kasassa. Yhtäkkiä Kirjastomies alkoi hiljentää vauhtia.

”Emme pääse niitä pakoon, ne ovat liian nopeita”, Kirjastomies sanoi yllättävän rauhallisesti.”Eli meidän on taisteltava. Oletko valmis?”

Pipsa ei ollut, mutta nyökkäsi silti. Olihan hänellä sentään kättä pitempää, hän mietti ja heilautti naulakarttuaan rennosti. Tosin hän joutui käyttämään sitä vain yhdellä kädellä, toisella hänen täytyi pitää kiinni Kirjastomiehestä, ellei hän sitten halunnut päätyä osaksi alla levittäytyvää kaunista, mutta putoamisnopeudella kohdattaessa varsin kovaa maantiedettä.

Heitä seuranneet kähmelöt, joita oli kolme, olivat myös pysähtyneet, tosin hieman hämmentyneissä tunnelmissa odottamattoman käänteen vuoksi. Niiden ohjeet olivat olleet selkeät, seuratkaa Kirjastomiestä ja tyttöä mahdollisimman huomaamattomasti, ja ottakaa selville Kirjavan kaupungin sijainti. Noh, se ei ollut oikein onnistunut, eli tästä tulisi sanomista. Varasuunnitelmasta ei ollut puhetta, mutta todennäköisesti toiseksi paras vaihtoehto oli ottaa tiedonhakusankarimme kiinni, ja toimittaa heidät varmaan säilöön kuulusteluja varten. Keskimmäinen ja suurin kähmelöistä, joukon todennäköinen johtaja (eli se heppu joka joutuu kärsimään asioiden mennessä pieleen), alkoi varovaisesti liikkua heitä kohti, kahden muun koukatessa sivuilta kuin yhteisestä sopimuksesta. 

Pomokähmelö ojensi – paremman sanan puutteessa – kättään Pipsaa kohti, jolloin nuoren sankarimme luonnollinen reaktio oli hivauttaa otusta naulakartulla päähän. Mutta ottaen huomioon kähmelöiden häilyvän luonteen ja utuisen ruumiinrakenteen, karttu solahti sen lävitse jättämättä uhriinsa naarmuakaan. Tämäpä mielenkiintoista, Pipsa mietti, huitaisten samalla uudestaan hieman suuremmalla voimalla. Vaikutus oli suunnilleen sama.

”Kuinka näitä vastaan taistellaan?”, Pipsa kysyi jatkaen samalla huitomista pitääkseen hehkuvasilmäisen ilkiön kauempana.

”Olen pähkäillyt asiaa ja keksinyt jotain”, Kirjastomies sanoi hiljaa, miltei kuiskaten. ”Ne joutuvat tekemään itsestään kiinteitä, jos ne haluavat koskettaa kiinteitä asioita, kuten vaikkapa meitä. Joten jos ne tarttuvat sinuun, silloin on aika iskeä. Mutta ole varovainen, niiden kosketus ei ole kovin miellyttävä”, Kirjastomies jatkoi ja alkoi keskittää tiedonhakuvoimiaan tulevaa taistoa varten. Hänen lihaksensa pullistelivat kuin ilmapallot.

”Kun sanon ”hep”, niin pistetään turpakinkerit alulle”, Kirjastomies sanoi ja virnisti. Pipsa nyökkäsi, nosti naulakartun valmiusasentoon ja tuijotti vastustajaansa tiukasti silmiin. Tästä tulisi joko kaikkien aikojen legendaarisin ilmataistelu, tai vähemmän legendaarinen, mutta sitäkin sotkuisempi mahalasku. Kähmelöt olivat odotelleet tarpeeksi. Ne hyökkäsivät.

”HEP”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti