Uraohjus Sammergen ja suuret suunnitelmat

Osastonjohtaja Sammergen oli erittäin kiireinen kähmelö. Ei ollut helppoa olla pahis, niin monta erilaista asiaa ja näkökulmaa, jotka piti ottaa huomioon maailmanvalloitusta tehdessä. Sillä siihenhän kaikki pohjimmiltaan useimmilla itseään kunnioittavilla pahiksilla tähtäsi. Hän toisaalta kirosi ja toisaalta ylisti nykytekniikkaa, joka mahdollisti jatkuvan yhteydenpidon esimiesten ja alaisten välillä, olivat he missä tahansa. Ennen vanhaan sentään ehti miettiä vastausta rauhassa pari päivää, nyt sitä odotettiin saman tien. Homma toimi onneksi molempiin suuntiin; jos hänen esimiehensä laittoi Sammergenin kärsimään, niin tottahan hän tekisi saman omille alaisilleen.

Sammergen oli jopa kähmelöksi erityisen kunnianhimoinen. Sanotaan, että valta turmelee, mutta Sammergen, hän turmeli vallan. Jo pienenä savukiehkurana hän oli halunnut olla hiekkalaatikon kuningas, paras kaikessa, keinoja kaihtamatta. Muutamassa vuodessa hän oli noussut pahaisesta kirjantöhrijästä ensin kenttäagentiksi, ja nyt osastonjohtajaksi. Hän ei ymmärtänyt miksi muut eivät pystyneet samaan, eihän se vaatinut muuta kuin rankkaa työtä, ja sen, että teki kaiken viimeisen päälle hyvin. Ja osasi yllättää. Kuten hän oli yllättänyt edeltäjänsä, joka jäi sairasloman kautta varhaiseläkkeelle jouduttuaan Sammergenin ansaan. Urakehitys kähmelöiden maailmassa oli pitkälti riippuvainen siitä, miten pitkälle oli valmis menemään. Ja mitä korkeammassa asemassa oli, sitä tuulisempi ja kuolettavampi oli meno. Ja Sammergen oli ehkäpä kaikkien aikojen häikäilemättömin kähmelö. Ystäviä hänellä ei luonnollisestikaan ollut, ne olivat ylellisyyttä johon maailmanvalloitukseen tosissaan suhtautuvalla kähmelöllä ei ollut varaa.

Tällä hetkellä hänellä oli meneillään videokonferenssi johtoportaan kanssa. Idiootteja kaikki tyynni, hän ajatteli. Vielä vuosi tahi pari, ehkei sitäkään, ja hän olisi heidän paikallaan. Ja sitten tehtäisiin muutoksia varsin reippaalla kädellä, voi kyllä. Oli ylipäätään järjetöntä, että ylin johto koostui useammasta ylikähmelöstä, kun selkeä diktatuuri olisi selvästi parempi ja toimivampi tapa hoitaa asiat. Demokratia oli vain hidaste, joka esti nopean toiminnan. Hän tulisi muuttamaan kaiken, voi kyllä. Suunnitelmat olivat jo valmiina. Ensin pitäisi vaan hoitaa tieltä pois muuan Kirjastomies, ja sitten lanata Kirjava kaupunki maan tasalle. Järjestelykysymyksiä nämäkin.

Konferenssin vihdoin loputtua hän luki vakoojiltaan saamiaan tiedusteluraportteja erään Peppiroosa Natalia Mymmeli Mäkisen perheestä ja elämästä. Äiti Hippinoora Amalia Matikainen, entinen Kirjavan kaupungin agentti, nykyinen kukkakauppias Siilinjärvellä. Isä Reiska Jantteri Mäkinen, entinen kähmelövakooja, sittemmin timpuri, nykyään eläkeläinen, ja asui niin ikään Siilinjärvellä. Mikähän siinä Siilinjärvessä niin ihmeellistä oli. No kuitenkin, ilmeisesti he olivat varjostaneet toinen toisiaan, ja siinä tiimellyksessä ihastuneet. Kuinka epätodennäköistä, hän ajatteli, mutta toisaalta, näin se elämä yllättää. Eikä ollut ihme, että kahden noin erikoisen yksilön jälkikasvusta tuli jotain niin neuvokasta kuin Pipsa. 

Niin, Pipsa. Tytössä oli selkeästi lupausta suureksi kirjastoammattilaiseksi, joten hänestä täytyisi huolehtia siinä missä Kirjastomiehestäkin. Pipsasta saattaisi tosin olla hyötyä Kirjastomiehen nujertamisessa, jos asiat oikein hyvin rullaisivat. Ja olisi sääli hukata noin suuri potentiaali, jota voisi hyödyntää...niin, asiaa sopi pohtia kunnolla. Joka tapauksessa, hän oli päättänyt päästää heidät tällä kertaa menemään. Toivon mukaan jokin hän vasalleistaan oli onnistunut seuraamaan heitä niin pitkään, että sai Kirjavan kaupungin sijainnin selville. Jos ei, niin väliäkö tuolla. Sammergenilla oli kuitenkin vielä yksi valttikortti. Hänen villisti pyörteilevät kasvonsa muodostivat jotain hymyn tapaista. 

Sammergen painoi sisäpuhelimen nappia.

"NÖTTÖNEN", hän lausui varsin dramaattisesti. Hän odotteli hetken, odotteli toisen, ärsyyntyi, totesi että rajansa kaikella, ja huusi vielä dramaattisemmin:

"NÖÖÖÖTTTÖNEEEEN!"

Oli hetken hiljaista, kunnes kuului huminaa ja rätinää, ja lopulta hengästyneen peikon vastaus:

"Niin, herra Sammergen?"

Sammergen ei pitänyt odottamisesta, mutta päätti kuitenkin tylyttää Nöttöstä joku toinen päivä, jolloin siihen olisi paremmin aikaa. Näiden asioiden kanssa oli turha pitää kiirettä, kunnon tylytys oli kuitenkin asia, johon kannatti panetua hartaudella ihan tylytettävänkin tyytyväisyyden takia.

"KUINKA VIERAAMME VOI?", hän kysyi mairealla äänellä. Kuului lisää huminaa ja rätinää, sekä heikosti tukahdutettuja tuskanhuutoja.

"Kissa voi oikein hyvin, toisaalta minä en", Nöttönen vastasi ääni kireänä. Hänen turkkinsa ei olisi enää koskaan entisensä, jos sitä nyt enää turkiksi saattoi sanoa. Työterveyden tätikin oli puistellut päätään ja todennut, että Nöttönen näyttäisi varmasti ihan hyvältä kaljunakin, joten oli aivan sama ajella loputkin karvat pois. Sammergen hymähti.

"HYVÄ. VOIMME SIIS ALOITTAA OPERAATION SEURAAVAN VAIHEEN. TUOKAA HERRA MIAU YLÖS", hän jyrähti ja sulki sisäpuhelimen. 

Sammergen nousi pöytänsä äärestä, ja leijui suuren ikkunan eteen. Hän katseli tuiskuavaa tuulta ja lumista maisemaa, aukeita aroja ja harvassa kasvavia kuusia. Ja kas, myös sen keskellä taapertavaa pandaa. Hän hymyili. Voi että. Joskus elämä antoi pelkkiä mansikoita.