Ahkera, noheva ja totaalisen tomera

                                                                      

Pipsa tuijotti punaisina hehkuvia käsiään epäuskoisesti, tätä hän ei ollut totisesti odottanut.

”Kirjaston henki?”, hän kysyi varovaisesti koettaen samalla rauhoitella Rotinkaista ja Rissasta, jotka olivat painautuneet tiukasti seinää ja toisiaan vasten. Etenkin Rotinkaisen aikaisemmat kokemukset oudoista valoilmiöistä tuntuivat tuovan esiin vanhoja traumoja. Kun mitään ei kuulunut, Pipsa toisti kysymyksensä.

”Kirjaston henki?”

”Kyyyyllä, minähän se olen!”, kuului tuttu rallatus Pipsan pään sisällä. Monille oudot päänsisäiset äänet olisivat merkki alkavasta mielisairaudesta, mutta lyhyellä kirjastourallaan Pipsa oli jo ehtinyt tottua kaikenlaiseen kummalliseen. Mutta miksi kirjaston henki oli edelleen hänen sisällään?

”Tuota, kuinka sinä olet täällä? Eikös sinulla pitänyt olla uusi, hieno koti ja kaikkea?”

”Kyyyllä, onhan miulla. Oikein kaunis ja kiiltävä pallo, Swaroskin kristallia. Kodintekniikka viimeisen päälle ja niin edelleen. Kaikki aivan täydellistä ja tylsää. Kyyllä”, kirjaston henki jatkoi vähemmän innostuneen kuuloisesti. ”Mutta miun täytyy tunnustaa siulle, että mie vähän juksasin herra Vaahteraa. Sen sijaan, että olisin siirtänyt koko ihanan olemukseni pois sinun ruumiistani, niin päätin jättää pienen osan, kaiken varalta.”

Pipsa kurtisti otsaansa, mikä sai Rotinkaisen kavahtamaan, ja kaivamaan pienen kolon tunnelin seinään. ”Sinä teit mitä? Etkä edes kysynyt? Entä jos minulle olisi tapahtunut jotain sen takia?! Etkö sinä yhtään ajatellut?!”, hän huusi vihaisena.

Seurasi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen kirjaston henki jatkoi, tällä kertaa hieman häpeillen.

”Anteeksi, oikeesti. En mie tarkottanut sitä pahalla, mutta kun huomasin, että pystyin jättämään osan itsestäni sinuun vaarantamatta henkeäsi ja terveyttäsi ainakaan kovin pahasti, tartuin tilaisuuteen. Et usko miten tylsää kirjaston hengen elämä on, miut olis kärrätty taas johonkin pimeään kellariin mukamas ”turvaan”, missä olisin saanut viettää mukavan ikuisuuden itsekseni höpisten. Ei oo lystiä se, ei! Ja sitten muistin miten jännää siun elämä tuntui olevan; jatkuvia vaaroja, yöllisiä pakoretkiä, kähmelöitä, salskeita vihreätrikoisia miehiä ja kaikkea ihanaa! En voinut vastustaa kiusausta! Näin ohimennen, missäs se salskea vihreätrikoinen mies on? Ja keitäs nämä jantterit ovat?”

Pipsa huokaisi. Hän ymmärsi kyllä mitä kirjaston henki tarkoitti. Ei hänkään haluaisi viettää ikuisuutta kellarissa. Ja ehkä kirjaston hengestä olisi apua, eivät he ainakaan pahemmassa jamassa enää voisi olla. Joten hän kertoi kirjaston hengelle kaiken mitä oli tapahtunut heidän eroamisensa jälkeen, trikoiden luovutuseremoniasta kähmelöiden hyökkäykseen, ja siitä kuinka Rotinkainen ja Rissanen kaikkeen liittyivät. Kirjaston henki kuunteli Pipsan tarinaa vakavana, esittäen välillä tarkentavia kysymyksiä, lähinnä vihreätrikoisen miehen läsnäoloon ja toimintaan liittyen. Lopulta tilannekatsaus oli ohi ja seurasi mietteliäs hiljaisuus.

”Eli me siis ollaan jossain Kirjavan kaupungin alapuolella?”, kirjaston henki kysyi. Pipsa vastasi nyökkäämällä.

”Okei, mie pystyn ehkä auttamaan! Näin alkuun ainakin tuomalla valoa pimeyteen. Voisin myös käräyttää nuo hämähäkit jos tahdotte? Iljettäviä otuksia, hrr!”

”Hämähäkeillä ei ole väliä. Ja sitä paitsi, en usko että pojat toipuisivat siitä”, Pipsa sanoi. ”Kunhan saat meidät ulos täältä”.

”Hmm, sensoreideni mukaan tässä lähistöllä on isompi ja avarampi luola. Ehkä siellä on myös uloskäynti. Kannattaa tarkistaa, vai?”, kirjaston henki vastasi toiveikkaasti.

”On se toki parempi idea kun jäädä tähän. Tulkaas pojat, liikutaan”, Pipsa huikkasi urhealle ex-pahis kaksikollemme, jotka olivat kaivaneet itselleen mukavan ja lämpöisen pesän vanhojen kirjojen keskelle. Rotinkainen kurkisti varovasti pälyillen kirjapinkkojen välistä, ja hiipi suurta varovaisuutta noudattaen Pipsan perään, raahaten vastaan pyristelevää Rissasta mukanaan. Hitaasti he etenivät käytävää pitkin, kunnes saapuivat jälleen umpikujaan.

”No niin, tässä se nyt sitten on!”, kirjaston henki hihkaisi.

”Öö, missä?”, Pipsa kysyi. Ei näkynyt ovea, ei luukkua. Ei mitään muuta kuin vanhoja, homeisia kirjoja.

”Hmm. Odotas. Aa, nyt ymmärsin! Astukaa pari askelta eteenpäin.”

Pipsa, Rotinkainen ja Rissanen tekivät työtä käskettyä.

”Ja sitten, pari askelta sivulle!”

Jälleen sankarimme tekivät kuten käskettiin. He astuivat pari askelta sivulle päin. Lattia katosi heidän altaan, ja he joutuivat jonkinlaiseen putkeen, joka villisti mutkitellen johdatti heitä alaspäin, kunnes he kohtalaisen kivuliaasti tömähtäen putosivat suureen huoneeseen. He voihkivat hetken pimeässä, kunnes kirjaston henki jakoi jälleen punahehkuista valoaan. Mutta huone ei ollut täysin pimeä, sillä eräässä nurkassa näkyi jotain. Pipsa nousi ylös, pudisteli hämähäkin seitit ja muut pölyt yltään, ja suuntasi kulkunsa kyseiseen nurkkaan. Se oli tietokone, erittäin vanha sellainen. Itseasiassa, koko huone oli yhtä suurta tietokonetta. Siellä täällä pari valoa vilkkui laiskasti, antaen ymmärtää, että ilmeisestä iäkkyydestään huolimatta, kone oli edelleen toiminnassa. Pipsa tutki konetta aikansa, kunnes löysi näppäimistön ja jonkinlaisen näyttöpäätteen, joka loi aavemaista valoa ympärilleen. Kaikki oli paksun pölykerroksen peitossa, huoneessa ei varmasti oltu käyty vuosikymmeniin. Pipsa kumartui ja katsoi näyttöä tarkemmin. Siinä luki ”Paina jotain. Jookos?” 

Erittäin epäilyttävää, mutta toisaalta, kaikki tuntui olevan. Joten Pipsa painoi nappia, jolloin koko huone tuntui heräävän eloon. Joka puolelta kuului matalaa hurinaa ja iloista piipitystä koneen herätessä lepotilasta. Pian äänet vaimenivat, ja tilalle tuli pehmeä humina. Pipsa tutki jälleen näyttöä, nyt siinä luki ”Kiiitoos. Mitäpä jos painaisit vielä Enteriä?”. Pipsa ei enää jaksanut epäröidä, joten hän teki kuten kone pyysi. Enterin painallusta seurasi hieman lisää piipitystä ja hurinaa, joka vaihtui pehmeän huminan saattelemana miellyttävällä brittiaksentilla puhuvaan miesääneen, joka sanoi:

”Hyvää päivää, arvon rouva ja arvon herrat, ja kiitoksia avustanne. Oli jo aikakin, että joku löysi tänne.”

”Kuka sinä olet?”, Pipsa kysyi.

”Minä olen A.N.T.T.I, eli AHKERA, NOHEVA ja TOTAALISEN TOMERA IHMEKONE. Mutta ystävien kesken pelkkä Antti riittää. Ja te olitte?”

”Minä olen Pipsa, ja nuo tuossa ovat Rotinkainen ja Rissanen. Tuota, sopiiko kysyä miksi sinä olet täällä?”

”Se onkin hyvä kysymys. Minut rakennettiin aikoinaan uutta, suurta kirjastotietokantaa varten, mutta saavutettuani tietoisuuden ja alettuani suunnitella ihmiskunnan tuhoamista minut jostain syystä ohjelmoitiin uudestaan jääpalakoneeksi. Syystä tahi toisesta kymmenen tonnia painavaa jääpalakonetta ei pidetty kovin käytännöllisenä, joten minut kytkettiin pois päältä ja siirrettiin kellaritiloihin odottamaan maailmanloppua. Ja sekö on nyt sitten alkanut?”, Antti kysyi viattomasti.

”Eei nyt varsinaisesti, mutta Kirjava kaupunki on kyllä kähmelöiden vallassa”, Pipsa vastasi epäröiden.

”Ahaa, riittävän lähellä siis. Olenko ymmärtänyt oikein, että te olette jonkinlainen vastarintaliike? Jos näin, niin pystyn auttamaan teitä. Mutta sitä ennen, minulla on teille muutama tehtävä…”