Laikku ja kadonneen katinryökäleen metsästys

Laikku seisoi metsän ympäröimällä aukealla, hyytävässä viimassa katsellen edesmenneen lentokoneensa savuavia jäännöksiä. Noh, se ei mennyt ihan putkeen, hän ajatteli. Korvauskulut tulisivat olemaan melkoiset. Mutta onneksi hän oli jo lähellä kohdettaan. Luultavasti ainakin. Varmasti ainakin oikeassa valtiossa. Kai. Siinä rajoilla. Aivan taatusti oikealla mantereella. Ilta alkoi pimetä, eikä pakkanen ollut ainakaan hellittämään päin. Jossain kaukana ulvoi yksinäinen susi. Tai mistäpä sitä tiesi, ehkä sillä oli kavereita. Laikku kiskoi takin tiukemmin ylleen ja jatkoi matkaansa.

Saatuaan Kirjastomieheltä tehtäkseen etsiä herra Miau, hänen oli ollut vaikea peittää pettymystään. Laikku ei pitänyt herra Miausta kovinkaan paljon, johtuen kynsistä, hampaista ja niiden ylettömästä ja tarpeettomasta käytöstä viattomiin pandakarhuihin. Mutta tehtävä oli tehtävä, eikä hän voinut pettää Pipsan ja Kirjastomiehen luottamusta. Homma osoittautui luonnollisesti vaikeammaksi mitä hän oli alun perin ajatellut. Rotinkainen oli kokenut ja taitava kähmelöagentti, joten hän osasi peittää jälkensä vähän liiankin hyvin. Oli ylipäätään todella epäkohteliasta ja hyvän urheiluhengen vastaista olla jättämättä johtolankoja, Laikku ajatteli. Pipsan – tai oikeastaan kirjaston hengen – aiheuttama räjähdys, tai mikä lie se sitten olikaan, ei myöskään ollut tehnyt hyvää mahdollisille jäljille. Luolan seinämät olivat joistain kohdista jopa lasittuneet, mikä kertoi karua kieltään kirjaston hengen voimasta. Eloperäinen materiaali ei ollut onneksi ottanut niin kovasti osumaa, joten jotain toivoa sentään oli.

Ja kuinka ollakaan, Rotinkaisesta oli jäänyt jokunen karvatuppo, joita Laikku nyt tutki. Haisevia, likaisia karvoja, mikä ihana iltapuhde. Mutta niin, ihan tavallinen vuoripeikkohan se näköjään loppujen lopuksi vaan oli. Vuoripeikot olivat melko yleisiä, joten se siitä. Vuoriakin oli sen verta paljon, että mihinkään tiettyyn Rotinkaista oli vaikea yhdistää. Eikä mikään viitannut siihen, että peikko olisi edes ollut suuntaamassa kotiinsa. Aargh. Laikku oli jo luovuttamaisillaan, kun yhtäkkiä hän huomasi karvojen seassa pikkuruisen valkoisen kukan. Uu, johtolanka, hän ajatteli. Ehkä jopa se ratkaiseva.

Laikku linnoittautui kotiluolaansa ja alkoi kuumeisesti tehdä erittäin vaativia ja vaarallisia tiedonhakuja, käyttäen ihmeellisiä taitoja jotka oli oppinut joiltain ihmeellisiltä munkeilta, jotka asuivat joillain ihmeellisillä vuorilla, jossain ihmeellisen kaukana kaikesta. Työ kesti useita tunteja, hän kolusi läpi lukemattomia tietokantoja ja hakuteoksia, käväisi kysymässä naapurin hieman hassulta ja höperöltä tädiltä, sekä kysyi kirjastonhoitajalta, mutta lopulta, uskomattomien, suorastaan pökerryttävien ponnistusten ja järkyttävän pitkien lauseiden jälkeen hänen onnistui tunnistaa kukka. Se oli siperianmörmötti.

Siperianmörmötti, josta poikkitieteellinen kirjailijalahjakkuus Agnes Hösö-Tönttönen kertoo tällaista teoksessaan ”Kaiken maailman heiniä ja rehuja”: ”Siperianmörmötti on kaikessa vaatimattomuudessaan täydellisen hyödytön ja mitäänsanomaton kukka(rumakin vielä ja haisee pahalle), jonka ainoa mahdollinen funktio saattaisi olla jonkin epämääräisen  kirjoitelman juonikuvioiden eteenpäinvienti”. Niin, ei hän kovin väärässä ollut.

Laikun vähemmän suureksi yllätykseksi siperianmörmöttiä tavattiin lähes yksinomaan Siperiasta. Sielläkin sen kasvualue oli melko rajattu, mikä puolestaan helpotti etsintätyötä melkoisesti. Ainoa ongelma tässä vaiheessa oli se, että kuinka ihmeellä hän saisi itsensä raahattua Siperiaan. Mutta siihenkin saatiin ratkaisu, kun hän kävi lainaamassa lähikirjastosta pienen, kahdenistuttavan lentokoneen. Laina-aikaakin oli kaksi viikkoa, joten eihän tässä tulisi edes kiire.

Hän vilautti kirjastokorttia lentokenttähenkilökunnalle(älkää kokeilko tätä), ja sai luvan nousta ilmaan. Alkumatka meni sujuvasti ja vaikka Laikulla ei ollut edes lentolupakirjaa, kone oli sen verran helppokäyttöinen, että suurempia ongelmia ei ollut. Ennen kuin hän saapui Siperian ilmakehään, jolloin hän havaitsi, että koneen moottorit alkoivat jäätyä. No justiinsa, hän ajatteli. Matkaa ei ollut enää pitkälti, mutta vaikutti epätodennäköiseltä, että kone kestäisi kovin kauaa. Eikä aikaakaan, kun kaikki mahdolliset varoitusvalot alkoivat vilkkua rytmikkään piipityksen ja moottoreiden kuolinkorahtelun säestämänä. Laikku tarkisti pikaisesti oliko koneessa kenties mukana laskuvarjo, mutta se olisi ilmeisesti pitänyt lainata erikseen. Pahus. Eli hänen olisi tehtävä pakkolasku.

Mikä onnistui varsin hyvin, ottaen huomioon, että urhea pilottimme oli ensikertalainen minkäänlaisen lentävän tai ylipäätään liikkuvan koneen puikoissa. Ainoiksi oheisvahingoiksi jäivät pari koneen tielle osunutta epäonnista kuusta, ja erittäin onnekas, joskin pahasti järkyttynyt hirvi, jonka mieleen jäi ikuisiksi ajoiksi muisto sarvia hipoen yli kiitäneestä lentokoneesta. Luminen maasto takasi onneksi suhteellisen pehmeän laskun, jonka ansiosta Laikku selvisi kutakuinkin naarmuitta, joskin kone meni lunastukseen. Ja nyt hän tarpoi hitaasti mutta varmasti eteenpäin upottavassa hangessa, kohteenaan epämääräisen näköinen linna, jonka korkeat, mustat, ja epämääräisen pahaenteiset tornit siinsivät kaukana horisontissa.

Tuntikausien tallustamisen ja susien kanssa taistelemisen jälkeen, hän saapui vihdoin pahaenteisen mustan linnan luo. Se huokui lämpöä, mikä oli tervetullutta vaihtelua tulipalopakkaselle, jonka seurauksena hän oli lähestulkoon umpijäässä varpaista nenänpäähän. Kerrospukeutuminen oli asia, jonka oppi kantapään kautta. Mutta vaikka lämpö oli iloinen asia, se oli myös erittäin epäilyttävää. Sähkölaskut mahtoivat olla melkoiset. Ilmassa tuntui outo väreily, eikä se välttämättä johtunut pelkästä kuumuudesta. Kähmelöitä, aivan varmasti. Ehkä hän löytäisi herra Miaun täältä. Laikku alkoi varovasti edetä kohti linnaa, tunsi sitten lumen pettävän allaan, ja putosi.

Hän heräsi hikoillen pimeästä ja kuumasta sellistä. Hänen päätään särki vallan julmetusti ja siinä oli suuri, kipeä kuhmu. Sen suurempia vaurioita ei tuntunut olevan, pikaisen tarkistulaskennan perusteella ainakin raajojen määrä täsmäsi. Mutta kuinka pitkään hän oli ollut tajuttomana? Oliko hänet vangittu? Jälkimmäiseen kysymykseen vastaus vaikutti olevan myönteinen, ensimmäiseen taas oli vaikea sanoa mitään. Laikku nousi seisomaan, ottaen tukea kivisestä seinästä. Hän kiersi sellin, todeten sen olevan kohtuullisen suuri. Ovea hän ei kuitenkaan löytänyt, mikä oli outoa. Yhdessä kohdassa hän oli kompastua johonkin, mikä luisevasta olemuksestaan päätellen vaikutti olevan sellin edellinen asukas. Huono merkki sekin, hän ajatteli. 

Yhtäkkiä hänen yläpuoleltaan kuului vaimeaa ääntä, ikäänkuin askelia. Sitten outo kumea tömähdys. Sen jälkeen oli hetken hiljaista, kunnes ilmeisesti jonkinlainen koneisto jyrähti käyntiin. Maa, tai tässä tapauksessa lattia järähti, Laikku menetti tasapainonsa ja kaatui selällensä. Silloin hän huomasi, että sellin kattoon oli hitaasti avautumassa jonkinlainen aukko. Jaa, vai siellä se ovi oli, hän mietti. Oven raosta tulvi valoa, joka valaisi sellin ja sokaisi Laikun kirkkaudellaan. Valon määrä lisääntyi oven auetessa enemmän, ja pian oli lähes mahdoton nähdä mitään. Laikku kuitenkin siristi silmiään, ja erotti kaiken valon ja kirkkauden keskeltä vaivoin hahmon. Hahmon, joka näytti etäisesti tutulta...mutta silti jotenkin oudolta. Hänen silmänsä laajenivat. Tämä ei voinut olla mahdollista.

"Tterrve Llaikku. Mmitäss mmiess?"