Lemmensairas Rissanen

Sillä välin kun Kirjastomies, kirjastovirkailija ”Hopeakettu” Pöntinen ja Sähäkkä Punainen, tahtoo sanoa Pipsa, pakenivat reippaasti kähmelöitä sun muita epämiellyttäviä olentoja jossakin Kirjavan kaupungin alapuolella kiemurtelevissa tunneleista, Punaiset salamat olivat autuaan tietämättömiä kaikesta jännittävästä, mitä heidän tovereilleen oli tapahtunut. Itseasiassa heillä oli meneillään joka viikkoinen kortinpeluuturnaus, jolla ratkaistiin tulevat tiskivuorot.

”Uuulalaa, ja taas kolme ässää!”, kirjastonhoitaja Ulrika Wilhelmsson hihkaisi muun joukon suureksi harmiksi. He olivat täysin varmoja siitä, että kirjastonhoitaja Wilhelmsson oli kurja huijari, mikä todennäköisesti oli totta, mutta todisteiden uupuessa hän jatkoi voittokulkuaan. Kirjastonhoitaja Olivia Nättilä ei kuitenkaan saanut aivan täysin itseään hillittyä.

”Ajatella, taas kerran”, hän sanoi ääni vapisten. ”Kuinka jännittävää, että ne ässät aina tuntuvat löytyvän sinun taskuistasi. Oi anteeksi, sanoinko taskuista? Kätösistä piti sanomani, en millään muotoa tarkoittanut, että sinulla saattaisi olla kortteja hihoissasi. Sanoinko hihoissa? Tarkoitin tietenkin taskuja. Ei kun siis kätösiä.” Ulrika ei välittänyt Nättilän kommentista, vaan keräsi voittonsa, mikä muodostui kylmän käteisen puutteessa värikkäästä kasasta erikokoisia ja muotoisia nappeja. Tunnelma pöydässä näin muuten oli varsin synkkä, etenkin Rotinkaisella, jonka kohdalle tiskit olivat jälleen kerran päätymässä. Hän oli jopa yrittänyt huijata kortteja merkitsemällä, mutta hävinnyt silti. Rotinkainen oli juuri aikeissa ilmaista mielipiteensä kirjastonhoitaja Wilhelmssonista ja tämän uskomattomasta tuurista korttipelien parissa, kun tukikohdan ovikello kertoi, että joku oli ovella. Siviilipalvelusmies Santanen, joka oli ollut sen verran onnekas, että oli välttänyt tiskivuoron, nousi reippaasti ylös, ja juoksi avaamaan.

”Hyvää iltaa arvon herra, saisinko tunnussanan?”, Santanen rallatti kohteliaasti. Pikaisen sananvaihdon jälkeen hän avasi oven, ja sisään astui kirjastoautonkuljettaja Terho Vainola, joka oli ollut ylhäällä kaupungissa tiedustelemassa. Vainola oli pitkä, lähes kaksimetrinen, koon viisikymmentäneljä kenkiä käyttävä ylöspäin kapeneva herrasmies, joka täten muistutti lähinnä naulaa. Hän oli kalju, kuten niin monet miehet kirjastoalalla, ja yritti kompensoida hiustenlähtöään kasvattamalla hillittömän parran, mikä oli onnistunut vaihtelevalla menestyksellä. Hän oli liittynyt Punaisiin salamoihin kun hänen rakas kirjastoautonsa, Betsy, oli otettu ”säästösyistä” pois liikenteestä. Kähmelöiden tekosia sekin, eikä Vainolalla ollut aikomustakaan jäädä odottamaan, että hänelle kävisi samoin.  

”Hei kaikki. Minulla on suuria uutisia”, hän aloitti. ”Olen löytänyt jonkinlaisen vankileirin, joka on täynnä kirjastolaisia”. Vainolan uutiset otettiin vastaan äänekkään puheensorinan saattelemina.

”Leiri sijaitsee lähellä kaupungin keskustaa, kolmos- ja nelosluokan välissä. Se on varsin tiukasti vartioitu, kähmelöitä, aseistettuja vartijoita ja niin edelleen, mutta uskoisin että hyvin organisoitu iskujoukko pystyisi vapauttamaan vangit ilman suuria ongelmia”. Tämä ehdotus otettiin vastaan vähemmän innokkaasti. Tällaisissa operaatioissa oli aina riskinsä, eikä kukaan heistä tahtonut jäädä kähmelöiden kynsiin.

”Mutta entäs Sähäkkä Punainen? Ja Kirjastomies? Tai Pöntinen? He eivät tiedä tästä mitään. Entä jos he palaavat silloin kun me olemme poissa?”, kirjastonhoitaja Nättilä kysyi.

”Jonkun täytyy luonnollisesti jäädä tänne pitämään linnoitusta pystyssä, niin sanoakseni”, Vainola jatkoi. ”Vapaaehtoisia?”

Tässä vaiheessa herrat Rotinkainen ja Rissanen astuivat esiin.

”Me ollaan vapaaehtoisia. Mun pitää muutenkin tiskata”, Rotinkainen sanoi hiljaa. ”Ja Rissanen jää seuraks. Siitä ei muutenkaan oo ku harmia tollasilla keikoilla.” Koko huone, Rissanen mukaan lukien, nyökkäsi. Rissasen tapa huudella kovaäänisiä järjettömyyksiä sopimattomissa paikoissa, sekä taipumus rynniä päättömästi kohti vihollista olivat monta kertaa saattaneet heidät turhan suuriin vaikeuksiin.

”Hyvä on, siviilipalvelusmiehet Santanen ja Pikku, sekä arvon rouvat…”

”Minä olen kyllä itse asiassa neiti”, kirjastonhoitaja Wilhelmsson huikkasi väliin vinkaten samalla silmää. ”Tuitui.”

”Krrhöm, siis arvon neiti ja…?”

Kirjastonhoitaja Nättilä punastui nutturaansa myöten. ”Minun siviilisäätyni ei kuulu teille, ettäs kehtaatte!”

”Krrrrrhöm, siis arvon kirjastonhoitajat”, kirjastoautonkuljettaja Vainola sanoi hikikarpaloiden muodostaessa pieniä puroja pitkin hänen otsaansa.” Kerätkää varusteenne ja valmistautukaa, sankariteot odottavat meitä!”, hän julisti mahtipontisesti.

”Mtäh”, sanoi siviilipalvelusmies Pikku, tuoden samalla oman pienen, mutta sitäkin merkityksettömämmän panoksensa keskusteluun.

Punaisten salamoiden iskujoukon lähdettyä, Rotinkainen alkoi kuumeisesti kerätä vähiä tavaroitaan. ”Kuules Rissanen, me häivytään täältä. Mähän en tiskaa enää yhtään perhanan astiaa. Muutenki tää touhu alkaa käydä turhan vaaralliseksi.”

”KAUHU!”, Rissanen huusi selvästi ahdistuneella äänensävyllä.

”No mitäs nyt, ekkös sä haluukkaa lähtee? Miksvartehä?”

”RAKKAUS. ROMANTIIKKA.”, Rissanen vastasi hieman nolostuneesti. Rotinkainen pohti hetken kuulemaansa.

”Täh? Ootsätosissas? Sä oot ihastunut vai?” Johonkin näistä tyypeistä?” YKL:ssä ei ollut sopivaa luokkaa vastaukselle, joten Rissanen tyytyi nyökkäämään.

”No jopas nyt jotakin, sehän on hienoa. Kai. Kuka se on? Ei ku älä kerro, eihän se mulle kuulu. Mäki olin joskus ihastunut, kauniseen peikkotyttöön, Roosa nimeltään. Sen isä ei tykänny musta, olin kuulemma liian köyhä ja likainen sen tyttärelle. Kehtas sanoo noin, vaikka mun kämpäs oli juokseva vesi ja kaikkee, olkoonki et se vesi tuli yleensä katon läpi. Mutta tota noin, ootko miettiny tätä hommaa yhtään pidemmälle? Mä meinaan kato noita sun silmiäs, ne eivät tiäkkös oo ihan semmoset, mitä tyttö haluais kattella lemmekkäästi romanttisella kynttiläillallisella tähtitaivaan alla. Ei millään pahalla. Keskustelukin saattaa olla hieman…töksähtelevää.” Rissanen nyökkäsi masentuneen oloisena, hän oli selkeästi ajatellut asiaa aiemminki.

”Mutta hei! Ehkä me voidaan hoitaa sut kuntoon! Ehkä, jos me…palataan sinne, missä sulle tapahtu niitä kauheuksia! Niin ehkä sieltä löytyy myös parannuskeino! Mikä se paikka ny oli, Neulaselkälampi?”

Rissanen pudisti päätään.

”Eiku niin, Siilinjärvi. Mä tiesin et se oli joku piikikäs paikka. Joo, sinne me mennään. Mitä sinne on, pari tuhatta kilsaa? Me ollaan jo ylihuomenna takasi. Mä jätän lapun tuohon ovelle, etteivät ihmettele. Tiäkkö, mä oon ny ihan täpinöissäni.”

Rissanen, joka ei tahtonut vielä oikein uskoa tapahtunutta, oli selkeästi liikutuksen vallassa. Hän ryntäsi Rotinkaisen luo, ja rutisti peikkoa tiukasti kyynelten valuessa hänen mustista silmistään.

”Noh noh, äläs ny vetistele. Tätä varten kaverit kato on. Sä tekisit saman mulle. Mutta ny menoks, mitä nopeemmin mä pääsen mahollisimman kauas tosta tiskivuoresta sen parempi.”