Taistelu kirjaston sydämestä, osa II

”Krak”

Kuori halkesi.

Loistava punainen valo valtasi huoneen sokaisten Rotinkaisen, sitten jonkinlainen paineaalto paiskasi sen luolan seinään, irrottaen multaa ja kiviä, jotka ropisivat rytmikkäästi peikon päälle. Oli hetken hiljaista, kunnes Rotinkainen nosti kevyesti savuavaa päätään. Hän näki, että Pipsa makasi selällään lattialla, punaisen hehkun leijuessa suojelevasti tämän ympärillä. Rotinkainen saattoi olla hidas, mutta ei tyhmä, joten se päätti, että oli aika suorittaa taktinen vetäytyminen kun oli vielä voiton puolella. Kirjaston sydän oli joka tapauksessa mitä ilmeisimmin tuhoutunut, punaisia sirpaleita näkyi siellä täällä. Eikä sydämen sisällön kohtalosta ollut mitään puhetta. Ehkä hänestä ei tulisikaan karvahattua. Rotinkainen hymyili. Etenkään, jos hänellä olisi tuliaisia…

Pipsa näki unta kirjoista. Tietokirjoista, kaunokirjoista, lastenkirjoista. Kaikenlaisista kirjoista. Ne lensivät taivaalla Kirjastomiehen kanssa, auttamassa tiedonjanoisia kansalaisia näiden jokapäiväisissä tiedonhakupulmissa. Hän näki unta kaikenlaisista kirjastoihmisistä työn touhussa; luetteloimassa, hyllyttämässä, muovittamassa, korjaamassa kirjoja, blogia kirjoittamassa, sekä palvelemassa asiakkaita parhaan kykynsä mukaan. Hän näki Rissasen, joskus ennen kuin hän joutui villiintyneen luettelointiopuksen saaliiksi, kirmailemassa kedoilla, hyppimässä niityillä viattomana kuin villi varsa, joka on juuri päässyt laitumelle, valoisa tulevaisuus kirjastossa edessään. Hän näki varjon laskeutuvan tämän ylle. 


Hän näki Laikun hiipimässä varoen hyllyjen välissä, ihmetellen kaikkea sitä tietoa, mitä niissä asuvat niteet pitivät sisällään. Hän näki, kuinka tämä uskaltautui ensimmäistä kertaa ulos kirjastosta, ja ihmetyksen Laikun kasvoilla. Hän näki, kuinka kirjaston sydän valvoi tätä kaikkea, yksin, pimeässä kellarissaan, silti iloisena siitä, että kaikki enemmän tai vähemmän toimi. Se hymyili hänelle. 


Sitten hän näki itsensä; hän oli oudossa linnassa keskellä ei mitään, outojen utuisten punasilmäisten olentojen ja suurien karvaisten peikkojen ympäröimänä. Kirjastomies makasi hänen edessään, tajuttomana ja avuttomana. Pipsa nosti jalan Kirjastomiehen päälle ja väkijoukko hurrasi. Utuiset olennot kumarsivat häntä. Hänen silmänsä hehkuivat kuin kekäleet. Pipsa nauroi.

Silloin hän oli kuulevinaan unen läpi ääntä, ikään kuin joku kutsuisi häntä. Ääni oli niin hiljainen, että hän joutui keskittämään aistinsa äärimmilleen kuullakseen yhtään mitään. Pikku hiljaa ääni voimistui.

”PIPSA!”

Kirjastomies oli polvistuneena Pipsan vierellä, valmiina kaatamaan ämpärillisen kylmää vettä tämän päälle, kun Pipsa avasi hitaasti silmänsä. Kirjastomies huokaisi helpotuksesta, hymyili, ja kaatoi veden Pipsan niskaan.

”WÄÄ! Miksi sinä noin teit?!”, Pipsa huusi, veden kastellessa hänet läpimäräksi.

”Halusin vain varmistua, että olet todella hereillä”, Kirjastomies sanoi viattomasti virnistäen.

Pipsa katsoi ympärilleen. Kyllä, se oli tosiaan Kirjastomies, ellei sitten joku toinenkin onneton pitänyt vihreitä trikoita ja punaista viittaa kovastikin muodikkaana. Laikku istui vähän kauempana, ja nyppi tahmaisen verkon jäänteitä turkistaan. Huomattuaan Pipsan katsovan häntä, Laikku vilkutti iloisesti tassuaan heiluttaen, onnistuen samalla liimaamaan sen poskeensa. Seuranneen taistelun seurauksena Laikun tassu oli huomattavasti karvaisempi kuin aikaisemmin. Pipsa hymyili, mutta tajusi sitten, että jokin ei ollut oikein. Jotain puuttui. Hän etsi katseellaan herra Miauta, mutta kissaa ei näkynyt missään. Paniikki alkoi ottaa jalansijaa, ja hän huusi: 


”MISSÄ MIUN KISSA ON?!”

Kirjastomies ja Laikku katsoivat apeina toisiinsa. ”Emme löydä häntä mistään”, Laikku sanoi. ”Ehkä hän on eksynyt tunneleihin…tai sitten…”

”Tai sitten mitä?”, Pipsa kysyi ravaten samalla ympäri luolaa etsien jälkiä, ja kääntäen kiviä siltä varalta, että herra Miau olisi jostain kumman syystä hakenut suojaa semmoisen alta.

”Tai sitten se perhanan peikko on napannut hänet”, Kirjastomies tokaisi, sanoen ääneen sen, mitä Pipsa oli salaa jo kauhistellen ajatellut.

”Kun tulin paikalle, täällä ei ollut muita kuin sinä ja Laikku. Tarkistin että olit kunnossa, vapautin Laikun verkosta, ja kävin sitten hakemassa vesiämpärillisen. Herra Miauta ei näkynyt täällä missään vaiheessa. Mutta taidan tietää mistä häntä kannattaa etsiä”, Kirjastomies sanoi koettaen samalla rauhoittaa Pipsaa. Tämä osoittautui vaikeaksi tehtäväksi, sillä huolestunut kissanomistaja on raivokkuudessaan verrattavissa pentujaan suojelevaan tiikeriemoon (Panthera Tigris). Pipsa kuitenkin veti syvään henkeä, katsoi sitten Kirjastomiestä ja nyökkäsi.

”Mutta nyt kun olet herännyt, minulla olisi muutamia kysymyksiä. Ensinnäkin, missä kirjaston sydän on? Saiko peikko sen tuhottua?”, Kirjastomies kysyi.

Pipsa kokosi hetken itseään, ravisteli enimmät vedet vaatteistaan, ja kertoi sitten Kirjastomiehelle juurta jaksain, kuinka tehtävä oli edennyt, Laikun kohtaamisesta hurjaan takaa-ajoon kauhun käytävillä ja kirjaston sydämen pelastamiseen. Kirjastomies kuunteli tarkkaavaisesti, nyökkäillen silloin tällöin hyväksyvästi.

”Pärjäsit hyvin, todella mainiota. Olen oikeasti pahoillani, että jouduit näin hankalaan paikkaan. En uskonut, että ne olisivat jo jäljilläsi”, Kirjastomies sanoi vakavasti. 

”Ketkä?”, Pipsa kysyi, vaikka sisimmässään hän tiesi jo vastauksen.

”Kähmelöt. Ne ovat mitä ilmeisimmin seuranneet sinua siitä lähtien, kun kävin tapaamassa sinua ensimmäisen kerran. Rotinkainen todennäköisesti salakuunteli meitä ikkunan takana. Minun olisi pitänyt olla tarkempana, mutta kun on ollut vähän stressiä ja kiireitä viime aikoina”, Kirjastomies selitti anteeksipyytävästi.

”Mutta onneksi olin oikeassa suhteesi; sinussa on todella lupausta suureksi kirjastoammattilaiseksi. Mutta jos käsitin oikein, kirjaston sydän on nyt sisälläsi?”

”Kyllä. Tunnen sen läsnäolon, vaikka se tällä hetkellä onkin onneksi hiljaa. Ilmeisesti se lepää ?”

Kirjastomies nyökkäsi. ”Kyllä, se on lepotilassa. Mutta ei siksi, että se olisi väsynyt. Vaan siksi, että sinulla olisi enemmän aikaa.”

”Aikaa mihin?”, Pipsa kysyi kummastuneena, aavistaen ettei tulisi pitämään vastauksesta.

”Aikaa löytää sille uusi koti. Koska jos se ei pääse uuteen kuoreen muutaman päivän sisällä, se valtaa kehosi lopullisesti, jättäen sinut sen ulkopuolelle”, Kirjastomies sanoi hiljaa, huokaisten lopuksi.

Pipsa kalpeni silminnähden. Tätä kirjaston sydän oli siis tarkoittanut vaarallisella. Ehkä olisi kuitenkin pitänyt kysellä hieman enemmän. Perhana.

”No mutta, ei kai tässä muuta kuin etsitään sille uusi koti?”, hän kysyi toiveikkaana. Kirjastomies pudisti päätään.

”Kirjaston sydäntä ei voi siirtää mihin tahansa kuoreen, emmekä me edes pysty siihen. Siihen tarvitaan koulutetun kirjatohtorin apua. Ja ainoan tarpeeksi pätevän kirjatohtorin luo on pitkä matka, en ole varma ehdimmekö ajoissa. Mutta meidän on pakko yrittää. Parempi lähteä liikkeelle saman tien.”

”Minne?”

”Kirjavaan kaupunkiin”.