Pipsa katsoi pilvien läpi kaukana alhaalla
levittäytyvää maisemaa; aakeita laakeita, laaksoja, peltoja, pikkuruisina
matoina mutkittelevia teitä, kimmeltäviä ja utuisia kaupunkeja ja suuria,
synkkiä metsiä. Hänellä ei ollut aavistustakaan missä he olivat tällä hetkellä,
mutta määränpää oli sentään selvä. Salaperäinen Kirjava kaupunki, kaiken
tietämisen arvoisen metropoli, kirjastomaailman keskus jne. Kirjastomies oli
kertonut kaupungista hyvin vähän, sillä perusteella että ”Näet sitten”.
Sen
verran hän oli saanut udeltua, että kaupunki ei ollut suuri. Se oli valtava. Ja
ilmeisen hyvässä piilossa, koska Pipsa ei ollut koskaan moisesta aikaisemmin
kuullutkaan. Eikä ilmeisesti kovin moni muukaan kirjastoalan ulkopuolinen.
Kaupungin olinpaikka oli tarkoin varjeltu salaisuus, joka paljastettiin
väärinkäytösten välttämiseksi ainoastaan alan ihmisille, heti kun todistus oli
kädessä. Sisäänkään ei päässyt kuka tahansa, pääsyvaatimuksena oli ammatillinen
perustutkinto, johon sisältyvät tai joiden lisäksi on suoritettu 35
opintoviikon laajuiset kirjasto- ja tietopalvelualan opinnot, tai tieto- ja
kirjastoalan ammattitutkinto. Pipsa mietti, kuinka Kirjastomies oli
ajatellut keplotella hänet sisään. Ilmeisesti joku porsaanreikä oli olemassa.
He olivat taittaneet matkaa jo viitisen tuntia.
Yläilmoissa oli jäätävän kylmä, mutta onneksi he olivat varautuneet. Pipsan
vanhemmat olivat kyllä olleet hieman ihmeissään, kun tyttö oli käynyt kotona
vaihtamassa päälleen talvivaatteet, ja lentänyt sitten vihreän miehen kanssa
taivaalle, vaikka ulkona oli kolmekymmentä astetta lämmintä. Mutta mistäpä
näitä nykynuorten päähänpistoja tietää, he ajattelivat olkiaan kohautellen,
kytkien aivonsa jälleen pois päältä ja siirtyen Salkkareitten uusintojen pariin.
Tämä se vasta oli elämää, he ajattelivat kauhoen samalla popcornia kitoihinsa.
Pipsa ajatteli herra Miauta, tämän takkuista
turkkia, ilkeää katsetta ja veitsenteräviä kynsiä. Kuinka hän tätä ikävöikään.
Huoh. Hän olisi halunnut lähteä etsimään kissaa, mutta kirjaston henki oli
pakko saada uuteen kotiin mahdollisimman pian, ihan vaan Pipsankin hyvinvoinnin
takia. Sen sijaan Laikku oli ottanut tehtävän suorittaakseen. Hänellä oli
kuulemma musta vyö itämaisissa tiedonhakutaidoissa, joten hänen luulisi saavan
tuloksia aikaan. Laikku oli yrittänyt opettaa alkeita myös Pipsalle, mutta
aikaa ei ollut riittävästi syventäviin opintoihin. Ehkä sitten kun hän palaisi.
Jos palaisi.
Pipsa ajatteli myös unta, jonka oli nähnyt kun
kirjaston henki oli siirtynyt hänen ruumiiseensa. Uni oli tuntunut pelottavan
todentuntuiselta. Hän ei ollut kertonut siitä muille, koska huolia oli
riittävästi jo ennestään. Piti vaan toivoa, että kyseessä ei ollut enneuni. Pipsa
tunsi kirjaston hengen läsnäolon. Se tuntui vahvistuvan koko ajan. Toivottavasti
he ehtisivät ajoissa. Hän puristi tiukasti naulakarttuaan, jonka Kirjastomies
oli löytänyt kauhun käytäviltä. Sen läsnäolo ja naulaisa olemus rauhoitti
häntä. Yhtäkkiä Kirjastomies hiljensi vauhtia. Hän vilkuili huolestuneesti
taakseen.
”Meitä seurataan”, Kirjastomies sanoi hiljaa,
tarkkaillen samalla ympäristöä.
Pipsa katsoi taakseen, sitten eteen, sivuille, ylös
ja vielä alaskin. Mutta mitään ei näkynyt. Mutta sitten hänkin tunsi sen, ikään
kuin häiriön Suuressa Tietokannassa. Ja sitten hän havaitsi liikettä, aivan
näkökentän rajoilla. Aina kun hän oli saamaisillaan katseensa tarkennettua
siihen, se katosi. Ilmassa tuoksui palaneen käry.
”Kähmelöitä”, Kirjastomies jatkoi. ”Meidän täytyy
karistaa ne. Jos kähmelöt löytävät Kirjavan
kaupungin, se olisi ennen kokematon
onnettomuus. Jopa suurempi kuin vuoden 1965 hämmentävä luettelointikatastrofi”,
Kirjastomies mumisi ja tiukensi samalla otettaan Pipsan kädestä.
”Pidä kiinni,
nyt muuten mennään”.
Kirjastomies ampaisi millisekunneissa aivan häkellyttävän
valtaisaan vauhtiin. Sellaiseen, jonka saa aikaan ainoastaan turboahdettua prototyyppitiedonhakuprotokollaa
väärinkäyttämällä. Pipsa korvissa humisi, ja hän huusi kurkku suorana,
kuulematta silti mitään muuta kuin ilmavirran pauhun ja satunnaisen äänivallin
rikkoutumisesta johtuvan pamauksen. Jäätä alkoi kertyä Kirjastomiehen partaan
ja kasvoihin, niiden toimiessa tuulenhalkojana. Vaikka vauhti oli melkoinen,
Pipsa erotti silti heidän takanaan tummia varjoja, jotka vastoin kaikkea järkeä
näyttivät saavuttavan heitä. Itse asiassa, ne lähestyivät pelottavan nopeasti.
Kirjastomies koetti kiihdyttää vauhtia entisestään,
mutta nyt alettiin selvästi lähestyä maksiminopeutta. Ja varjot pysyivät
edelleen kannoilla. Pipsa mietti hetken, että tällaistako se kirjastoammattilaisen
elämä sitten oli; vauhtia, vaarallisia tilanteita, outoja hirviöitä ja
seikkailuja. Mutta turha itkeä enää, Pipsa oli nyt syvällä kirjastomaailman
vaarojen syövereissä. Ja niin kummalliselta kuin se tuntuikin, hän nautti joka
hetkestä. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään näin eläväksi.
Yhtäkkiä heitä seuraavat varjot alkoivat olla aivan
liian lähellä. Vauhdista huolimatta Pipsa erotti kekäleinä hohtavat silmät,
jotka olivat nauliutuneet häneen. Kähmelön ruumis väreili ilmavirran voimasta,
se näytti pysyvän hädin tuskin kasassa. Yhtäkkiä Kirjastomies alkoi hiljentää
vauhtia.
”Emme pääse niitä pakoon, ne ovat liian nopeita”,
Kirjastomies sanoi yllättävän rauhallisesti.”Eli meidän on taisteltava. Oletko
valmis?”
Pipsa ei ollut, mutta nyökkäsi silti. Olihan hänellä
sentään kättä pitempää, hän mietti ja heilautti naulakarttuaan rennosti. Tosin
hän joutui käyttämään sitä vain yhdellä kädellä, toisella hänen täytyi pitää
kiinni Kirjastomiehestä, ellei hän sitten halunnut päätyä osaksi alla
levittäytyvää kaunista, mutta putoamisnopeudella kohdattaessa varsin kovaa
maantiedettä.
Heitä seuranneet kähmelöt, joita oli kolme, olivat
myös pysähtyneet, tosin hieman hämmentyneissä tunnelmissa odottamattoman
käänteen vuoksi. Niiden ohjeet olivat olleet selkeät, seuratkaa Kirjastomiestä
ja tyttöä mahdollisimman huomaamattomasti, ja ottakaa selville Kirjavan
kaupungin sijainti. Noh, se ei ollut oikein onnistunut, eli tästä tulisi
sanomista. Varasuunnitelmasta ei ollut puhetta, mutta todennäköisesti toiseksi
paras vaihtoehto oli ottaa tiedonhakusankarimme kiinni, ja toimittaa heidät
varmaan säilöön kuulusteluja varten. Keskimmäinen ja suurin kähmelöistä, joukon
todennäköinen johtaja (eli se heppu joka joutuu kärsimään asioiden mennessä
pieleen), alkoi varovaisesti liikkua heitä kohti, kahden muun koukatessa
sivuilta kuin yhteisestä sopimuksesta.
Pomokähmelö ojensi – paremman sanan puutteessa –
kättään Pipsaa kohti, jolloin nuoren sankarimme luonnollinen reaktio oli
hivauttaa otusta naulakartulla päähän. Mutta ottaen huomioon kähmelöiden
häilyvän luonteen ja utuisen ruumiinrakenteen, karttu solahti sen lävitse
jättämättä uhriinsa naarmuakaan. Tämäpä mielenkiintoista, Pipsa mietti,
huitaisten samalla uudestaan hieman suuremmalla voimalla. Vaikutus oli
suunnilleen sama.
”Kuinka näitä vastaan taistellaan?”, Pipsa kysyi jatkaen
samalla huitomista pitääkseen hehkuvasilmäisen ilkiön kauempana.
”Olen pähkäillyt asiaa ja keksinyt jotain”,
Kirjastomies sanoi hiljaa, miltei kuiskaten. ”Ne joutuvat tekemään itsestään kiinteitä, jos ne haluavat
koskettaa kiinteitä asioita, kuten vaikkapa meitä. Joten jos ne tarttuvat
sinuun, silloin on aika iskeä. Mutta ole varovainen, niiden kosketus ei ole
kovin miellyttävä”, Kirjastomies jatkoi ja alkoi keskittää tiedonhakuvoimiaan
tulevaa taistoa varten. Hänen lihaksensa pullistelivat kuin ilmapallot.
”Kun sanon ”hep”, niin pistetään turpakinkerit
alulle”, Kirjastomies sanoi ja virnisti. Pipsa nyökkäsi, nosti naulakartun
valmiusasentoon ja tuijotti vastustajaansa tiukasti silmiin. Tästä tulisi joko
kaikkien aikojen legendaarisin ilmataistelu, tai vähemmän legendaarinen, mutta sitäkin
sotkuisempi mahalasku. Kähmelöt olivat odotelleet tarpeeksi. Ne hyökkäsivät.
”HEP”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti