Ensimmäinen Tunnelipataljoona oli jälleen eksynyt, mikä oli tavallaan saavutus, ottaen huomioon, että he olivat tehneet matkaa vasta vajaan tunnin. Mutta Kirjavan kaupungin alla ei ollut niin helppo liikkua jos tykkäsi tehdä omat tunnelinsa. Vanhojen kirjojen, dinosaurusten ja epämääräisissä olosuhteissa kadonneiden kirjailijoiden fossiileita tuntui löytyvän jokaisen tunnelin varrelta, joten heidän matkantekonsa oli siis erittäin mutkikasta ja hidasta. Tämä huolestutti pataljoonan komentajaa Jussia. Tällä hetkellä pataljoona piti luovaa teetaukoa, ja pähkäili seuraavaa siirtoaan. He joutuisivat taas nousemaan pinnalle. Kuningataräiti ei pitänyt sitten alkuunkaan siitä, että he joutuisivat ihmisten ja kähmelöiden ilmoille. Itseasiassa, ottaen huomioon heidän tähän astiset sekaantumisensa pinnan asukkien asioihin, ja laihan menestyksensä kiiltävien ja kimaltavien esineiden löytämisen saralla, Jussin ura Ensimmäisen tunnelipataljoonan komentajana oli vaarassa jäädä hyvinkin lyhyeksi, ja seuraava etappi olisi varmaankin vähemmän loistokas elämä matonkuteena.
Joten periaatteessa tilannetta ei voinut enää olennaisesti pahentaa, mikä oli ainoa positiivinen sattuma koko sopassa. Lohtua se ei juuri suonut, mutta kannusti riskinottoon. He tarvitsivat nyt lottovoiton. Kirkkaat lasipullot eivät todellakaan riittäisi, nyt vaadittaisiin vähintäänkin kristalleja, mieluiten jalokiviä. Jussin ja Ensimmäisen Tunnelipataljoonan matka oli saavuttanut taitekohdan; tästä se jatkuisi joko ylös tai alas päin. Jussi tunsi kuinka kaksikymmentä silmäparia tuijotti häntä, odottaen että hän tekisi päätöksen, joka määrittäisi heidän loppuelämänsä laadun ja mitä todennäköisimmin myös pituuden. Paineet olivat hirmuiset, mutta Jussi ei ollut johtaja suotta. Hän nousi seisomaan, antoi katseensa kiertää jokaisen pataljoonan jäsenen kohdalla ja osoitti sitten ylös. Pataljoonasta nousi hyväksyvä hyminä, joka muuttui pian kiivaaksi kaivamiseksi heidän jatkaessaan matkaansa kohti pintaa.
Vajaan tunnin työskentelyn jälkeen he alkoivat olla pinnan tuntumassa. Tässä vaiheessa homma muuttuisi vaaralliseksi; ylhäällä olisi ihmisiä ja kähmelöitä. Oli siis syytä olla erityisen varovainen.
"Hoi, Korva tänne!", Jussi huusi. Alhaalta kuului hiljaista tohinaa, kiroilua ja nahistelua, ja lopulta todella suurikorvainen maahinen kömpi ylös ja painoi korvansa käytävän kattoon. Korva kuunteli pitkään ja tarkkaavaisesti, vaihtaen välillä korvaa.
"Kahdenkymmenen metrin säteellä ei ole ihmisiä tai kähmelöitä, sen sijaan laskin neljäkymmentäseitsemän rottaa, kaksikymmentäkolme hiirtä, sataviisitoista muurahaista, sekä punaisia että keltaisia, yhden oravan ja..."
"Selvä, tämä riittää. Kiitoksia Korva. Hakkumiehet, puhkaistaa katto. Ja voisiko Silmä tulla tänne?" Jussi keskeytti ja hätisteli lievästi loukkaantuneen oloisen Korvan pois tieltä. Hakkumiehet astuivat esiin ja rytmikkään nakuttelun jälkeen päivänvalo paistoi maahisteen pimeään tottuneisiin silmiin, aiheuttaen useammankin "Iaargh!"-huudon pataljoonan keskuudessa. Mutta maahiset, vaikka pimeän otuksia olivatkin, tottuivat kuitenkin nopeasti valoon. Se on näitä jänniä juttuja, liittyy jotenkin geeneihin. Jussi vilkaisi nopeasti ulos, siltä varalta, että tuskanhuudot olisivat herättäneet epätoivottua huomiota. Ulkona ei kuitenkaan näkynyt ketään, mikä oli helpotus.
"Noniin, Silmä, tee nopeasti kartoitus lähialueesta. Onko täällä mitään kiinnostavia kohteita? Ja Korva, pidä sinäkin korvat auki", Jussi sanoi. Silmä, mulkosilmäinen ja tavallista karvaisempi maahinen kurkisti varovasti ulkomaailmaan. Välillä kuului pieniä ääniä, ikäänkuin hänen katseensa tarkentuisi johonkin tiettyyn kohteeseen.
"Öö, mä näen vaikka mitä. Taloja, puita, ihmisiä. Mitä mun pitäis näin niin kuin tarkalleen etsiä?", Silmä kysyi silmiään räpytellen.
"Jotain arvokasta. Tuota, onko siellä jotain paikkaa mikä olisi vartioitu todella tarkasti? Siellä saattaisi olla jotain tutkimisen arvoista", Jussi pohti.
"Tuota noin, vartioituja paikkoja on useitakin. Mutta tuolla on yksi rakennus, jota vartioi tuplasti enemmän väkeä. Kähmelöitäkin."
"Hmm, ehkä sitä kannattaisi vilkaista. Oolraiti pojat, jatketaanpa kaivamista!"
Maahiset sulkivat aukon, jonka olivat katuun tehneet, ja alkoivat sitten kaivaa kohti tiukasti vartioitua rakennusta kiiltävien kivien tai muiden vastaavien toivossa. Sitten, kun he olivat kyseisen rakennuksen alla, he suuntasivat tiensä ylös. Oli jälleen Korvan vuoro tehdä tehtävänsä.
"Öö, tuota noin. Yllämme on ilmeisesti lukittu huone. Hmm. Huoneessa on yksi suurempi elävä olento, ilmeisesti ette halua kuulla mikrobikannasta. Öö, en kyllä tiedä mikä otus se on, ei ainakaan ihminen saati kähmelö. Hmm, jotenkin tuommoinen karhumainen. Mustavalkoinen? Kahleissa?"
Jussi mietti kuumeisesti mitä tehdä. Kahlittu mustavalkoinen karhu ei kuullostanut sellaiselta, mistä Kuningataräiti kovin kauheasti innostuisi. Ne asiat joista Kuningataräiti ylipäätään innostui, olivat harvassa. Toisaalta, jossainhan heidän täytyisi pintaan nousta, joten miksei sitten tässä. Ja jos mustavalkea karhuotus oli kahlittu huoneeseen, se oli todennäköisesti kähmelöiden vihollinen, eli potentiaalinen liittolainen. Jussi antoi hakkumiehille käskyn murtautua läpi.
Laikku istui pimeässä huoneessaan painavien ketjujen kahlitsemana ja keskittyi universumin kohinaan, koettaen keskittyä siinä ilmenneeseen uuteen, mielenkiintoiseen vivahteeseen, joka kuulosti aivan siltä, kuin joku koettaisi kaivautua huoneen lattian läpi hakuin ja lapioin. Hän oli myös kuulevinaan hiljaista kiroilua. Erittäin mielenkiintoista ja odottamatonta, hän ajatteli. Pian lattiaan hänen vieressään ilmestyi ohuita halkeamia, jotka sitten laajenivat suuriksi halkeamiksi, ja lopulta miehen, tai tässä tapauksessa maahisen, mentäväksi reiäksi. Reistä nousi pieni, karvainen pää, joku katseli varovaisesti ympärilleen.
"Jösses. Tuota, päivää", pää sanoi huomatessaan Laikun, joka ei ollut eläessään nähnyt moista otusta.
"Päivää päivää. Voinko olla avuksi?", Laikku kysyi iloisesti hymyillen. Pieni, karvainen pää tuntui pohtivan hetken, sitten se katosi hetkeksi näkyvistä. Lattiassa olevasta aukosta kuului neuvottelun ääniä, ja pienen hetken jälkeen pää palasi.
"Tuota noin, kyllä. Et sattuisi tietämään missä täällä olisi kiiltäviä esineitä? Jalokiviä, kristalleja, tyhjiä pulloja tai jotain sellaista?", pieni, karvainen pää kysyi varovasti. Laikku mietti hetken.
"Jos päästät meikäläisen näistä kahleista, voidaan etsiä yhdessä?", hän ehdotti.
Pieni, karvainen pää ei ollut odottanut tällaista vastausta. Se vetäytyi taas reiän turviin, josta kuului jälleen kiivasta neuvottelua ja nahistelua. Laikku tarkensi kuuloaan.
"...entä jos se syö meittin...ei ois kivaa"
"...onneks mä maistun pahalta..."
"...schnaaff, se haisee pahalle..."
"...ite haiset..."
"...nuuh...okei, kuka tunnustaa?...
"...mitkä kynnet....ja näitteks te sen silmät?"
"...toi ei oo normaalia..."
Sitten kuului huutoa, josta Laikku ei saanut tarkempaa selvää, sekä muutama kovaääninen läpsähdys. Pian pieni, karvainen pää jonka kanssa hän oli keskustellut ja useampi sen vastahakoisempi toveri nousivat ylös aukosta, ja alkoivat hakata Laikun kahleita hakuillaan. Silloin Jussi huomasi huoneen ylänurkassa olevan kameran. Hän ei ollut asiantuntija modernin tekniikan suhteen, mutta hän aavisti, että tästä seuraisi vaikeuksia. Eikä mennyt pitkään, kun hälytyssireeni alkoi huutaa kuin kaktukseen peruuttanut puhveli. Käytäviltä kuului askelia, jotka olivat tulossa lähemmäs. Kahleiden kanssa ahkeroivat maahiset kiristivät tahtia, ja lopulta Laikku oli vapaa. Maahiset hyppäsivät nopeasti takaisin tunnelinsa suojiin.
"Hei kaveri, nyt muuten mennään ja livakasti!", Jussi sanoi Laikuille ja viittoi tätä seuraamaan. Laikku pudisti päätään. Hänen silmänsä ja nyrkkinsä hehkuivat kirkkaan punaisina.
"Minä en lähde mihinkään. Nythän se lysti vasta alkaa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti