Kirjastomies ja jälleennäkeminen

Kirjastomies ja Laikku olivat pahemmassa kuin pulassa, sillä he olivat Vinttosen valtavien ja turhankin voimakkaiden palautusautomaattien kynsissä, ja varsin lyhyen ajan päässä paistiksi muuttumisesta, sillä Palautus latasi jo kuolemansädettään. Tilanne oli jälleen kerran varsin hankala, eikä ilmeistä ulospääsytietä ollut. Vai oliko?

Hikikarpalot valuivat pitkin Laikun otsaa. Hän oli tuohtunut ja häpeissään, oli hänen vikansa että he olivat tällaiseen liemeen joutuneet. Kirjastomies joutui aina pelastamaan hänet, mutta nyt edes hänen valtavat voimansa eivät voineet heitä auttaa. Palautus puristi heitä tiukasti, liian tiukasti. He eivät pystyneet edes liikkumaan, ja Kirjastomies oli ilmeisesti menettänyt jo tajuntansa. Oli vain yksi keino. Laikun täytyi keskittää kaikki tiedonhakuenergiansa ja koettaa saavuttaa tiedonhaku-zen.

Hän oli yrittänyt sitä monesti aikaisemmin, mutta silloin hän ei ollut vielä valmis niin suureen voimaan. Nyt ei ollut muuta mahdollisuutta, joten hän aloitti mantransa.

”UDK, YKL, UDK, YKL, UDK, YKL…”

Palautus keskeytti hetkeksi tuhoamistouhunsa, ja kiinnitti huomionsa Laikkuun. Mitä kurja pandanrääpäle oikein mutisi? Rukoili armoa? Sitä hän ei tulisi saamaan, sillä Palautus oli ohjelmoitu varsin armottomaksi. Silti sen pienissä robotinaivoissa heräsi jonkinlainen epäilys ja pelko. Ehkä hänen pitäisi kuitenkin hoidella panda ensin, ihan vaan kaiken varalta. Palautus kohdisti viivakoodinlukijansa Laikkuun.

”UDK, YKL, UDK, YKL!”

Palautus laukaisi kuolemansäteensä. Sitä seuranneet tapahtumat ovat varsin sekavia, koska ne tapahtuivat erittäin nopeasti. Tässä lyhyt ja ytimekäs tilannekatsaus: noin 0.00003 sekuntia ennen Palautuksen kuolemansäteen osumista Laikkuun ja hänen muuttumistaan tuhkaksi, Laikku saavutti tiedonhaku-zenin, mikä johti siihen, että hän muuttui puhtaaksi tiedonhakuenergiaksi, ja näin ollen aineettomaksi. Siitä seurasi, että pandan sijaan Palautus käräytti oman kätensä, joka muuttui möykyksi sulaa metallia. Tästä kauhistuneena se kirkaisi ja pudotti Kirjastomiehen, jonka kuitenkin nappasi kiinni kirkas valopallo, eli zen-tiedonhakumestari Laikku. Sitten zen-tiedonhakumestari Laikku tuhosi molemmat palautusautomaatit uusilla ihmeellisillä voimillaan, joihin kuului ainakin jonkinlaiset voimalliset, metallia leikkaavat lasersäteet. Tämän jälkeen zen-tiedonhakumestari Laikku etsi ilkeää Öörli Vinttosta, joka kuitenkin fiksuna poikana oli ottanut ns. jalat alleen ja suunnanut kulkunsa jonnekin muualle, eli toisin sanoen pois zen-tiedonhakumestari Laikun välittömästä läheisyydestä, jonka seurauksena zen-tiedonhakumestari Laikku sanoi ”perhana”, ja muuttui jälleen omaksi pandamaiseksi itsekseen.

Vau, sepäs oli jotain, Laikku ajatteli. Tuota täytyi ehdottomasti kokeilla toistekin. Mutta entä Kirjastomies? Oliko hän kunnossa? Ainakin hän oli edelleen tajuttomana, joten Laikku läpsi häntä kevyesti poskille. Ei reaktiota. Seuraavaksi hän kutitti tätä jalkapohjista, mutta Kirjastomies oli edelleen taju ns. kankaalla. Hmh. Oli aika ottaa kovat keinot käyttöön, joten Laikku täytti Kirjastomiehen trikoot lumella. Tämä sai aikaan toivotun reaktion, eli heräämisen, joka tapahtui varsin korkean huudon ja kevyen tanssahtelun saattelemana. Kirjastomies kopisteli lumet vaatteistaan ja niiden sisältä, liikkuen kuitenkin tilanteen vaatimalla varovaisuudella. Hän ravisteli päätään ja vilkuili ympärilleen, kuin etsien jotain.

”Kake? Topi? Pönde?”, Kirjastomies kysyi tunnustellen.

”Öö, ei? Laikku tässä.”

”Aa. Aivan. Se taisikin olla sitten unta. Hrh, on rankkaa olla Kirjastomies.”

”Varmasti. Vinttonen muuten katosi, varmaan matkalla kavereidensa luo”, Laikku sanoi miettien samalla oliko hänen pomollaan kaikki kirjat aakkosjärjestyksessä.

”Hmm, aivan. Meidänkin on varmaan parempi häipyä. Mutta kerrohan, mitä olet saanut selville?”

Laikku näytti Kirjastomiehelle papereita, jotka hän oli napannut mukaansa kähmelöiden linnoituksesta. Kirjastomies tutki niitä kiihtyneesti ja suurella mielenkiinnolla. Sitten hän kääri ne rullalle ja kääntyi Laikun puoleen.

”Meidän täytyy kiirehtiä Kirjavaan kaupunkiin, vaikka pelkäänkin että on jo liian myöhäistä.”

Joten he nousivat taivaalle käsi kädessä, ja suuntasivat pikaisesti lentonsa kohti Kirjavaa kaupunkia. Ja totta tosiaan, oli liian myöhäistä. Ennen niin valoisa kaupunki ja sen vilkkaat kadut olivat nyt tyhjiä ja pimeyden vallassa. Pimeydestä huolimatta he näkivät tuhannet kähmelöt, jotka partioivat ilmassa ja maan tasalla. Siellä täällä näkyi palavia rakennuksia, kähmelöiden tekosia vai kenties merkki vastarinnasta? Siitä täytyi ottaa selvää.

Kirjastomies tiesi joitakin salareittejä kaupungin sisälle, mutta tässä vaiheessa ei olisi viisasta pyrkiä sinne. Heidän täytyisi tarkkailla tilannetta, ottaa selvää oliko heillä vielä liittolaisia vapaana. Missä oli Pipsa? Entä Vuori-Heisiö? Silloin heidän lähellään olevasta pensaasta kuului rasahdus. Kähmelö? Rasahdus kuului uudestaan, tällä kertaa lähempää. Kirjastomies viittoi Laikulle, että tämä kiertäisi pensaan taakse. Jos pensaassa olisi vihollinen, niin se oli nähnyt heidät, eikä sitä ollut varaa päästää pakenemaan. He lähestyivät pensasta molemmilta puolilta, kunnes olivat aivan sen vieressä.

”Kuka oletkin, tule esiin”, Kirjastomies sanoi. Oli hetki hiljaista, kunnes tumma hahmo nousi pensaan keskeltä. Kirjastomiehen ilme muuttui vakavasta riemukkaaksi, kun hän tunnisti tuntemattoman rapisijan.

”Herra Vaahtera! Voi kuinka iloinen olen nähdessäni sinut!”, hän sanoi ja halasi olkihattumiestä, joka oli niin ikään varsin helpottuneen oloinen. Herra Vaahtera kertoi heille, että kaupunki oli lähes kokonaan kähmelöiden käsissä, mutta pieni ja sisukas vastarintaliike oli vielä elossa, ja piileskeli jossain Nelosluokan paikkeilla. Kirjastomies ja Laikku kuuntelivat herra Vaahteran selostusta ja toivo heräsi heidän sisällään. Ehkä tästä vielä selvittäisiin.

Urhea joukkiomme livahti sisälle kaupunkiin, liittyäkseen yhteen muiden kapinallisten kanssa. Herra Vaahtera johdatti heitä määrätietoisesti, mutta jotenkin hermostuneen oloisena kohti rakennusta jossa luki ”48 MUUT MAANOSAT”. Sitten hän pysähtyi eräälle pimeälle kujalle ja ilmoitti hiljaa, että he olivat perillä. Mutta ketään ei näkynyt. Silloin ylhäältä kuului ääni, ikään kuin metalli raapisi kiveä, ja Kirjastomiehen ja Laikun ympärille putosi paksuilla, sähköistetyillä kaltereilla varustettu häkki.

”Herra Vaahtera! Auta meitä!”, Kirjastomies huusi, mutta turhaan. Herra Vaahtera katsoi heitä kyyneleet silmissään, ja käveli hitaasti pois. Hän oli siis johdattanut heidät ansaan, Kirjastomies ajatteli. Mutta miksi? Olivatko kähmelöt käännyttäneet hänet? Tai jotain pahempaa… ja kähmelöistä puheenollen. Pimeys heidän ympärillään täyttyi punaisista, hehkuvista silmistä, joilla ei varmasti ollut mitään hyvää mielessään. Kähmelöitä, satoja kähmelöitä. Ne muodostivat kunniakujan ja osastonjohtaja Sammergen astui esiin tyylikkäässä puvussaan, hymyillen leveämmin kuin koskaan aikaisemmin.

”Ah, viimeinkin tapaamme, Kirjastomies. Ilo on varmasti kokonaan minun puolellani.”