Kirjastovirkailija Koposen kamala päivä

Oli kaunis, aurinkoinen päivä Siilinjärven kunnankirjastolla. Muutama ihminen istui lehtisalissa lukemassa päivän lehtiä, lastenosastolla riehui pari koululuokkaa tuoden edes hitusen elämän ääniä tähän sivistyslaitokseen ja olipa jokunen asiakas eksynyt aikuisten osastolle dekkarihyllyjä kahlaamaan. Kaiken kaikkiaan täysin normaali päivä kirjastolla. Ainakin tähän asti.

Kirjastovirkailija Koponen, kalju, parrakas ja melkoisen komea mies tarkasti palautuskirjoja ja mietti syntyjä syviä, eli todennäköisesti eilisiä jalkapallotuloksia, kun aseman puoleinen ovi kävi. Sisään astui varsin eriskummallinen vanha pariskunta; noin kaksimetrinen ja todella karvainen rouva, jolla oli päässään kukilla koristettu lierihattu ja yllään elegantti vaaleanpunainen kukkamekko, joka ei kauniisti sanottuna oikein istunut. Kädessään hänellä oli valkoinen Heihei Katti-käsilaukku. Rouva ei myöskään oikein hallinnut punaisilla korkokengillään kävelemistä, vaan huojui joka suuntaan kuin juurestaan laho kuusi keskivoimakkaassa kevätmyrskyssä. 

Hänen miehensä oli puolisoaan noin puoli metriä lyhyempi, laiha ja harmaahiuksinen mies kulahtaneessa, joskus vuosikymmeniä sitten muodissa olleessa puvussa ja suurissa keltasankaisissa aurinkolaseissa. Hänen liikkeensä olivat hallitumpia, vaikkakin mies vaikutti koko ajan siltä, kuin hän olisi halunnut juosta karkuun, mikä toisaalta oli normaalitila avioliitossa elävälle miehelle. Pariskunta jäi vähän matkan päähän lainaustiskistä, ja supatti kiivaasti keskenään. Koponen, joka ei millään muotoa halunnut olla utelias, ainakaan liian näkyvästi, ei kuitenkaan voinut olla kuulematta osaa sananvaihdosta.

"...mmärsitkö? Mä meen kysymään ja sä nyysit..."

"Kauhu! Romantiikka!"

"..rrpa kiinni! Mee ny! Se o yksin!"

Rouvalla oli varsin möreä ääni, Koponen mietti, mikä ei tietenkään ollut mikään ihme tämän koon huomioon ottaen. Harmaantunut herrasmies lähti vastahakoisesti kävelemään kohti aikuisten osastoa, pälyillen välillä lainaustiskiä päin. Rouva puolestaan huojui hetken paikoillaan tasapainoa hakien, kunnes suuntasi kulkunsa kohti lainaustiskiä ja Koposta, joka asetti aivonsa asiakaspalvelu-vaihteelle.

"Hyvää päivää rouva, kuinka voin palvella?", Koponen sanoi kohteliaasti, hymyillen joka sanalla. Rouva, joka ehti pysäyttämään lähes varmalta näyttäneen kaatumisen nojaamalla raskaasti lainaustiskiin väläytti jotain hymyntapaista. Koponen ei ollut varma, mutta hän oli näkevinään torahampaita. Rouvalla oli myös todella suuri nenä ja suuret keltaiset silmät. Pientä karvansänkeä puski hallitsemattomasti joka puolelta tämän kasvoja. Koponen ei voinut olla katsomatta rouvan käsiä, ne olivat valtavan isot ja karvaiset, pitkät terävät kynnet oli lakattu punaisiksi. Ehkä hän oli entinen kuulantyöntäjä jostain päin Itä-eurooppaa, Koponen mietti hiljaa mielessään, kunnes asiakaspalvelu-vaihde otti jälleen hallinnan.

"Niin, voisinko olla avuksi?", Koponen sanoi, tällä kertaa hieman painokkaammin. Lainaustiskillä ei tällä hetkellä ollut jonoa, mutta eihän tähän sopinut lorvimaan jäädä. Tämänkin ajan hän olisi voinut tehdä jotain hyödyllistä, kuten surffata netissä, ei kun siis hakea tietoa tai jotain vastaavaa. Rouva, joka oli ilmeisesti saanut itsensä sellaiseen asentoon, että kaatuminen ei olisi välitön seuraus puhumisesta, väläytti jälleen hampaita täynnä olevan hymyn.

"No tuota kun, mä luin joskus nuorena peikkROUVANA yhen kirjan, niin mä aattelin et oisko teillä sitä kirjaa?"

"Katsotaan, muistatteko kenties kirjan nimeä?"

"En. Mut onks teillä sitä?"

"Tuota noin, vähän enemmän tietoa tarvittaisiin kyllä. Muistatteko kenties tekijää?"

"En. Eikö teillä oo sitä? Voisko sitä kattoo vaikka kaukolainana sit?"

"Ööö, tuota. Muistatteko ylipäätään mitään siitä kirjasta? Aihetta? Kirjoitusaikaa? Oletteko varma,että se oli edes kirja?"

"En. Tai no, semmä muistan et se oli kirjotettu joskus seiskytluvulla. Tai kaheksankytluvulla. Saatto olla yheksänkytluvullaki kun ny tarkemmin aattelen. Aijuu, ja se oli vihree. Tai keltanen. Ehottomasti jonkin värinen, siitä mä oon varma."

Koponen, jonka aivot harkitsivat tällä hetkellä vakavasti itsemurhaa, yritti hymyillä ja etsiä pakokeinoa tilanteesta, joka oli muodostumassa kammottavalla tavalla piinalliseksi. Hän oli juuri ohjaamassa rouvaa tietopalveluun, jotta tämä tiedonhakuongelma ei olisi enää hänen ongelmansa, mutta kaikeksi onneksi rouvan charmantisti harmaantunut aurinkolasipäinen mies, joka oli ollut ties missä, saapui pelastamaan tilanteen, ja ilmaisi neuvokkaalla elekielellä, että olisi aika lähteä. Koponen huokaisi helpotuksesta.

"Jaa tuota, no mä käyn kysymäs sitä kirjaa joskus toiste. Kiitti vaan avusta ja silleen. Sommoro", rouva sanoi ja tarttui miestään kädestä kestääkseen pystyssä edes hetken aikaa. He vaappuivat enemmän tai vähemmän vauhdikkaasti lehtisaliin, jossa rouva istahti raskaasti tömähtäen lähimmälle tuolille.

"Ai perhana nää korot tappaa mut", Rotinkainen sanoi hiljaa ja kiskoi kengät jalastaan. "Okei, saikko sä sen?", peikko kysyi Rissaselta, joka nyökkäsi innokkaasti. "Hyvä. Sit tarttetaan vaan harhautus. Sen mä hoidinki jo eilen. Ootko valmis?" Rissanen nyökkäsi jälleen. "Sit mennään." Rotinkainen kaivoi käsilaukustaan jonkinlaisen sytyttimen, ja painoi pientä punaista nappia.

Tämän jälkeen asioita alkoikin tapahtua varsin vauhdikkaasti. Osa kirjaston läntistä seinää räjähti tuusan nuuskaksi, mikä aiheutti pienimuotoisen paniikin sekä asiakkaiden, että henkilökunnan keskuudessa. Palo- ja kaikki muutkin hälyttimet huusivat suoraa huutoa, tehden tilanteesta entistäkin kaoottisemman. Kirjastovirkailija Koponen, joka ei todellakaan ollut ansainnut mitään tällaista, yritti opastaa väkeä ulos, ja kadota siinä sivussa itsekin varhaiseläkkeelle. Ilmassa oli savua, ääniä ja kauhua. Kaiken tämän sekasorron keskellä kaksi hahmoa hiipi lehtisalista ovelle, jossa luki "VAIN HENKILÖKUNNALLE".

Rotinkainen ja Rissanen heittivät valepukunsa pois, jättäen ylleen vain sen mitä säädyllisyys vaati, mikä ei loppuviimein ole kovin paljon. Nyt täytyi liikkua nopeasti, joten ylimääräiset hepenet olisivat vain tiellä. He juoksivat portaat alas kirjaston alakertaan, ja sitten varastoon. Kaikeksi onneksi siellä ei ollut enää ketään. Varastossa he riensivät ovelle, jossa luki "EI EDES HENKILÖKUNNALLE. MENE POIS. KÄY VAIKKA KAHVILLA". Rissanen kaivoi taskustaan avaimen, jonka oli kirjastovirkailija Koposelta pöllinyt ja työnsi sen lukkoon. Ovi aukesi pahaenteisesti narahtaen, niin kuin tällaisilla ovilla tapana on. Sen takaa avautui himmeän pimeä portaikko, jota valaisi yksinäinen vanha lamppu, joka roikkui katossa. He kapusivat alas varoen askeliaan, sillä portaat olivat vanhat ja ruosteiset. 

Loputtomalta tuntuneen laskeutumisen jälkeen, Rotinkainen ja Rissanen vihdoin saapuivat niin sanotusti pohjalle. Seurasi lisää ovia, aina vaan ponnekkaimmin kielloin varustettuina. Vihdoin he saapuivat käytävälle, jossa Rissanen oli ensimmäistä kertaa kohdannut Kirjastomiehen ja Pipsa, vähemmän ystävällisissä merkeissä. Siellä täällä näkyvistä pimeistä oviaukoista kuului kutsuvia kuiskauksia, jotka houkuttelivat tänne eksyneitä onnettomia lähemmäs. Ne olivat aikoinaan koituneet Rissasen kohtaloksi. Ja nyt hänen täytyi kohdata ne uudestaan. Ja saattaa työnsä päätökseen. Hän käveli vanhasta muistista erään erityisen pahaenteisen oloisen oven kohdalle, tuijotti hetken pimeyteen ja katosi.