Suurmestari Sammergen istui toimistossaan Nollatornin huipulla, ja pelasi shakkia. Itseään vastaan, luonnollisesti, koska kukaan muu ei ollut tähän päivään mennessä voittanut häntä. Tällä hetkellä peli oli jännittävässä vaiheessa, sillä hän ei pystynyt siirtämään yhtäkään nappulaa, ilman että tuloksena olisi shakkimatti. Hän nautti tilanteesta suunnattomasti, sillä joka tapauksessa hän olisi voittaja, ja itsensä voittaminen oli aina yhtä hienoa.
Häntä ärsyttikin suunnattomasti, kun Räähkä ensin mitä ilmeisimmin törmäsi toimiston oveen raskaasti tömähtäen, ja pian se jälkeen kompastui kynnykseen äänekkäästi voihkaisten. Joillain ei vain ollut tilannetajua, Sammergen ajatteli ja huokaisi. Mutta ilmeisesti hänen onnettomalla apurillaan oli jotain erittäin tärkeää asiaa, tuskin tämä muuten olisi uskaltanut häiritä Sammergenia hänen joka viikkoisen shakkituokionsa aikana. Mutta asian olisi toki voinut hoitaa edes jonkinlaisella...eleganssilla, ainaisen kompuroinnin sijasta. Hyvää tai edes melkein pätevää henkilökuntaa oli nykyään lähes mahdoton löytää.
"Niin Räähkä, mitä nyt taas?", Sammergen sanoi lausuen jokaisen sanan äärimmäisen kärsivällisesti, tehden erittäin selväksi, että jos asia ei ollut tärkeä, jollakin nimeltä mainitsemattomalla peikonretaleella olisi pian lyhyt, mutta sitäkin kivuliaampi tapaaminen kidutuspenkin kanssa. Räähkä huohotti hetken raskaasti, mutta pian eloonjäämisvaistot ottivat homman haltuun. Hän otti vielä yhden syvän henkäyksen ja nielaisi.
"Sir, yksi partioista löysi Punaisten Salamoiden päämajan!"
Tämäpä mielenkiintoista, Sammergen ajatteli. Ehkä hän ei ollutkaan pelkästään idioottien ympäröimä. Mutta toisaalta...
"No sepä hienoa. Ja toivon mukaan seuraavaksi kerrot, että he onnistuivat vangitsemaan koko joukon?"
"No tuota, ei varsinaisesti. Päämaja oli tyhjä. Mutta he löysivät paljon kumouksellista materiaalia, pamfletteja ja julisteita. Heillä oli myös jonkinlainen kartta vankileirialueesta, ehkä he suunnittelevat hyökkäystä sinne. Ja ison kasan likaisia, haisevia astioita."
Sammergen huokaisi syvään. Räähkä tunsi hikikarpaloiden valuvan iloisina puroina pitkin hänen otsaansa, elämä suurmestari Sammergenin alaisuudessa oli jokapäiväistä selvitymistaistelua. Räähkä oli Sammergenin viides apulaisensa yhtä monen vuoden sisällä, eikä hänellä ollut suurta halua kokea edeltäjiensä kohtaloa, mikä se sitten mahtoi ollakaan. Jokin kertoi hänelle, että he tuskin viettivät mukavia eläkepäiviä hiekkarannalla aurinkovarjon alla Piña Colada kädessä.
"Mutta osa joukoista huomasi pienen kapinallisjoukkion eräässä käytävässä! Ilmeisesti itse Sähäkkä Punainen...ja joku harmaahapsinen äijä...sekä vihreätrikoinen mies...ehkä Kirjastomies. Partio ajoi niitä takaa pitkän matkaa..." Räähkä lopetti kesken lauseen. Hikikarpaloiden virta tuntui voimistuvan. "Mutta...jostain ilmestyi outo seinä, joka katkaisi takaa-ajon. Todella kummallista, ihan kuin jotain taikuutta, sir..."
Sammergenin kädet olivat painautuneet tiukasti hänen hienoa pähkinäpuista työpöytäänsä vasten. Jos ne olisivat olleet ihmiskädet, rystyset olisivat olleet valkoiset. Sen sijaan niistä nousi ohut savuvana, kun hänen harmaanpunaisina hehkuvat kätensä polttivat tietään läpi pintakerrosten.
"Räähkä, sinulla on parempi olla vielä joitain hyviä uutisia lopuksi, tai muuten lähdemme pikku kävelylle kellarikerroksiin, ja vain toinen palaa takaisin. Ja se et ole sinä, usko pois", hän tiuskaisi silmät hehkuen. Sammergen ei usein menettänyt malttiaan, mutta kun niin kävi, oli parempi olla jossain kaukana.
Räähkä oli nyt läpimärkä, hän ei enää hikoillut vaan muistutti enemmänkin pientä koskea, joka oli juuri murtanut tiensä majavien rakentaman padon läpi, ja iloiten virtasi vapaana kahleista, nauttien keväästä. Kaikeksi onneksi hänellä oli vielä yksi ässä hihassaan.
"Sir, agentti M...hän oli heidän matkassaan. Ilmeisesti hänen onnistui luikahtaa seinän välistä."
Sammergen rentoutui silminnähden, ja taputti sitten hellästi Räähkän päätä. Hän nojautui taaksepäin hienossa nahkaisessa nojatuolissaan, kaivoi jostain sikarin, sytytti sen peukalollaan ja tuijotti sitten haaveillen kattoa.
"No hyvä on, ehkä en siirräkkään sinua vielä...eläkkeelle. Tuossa, osta itsellesi jäätelö", hän sanoi ja vippasi Räähkälle kolikon. Räähkä yritti napata sen ilmasta, siinä kuitenkaan onnistumatta. Kolikko pyöri jonnekin Sammergenin pöydän alle. Molemmat huokaisivat syvään, ja Sammergen teki pienen eleen, joka antoi ymmärtää, että vaikka Räähkä olikin pelastanut nahkansa, tämä ei välttämättä olisi asian laita, jos hän ei painuisi huitsin hiiteen seuraavan viiden sekunnin kuluessa. Räähkä, jonka koko olemassaolo riippui hänen kyvystään tulkita tällaisia pieniä eleitä, liikkui kuin salama ulos huoneesta, jättäen Sammergenin yksin katalien ajatustensa kanssa. Agentti M...tämä olisi hänen tulikokeensa. Toivottavasti se menisi suunnitelmien mukaan. Sammergen hymyili leveästi, ja palautti sitten huomionsa shakkipeliin. Hän teki viimeisen siirron. Ja voitti itsensä.
Sillä välin A.N.T.T.I, eli Ahkera, Noheva ja Totaalisen Tomera Ihmekone, ystävien kesken ihan vaan Antti, oli lempipuuhansa parissa, eli suunnittelemassa ihmiskunnan nopeaa ja tehokasta tuhoa. Hän oli juuri kehittämässä mielenkiintoista robottia, jonka työnimenä oli T1000, kun Sähäkkä Punainen, kirjastovirkailija Pertti "Hopeakettu" Pöntinen ja Kirjastomies syöksyivät vauhdikkaasti rynnien ovesta sisään, paiskaten sen tiukasti kiinni takanaan. Seurasi hetki yleistä huohotusta ja itsensä kokoamista.
"No mutta päivää, arvon neiti ja arvon herrat. Kuinka hauska tavata taas. Anteeksi, en haluaisi niuhottaa, mutta koputtaminen olisi kohteliasta. Ihan vaan vastaisuuden varalta", Antti sanoi charmantilla brittiaksentilla.
"Olemme pahoillamme, mutta oli kiire. Meitä ajetaan takaa. Tai ainakin ajettiin. En ole varma saimmeko heidät eksytettyä", Sähäkkä Punainen sanoi ja alkoi tutkia yhtä suurista näytöistä, joita oli pitkin huonetta.
"Hmm, ainakin se kähmelö kärähti komeasti, hohoo. Hmm. Vai mitä Kirjastomies, jännittäviä asioita molekyylirakenteelle, eikö? Hmm?", kirjastovirkalija Pöntinen sanoi sikari suupielessä roikkuen, puhdistaen samalla pyssyään.
Kirjastomies, joka muita pidempänä oli löytänyt tunnelin katosta useita kohtia, joihin raavas mies voi päänsä lyödä, istui lattialla ja hieroi varovasti otsaansa, joka oli pienten kuhmujen kansoittama. Tultuaan siihen tulokseen, ettei sittenkään ole kuolemassa, hän nousi hitaasti ylös ja käveli Sähäkän Punaisen luo.
"Näkyykö siellä mitään?", hän kysyi. Kirjastomies ei vieläkään ollut täysissä voimissaan, joten taistelussa hän olisi lähinnä tiellä. Hänen tiedonhakutaitonsa olivat myös tilapäisesti hukassa, joten Kirjastomies tunsi itsensä todella avuttomaksi.
Sähäkän Punaisen sormet tanssivat näppäimistöllä kuin steppaaja hiilloksessa, hänen tutkiessaan erilaisten herkkien sensoreiden tuottamaa tietoa lähiympäristöstä. Sitten tanssi lakkasi, ja hän jäi tuijottamaan infrapunakameran näyttämää kuvaa eräästä kaukaisemmasta käytävästä. Aluksi ei näkynyt mitään, mutta sitten pimeyteen ilmestyi infrapunassa kirkkaana hehkuva nelijalkainen hahmo, joka liikkui sulavasti saalistajan elkein. Hahmon silmät loistivat kuin kekäleet sen katseen pyyhkiessä käytävää, ikäänkuin etsien jotain. Kuva tarkentui hahmon kasvoihin, jolloin Sähäkkä Punainen, eli Pipsa, koki lyhyen mutta tunteikkaan tunnistamisen hetken, lyyhistyi maahan ja purskahti kyyneliin.
"Se on herra Miau."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti