Pipsa ja herra Vaahtera

Pipsa heräsi erittäin mukavassa sängyssä, pehmeiden vällyjen välistä, viihtyisässä huoneessa. Aurinko paistoi lempeästi ikkunan läpi ja lämmitti hellästi hänen jalkojaan. Pipsa tuijotti hetken puista kattoa oksan kohtia laskeskellen ja olostaan nauttien. Hänellä ei ollut aavistustakaan missä hän oli, mutta jos jotain pahaa olisi tapahtumassa, se olisi luultavasti jo tapahtunut. Pipsa nousi istumaan, ja tarkisti että kaikki olennaiset ruumiinosat olivat edelleen oikeilla paikoillaan ja suurin piirtein ehjinä. Tarkistuslaskennan tuotettua tyydyttävän lopputuloksen, hän tutki huonetta nyt pystyasennossa.

Huone ei ollut suuren suuri; siellä ei oikeastaan ollut muuta kuin sänky, yöpöytä ja tuoli. Yksi seinä oli uhrattu vaatekomeroille, kun taas vastakkaisen valtasi suuri ikkuna, josta päivä paistoi kauniisti sisään. Siellä täällä oli valokuvia ja maalauksia ihmisistä ja eläimistä, joita hän ei tuntenut. Kenenköhän huone tämä mahtoi olla? Hänen tutkimuksensa keskeytyivät, kun oven takaa kuului ensin askelia, ja sitten hiljainen koputus. Pipsa veti peiton tiukasti ylleen. 

”Sisään”, hän sanoi.

Ovi aukesi varovasti, ja sisään astui Kirjastomies olkihattuisen miehen ja höyryävän soppakulhon kanssa. Pipsa kiinnitti heti kaiken huomionsa ruokapuoleen. Soppa tuoksui todella huumaavalta, ja Pipsa huomasi vatsansa vaativan sitä varsin äänekkäästi. Milloinkohan hän oli viimeksi saanut syödäkseen? Kurinasta päätellen aikaa oli mennyt useampia päiviä. Saatuaan kulhon hyppysiinsä, hän alkoikin lappaa soppaa sisuksiinsa kiihtyvällä vauhdilla, välttäen silti läikyttämästä sitä päälleen. Ei pidä hukata hyvää ainetta. Kirjastomies istuutui hänen vierelleen olkihattumiehen jäädessä ovelle seisomaan kädet rennosti puuskassa. Pipsa ei ollut aikaisemmin kiinnittänyt mieheen juurikaan huomiota, mutta soppaa kauhoessaan hänellä oli hyvin aikaa tehdä havaintoja.

Olkihattumies oli hieman Kirjastomiestä lyhyempi, hoikka ja kumarahkoryhtinen, mikä viittasi monen monituisiin tietokoneen ääressä vietettyihin tunteihin. Hän näytti hieman yli kolmekymppiseltä, ja toisin kuin Kirjastomiehellä, hänen kasvonsa olivat sileät kuin vastamuovitettu kirja. Ei parta pahoille kasva sanotaan, mutta ei hän kyllä kovin ilkeältä näyttänyt. Hieman rispaantuneen olkihatun lisäksi mystisellä miehellä oli yllään punainen, pikkuisen liian iso hawaijipaita valkoisella kukkakuviolla, tummanharmaat kulahtaneet reisitaskushortsit sekä punavalkoiset tennarit. Kokonaisuuden kruunasivat mustat pyöreälinssiset metallisankaiset aurinkolasit ja sikarinpätkä, joka oli löytänyt kodin hänen suupielestään.

”Pipsa, tämä tässä on herra Vaahtera. Hän pelasti sinut.”, Kirjastomies sanoi sen kummempia selittelemättä viitaten samalla olkihattumieheen, joka nyökkäsi Pipsalle, hymyili ja mumisi jotain käsittämätöntä. Eli tämä oli nyt se kirjatohtori, Pipsa ajatteli. Omalaatuisen oloinen heppu, mutta toisaalta, Pipsan lyhyen kirjastokokemuksen perusteella lähes kaikki kirjastoalan ihmisistä tuntuivat olevan hieman tärähtäneitä, hyvällä tavalla toki. Mutta entäs kirjaston henki? Oliko se selvinnyt?

Kirjastomies luki kysymyksen hänen kasvoiltaan, ja totesi että kirjaston henki oli saatu uuteen kotiin, tosin aivan viime hetkellä. Pienikin viivästys ja Pipsan maallinen tomumaja olisi jäänyt kirjaston hengen pysyväksi kodiksi, ja Pipsa olisi joutunut tietokantalimboon. Pipsa tunsi kylmien väreiden kutittelevan selkärankaansa ajatellessaan, miten huonosti hänelle olisi voinut käydä. Koulumaailman kauhut olivat pientä kirjastoalan vastaaviin verrattuna. Mutta kuinka he olivat oikeastaan paenneet kähmelöitä? 

Pipsa muisti kiskoneensa paria kähmelöä naulakartulla käkättimeen niin että raikaa, mutta sitten niitä oli tullut lisää. Ja lisää. Ja aina vaan lisää. Niin paljon, etteivät he voineet enää taistella niitä vastaan. Niiden kosketus oli polttavan kylmä, ja jopa Kirjastomies mahtavine voimineen alkoi väsyä. Sitten, aivan yllättäen hän oli tuntenut, kuinka kirjaston henki taas kerran vahvistui, ja valtasi alaa hänen sisällään. Ja nyt se alkoi olla voitolla. Pikkuhiljaa Pipsa oli valunut pehmeään, lämpimään tajuttomuuden tilaan, päästänyt irti Kirjastomiehestä, ja pudonnut…ja sitten herännyt täältä, ilmeisen ehjänä ja terveenä.

”Kuinka me oikein pääsimme pakoon?”, hän kysyi Kirjastomieheltä. Kirjastomies vakavoitui, ja katsoi häntä silmiin.

”No joo, se olikin aika jännä juttu. Homma alkoi näyttää jo menetetyltä, kähmelöt olivat saartaneet meidät, ja sinulla oli taju ns. kankaalla. Sain onneksi kopin kun putosit, tosin sen takia jouduin laskemaan puolustukseni alas ja meidät alttiiksi kähmelöiden hyökkäykselle. Mutta ihme ja kumma, yhtäkkiä ne perääntyivät, ihan kuin niitä olisi käsketty päästää meidät menemään. Erittäin epäilyttävää, ajattelin, mutta siinä tilanteessa ei ollut muuta mahdollisuutta kuin paeta. En tiedä seurasivatko ne meitä, en ainakaan nähnyt ketään. Toisaalta en pahemmin pysähtynyt katselemaan. Katsotaan mitä tapahtuu. Ilmoitin kuitenkin ylimmäiselle kirjastotoimenjohtajalle, että turvatoimia tulisi tiukentaa.”

Pipsa mietti kuulemaansa, kieltämättä kähmelöiden äkillinen armeliaisuus vaikutti epäilyttävältä, mutta toisaalta he olivat edelleen hengissä, mikä painoi vaakakupin vahvasti positiivisen puolelle. Kirjaston sydän oli pelastettu, ja hän oli selvinnyt ensimmäisestä tehtävästään suhteellisen hyvin. Mutta mitä nyt? Ai niin.

”Asiasta kolmanteen, mitenkäs niiden trikoitten laita on?”, Pipsa kysyi varovasti Kirjastomieheltä, jonka kasvoille ilmestyi leveä hymy.

”Niiden suhteen minulla on hyviä uutisia, itse ylimmäinen kirjastotoimenjohtaja Pirkko Vuori-Heisiö on todella otettu osoittamistasi tiedonhakutaidoista, esimerkillisestä
rohkeudestasi sekä kyvyistäsi naulakartun käsittelyssä, joten hän on järjestänyt sinulle oikein trikoiden luovutus-seremonian!”, Kirjastomies hehkutti iloisena. ”Siellä on koko kirjastomaailman kerma, mm. monia vaikutusvaltaisia kirjastonhoitajia ja virkailijoita ympäri maailman. Mutta älä huoli, minä ja herra Vaahtera olemme tukenasi. Annamme sinulle hetken aikaa siistiytyä, sitten onkin aika mennä.”

Pipsa oli hämmästyksestä ymmyrkäisenä, että oikein seremoniat ja kaikki, hänen takiaan? Oliko hän oikeasti tehnyt niin suuren vaikutuksen? Noh, ainakin hän saisi trikoot ja niiden oli sitten parempi olla punaiset, tai tulisi tupenrapinat. Hän nousi sängystä ja venytteli pitkään koettaen saada jumittuneet lihaksensa hereille. Liikkuminen vihloi lihaksia, joiden olemassaolosta hänellä ei ollut tietoakaan vielä vähän aikaa sitten. 

Nyt kun hän oli ylhäällä, oli aika katsoa mitä ulkopuolella oli. Hän käveli ikkunalle, josta avautui maisema pieneen puistontapaiseen. Kaduilla näkyi kiireisiä nutturapäisiä naisia jakkupuvuissa tai villatakeissa, sekä miehiä siisteissä paidoissa, liiveissä ja samettihousuissa. Useimmilla oli sylissään kirjoja tai papereita, joillakin molempia. Pipsa nosti katsettaan, ja näki suuria, kauniita rakennuksia, valtavia lehtipuita, ja torneja, joiden terävät huiput hipoivat taivasta. Pipsa katsoi tarkemmin lähintä tornia, jonka kyljessä luki suurilla kirjaimilla "65. Käsityö. Kotiteollisuus". Pipsa tunsi jonkin verran YKL:ää Laikun pikakouluksen ansiosta, minkä vuoksi hän päätteli olevansa mitä ilmeisimmin Kirjavassa kaupungissa. Kirjava kaupunki, tuo kirjastoalan kuhiseva metropoli. Pipsa tuskin malttoi odottaa, että näkisi sen kokonaan. Mutta sitä ennen oli muuta puuhaa. Hän avasi huoneen oven ja vilkaisi varovasti ulkopuolelle. 

Käytävällä hänen huonettaan vastapäätä oli kylpyhuone varustettuna suihkulla. Pipsa katsoi itseään, milloinkohan hän oli viimeksi peseytynyt? Likakerroksesta päätellen aikaa oli vierähtänyt päivä jos toinenkin. Noh, parempi käyttää tilaisuus hyväkseen, eipä sitä tiedä milloin seuraava mahdollisuus sattuisi kohdalle. Kuuma vesi tuntui ihanalta, virkistäen niin mieltä kuin ruumista. Suihkun jälkeen hänestä tuntui, että hän oli valmis vaikka mihin.

Palattuaan huoneeseensa hän havaitsi, että sängyn reunalle oli tuotu puhtaat ja ennen kaikkea ehjät vaatteet. Hän ei tiennyt kenelle ne olivat kuuluneet, mutta entisellä omistajalla oli todennäköisesti ollut jonkinasteinen pakkomielle vaaleanpunaisten nallekarhujen suhteen. Hän tutki nopeasti vaatekomeroiden sisällön, joiden sisältö oli  lähes sataprosenttisesti samansuuntainen. Hassua. Noh, olivathan nämä sentään jotain, ehjiä ja puhtaita jos ei muuta. Hänen omat vaatteensa olivat kärsineet pahasti kähmelöiden ja muiden ikävyyksien takia, joten ne olivat todennäköisesti mennyttä. Hän puki ylleen, letitti hiuksensa, tarkisteli hetken peilikuvaansa ja nyökkäsi sitten hyväksyvästi. Ei paha, ei ollenkaan. 

Sen jälkeen Pipsa siirtyi alakertaan jyrkkiä, kaarevia portaita pitkin, missä herra Vaahtera ja Kirjastomies nauttivat teekupposta ja juttelivat mukavia, tosin Pipsa ei vieläkään saanut kovin hyvin selvää herra Vaahteran puheesta. Ehkä siihen tottuisi, hän ajatteli. Kaiken kaikkiaan herra Vaahtera vaikutti ihan mukavalta miekkoselta. Kirjastomies katsoi Pipsaa ja nosti peukkua rohkaisevasti.

”Oikein hyvä, pelkäsin että nuo eivät mahtuisi. Valitan kuosia, ei oikein ollut vaihtoehtoja.”, Kirjastomies sanoi anteeksipyytävästi.

”Ei se mitään, kyllä nämä menevät vaikken oikein pinkistä välitäkään. Kenen vaatteita nämä oikein ovat?”, Pipsa kysyi ja katui saman tien nähtyään tuskaisen ilmeen välähtävän silmänräpäyksen ajan herra Vaahteran kasvoilla. Voi ei, hän ajatteli. 

"Ante-", Pipsa aloitti, mutta Kirjastomies ehti väliin.  

”Puhutaan siitä joskus myöhemmin”, hän sanoi nopeasti, mutta Pipsa näki hänen silmistään, että asia painoi Kirjastomiestäkin. 

”Meitä odotetaan jo.”