Yllättäviä ystäviä

Käytävä oli pitkä ja pimeä, joku saattaisi sanoa synkkäkin, ja näennäisen autio. Silti, sen ikivanhojen kirjojen täyttämät seinät ja paksun, epämääräisestä aineksesta (lähinnä vanhasta kioskikirjallisuudesta) koostuvan tomun peittämä lattia olivat täynnä monimuotoista elämää. Hämähäkkejä, kaikissa kokoluokissa. Rottia, jotka kävivät ikuista sotaa hämähäkkejä vastaan. Kirjatoukkia, tosin nyt jo vanhoja ja raihnaita, ja lähinnä klassikoiden perään. Homesieniä kaikissa sateenkaaren väreissä. Torakoita, koppakuoriaisia ja kaikenlaisia muita hyönteisiä, puhumattakaan silmälle näkymättömistä pieneliöistä. Niin, elämän kirjo oli valtava mitä epätodennäköisemmissä paikoissa.

Paikallinen fauna keskeytti hetkeksi ikuisen selviytymistaistelunsa, kun sen eittämättä varsin hiljainen äänimaisema muuttui mitä ilmeisimmin kaivamista muistuttavien, vielä varsin vaimeiden äänien muodossa. Maanalainen ekosysteemi pidätti hengitystään yrittäessään paikallistaa äänen aiheuttajan, joka loppujen lopuksi tekikin läpimurtonsa lattian läpi. Ensin näkyi lapio, sitten hakku, ja lopulta pieni, karvainen, tummanruskea pää suurella nenällä ja vielä suuremmilla korvilla varustettuna kohosi pikkuhiljaa laajenevasta aukosta. Se oli maahinen.

Agnes Hösö-Tönttönen kertoo viimeisimmässä bestsellerissään "Peikot ja muut pahuksen ryökäleet", että "Maahiset ovat peikkojen kaukaisia sukulaisia, evoluution suurella aikajanalla jossain tontun ja menninkäisen välimaastossa. Melko harmittomia penteleitä, mitä nyt kaivelevat tunneleitaan viattomien ihmisten kellareihin ja ryöstävät vaivalla keitetyt viinimarjamehut. Ovat kuulleet henkilökohtaisesta hygieniasta, mutta kokevat sen enemmänkin ohjeena, kuin varsinaisena sääntönä."

Tämä kyseinen maahinen oli nimeltään Jussi. Hän oli Ensimmäisen Tunnelipataljoonan komentaja, ja tällä hetkellä täysin eksyksissä, mikä oli varsin anteeksiantamaton virhe, jos sattui olemaan Ensimmäisen Tunnelipataljoonan komentaja ja tulosvastuussa suoraan Kuningataräidille, joka oli perso kaikelle kiiltävälle, etenkin jos se oli kultaa. Tähän mennessä Ensimmäinen Tunnelipataljoona oli löytänyt kullatun rannekellon ja varsin hienon kokoelman antiikkisia säilyketölkkejä. Jokin kertoi Jussille, ettei Kuningataräiti välttämättä olisi kovin tyytyväinen heidän saaliiseensa, vaikka he olivatkin kiillottaneet tölkit kauniin kiiltäviksi. Joten hän oli päättänyt, että heidän tulisi kaivaa tunnelinsa lähemmäs pintaa, paremman saaliin toivossa. Ja nyt hänellä ei ollut aavistustakaan heidän olinpaikastaan. Oli aika laittaa Nenä töihin.

"Hoi, Nenä tänne", Jussi huikkasi alas tunneliin, josta alkoi kuului touhukas töniminen ja nahistelu, joka päättyi siihen, kun pieni, mutta valtavan nenän omaava maahinen nosti päänsä syvyyksistä, ja alkoi nuuskia ilmaa. Ikuisesti pimeissä syvyyksissä näkö ei ollut se kaikkein olennaisin aisti, joten maahisille oli kehittynyt vallan mainio kuulo- ja vielä parempi hajuaisti. Nenä veti syviä henkäyksiä molemmilta puolilta käytävää.

"Schnuuuf. Schniif. Olemme noin kolmekymmentä metriä maan alla", Nenä sanoi vankalla nasaaliäänellä.

"Hyvä, mitä muuta?", Jussi kysyi toiveikkaana.

"Schnaaf. Schneef. Olemme suuren kaupungin alapuolella. Schniif. Hmm. Schniif. Joku on tulossa. Schnaaf. Matkalla länteen päin. Schnuuuf. Tyttö, jolla on punaiset trikoot ja naulakarttu. Schnuuf. Harmaahiuksinen mies, jolla on haulikko ja pahuksen huono deodorantti. Schnoof. Vihreätrikoinen, kalju ja komea noin kaksimetrinen mies, joka lyö päänsä jokaiseen vähänkin matalampaan kohtaan. Schneef. Heitä seurataan"

"Hmm, selvä. Ovatko he lähellä? Ja ketkä heitä seuraavat?" Jussin ääni vapisi hienoisesti. Maahiset eivät olleet kovinkaan usein tekemisissä maanpäällisen kansan kanssa, viimeisimmästä kohtaamisesta oli useampi vuosikymmen.

"Schnaaf. Noin minuutin päässä. Schnuuf. Ihmisiä, noin viisitoista. Schniif. Schniiif. Schniiif! Kähmelöitä, ainakin viisi!"

Jussin hartiat alkoivat vapista. Kähmelöitä, ei sitten yhtään pahemmin voinut sattua. Maahisilla ei ollut kovinkaan hyviä muistoja kähmelöistä. Vuosisatoja sitten, kun he olivat vielä asuneet lähempänä pintaa, kähmelöiden ja maahisten välillä oli ollut verisiä taisteluita, jotka olivat päättyneet siihen, että maahiskansa oli orjuutettu lähes täysin vuosikausiksi. Jossain vaiheessa heidän kuitenkin oli onnistunut paeta, syvälle maan uumeniin, kauas kähmelöistä.

"Okei, nyt kaikki takaisin maan alle. Ja kansi takaisin päälle. Hopi hopi."

 Maahiset tekivät työtä käskettyä, ja pian tunneli näytti siltä, kuin siellä ei olisi koskaan mitään tapahtunutkaan. Noin viisi minuuttia tämän jälkeen Sähäkkä Punainen, eli Pipsa, kirjastovirkailija Pertti "Hopeakettu" Pöntinen ja Kirjastomies, kaikkien tiedonjanoisten suurin sankari, juoksivat varsin kunnioitettavaa vauhtia maahisten tunnelin ylitse. Maahiset odottivat hetken,että sankarimme olivat ehtineet kauemmas. Sitten pieni pää ja suuri nenä nousivat taas nuuskimaan ilmaa.

"Schniif. Takaa-ajajat ovat noin minuutin päästä tässä", Nenä sanoi ja veti päänsä takaisin tunnelin turviin.

"Pian, antakaa Äkkibetoni!", Jussi huusi ja ojensi kätensä alas, jossa siihen iskettiin pieni, ruskea pallo. Jussi katsoi palloa, ja paineli sen kylkiä näennäisen satunnaisista paikoista. Jotain kuitenkin tapahtui, ja pallo alkoi hohtaa heikkoa valoa. Jussi heitti sen jonkun matkaan päähän heidän tunnelistaan, heidän ja kähmelöiden väliin. Pallo sykki hetken ja sitten yhtäkkiä se laajeni suunnattomasti, muodostaen käytävään noin metrin paksuisen seinän. Maahinen katsoi työnsä jälkeä tyytyväisenä. Tuo pidättelisi takaa-ajajia ainakin hetken, joskaan ei lopullisesti. Kähmelöt pääsisivät ennen pitkää läpi, mutta sillä välin ne kolme ihmistä ehtisivät varmasti pakoon. Kuningataräiti ei varmasti olisi iloinen heidän surkeasta saaliistaan, mutta ehkäpä kähmelöiden elämän vaikeuttaminen ja suuressa hädässä olevien auttaminen soisi Jussille armahduksen hänen silmissään. Aina saattoi toivoa. Jussi kuitenkin tunsi Kuningataräidin varsin hyvin. Oli ehkä syytä yrittää kuitenkin löytää vielä jotain kiiltävää, ennen kotiinpaluuta. Ehkäpä lännessä päin olisi jotain, kerta sinne kaikki tuntuivat olevan menossa...Jussi vetäytyi takaisin tunneliin, peitti suuaukon huolellisesti ja antoi perääntymismerkin. Heidän ei kannattaisi olla lähitienoillakaan, silloin kun kähmelöt lopulta murtautuisivat seinän läpi.

"Schnuuf. Schnuuuf. Haistan kissan."