Pipsan ihmetellessä kirjaston sydäntä, siirtäkäämme
katseemme hetkeksi itäiseen naapuriimme. Tarkemmin sanottuna jonnekin syvälle
Siperian kylmille aroille, missä harvemmat selväjärkiset haluavat viettää
aikaansa enemmän mitä terveellistä on. Jos sinne joku jonkun onnettoman
sattuman kautta eksyisi, hän saattaisi havaita suuren, hiilenmustan linnan,
joka seisoo kukkulan päällä laajan aukean keskellä.
Ensijärkytyksestä toivuttuaan, ja luontaisen
uteliaisuuden saattamana urhea tuntemattomamme luonnollisesti päättäisi
lähestyä linnaa, sillä mitä kamalaa oudoissa hiilenmustissa linnoissa keskellä
ei mitään muka voisi olla? No kuitenkin, jos hän pääsisi riittävän lähelle
linnaa, hän mahdollisesti huomaisi, että vaikka lunta tulee taivaan täydeltä,
sitä ei kuitenkaan sada tämän kyseisen hiilenmustan, ja kieltämättä aika
pahaenteisen oloisen linnan päälle. Tämän luulisi herättävän jonkin verran
kysymyksiä ja soittelevan sellaisia sisäisiä hälytyskelloja, joita keho soittelee
silloin kun se haluaa pois nyt, heti, ja mielellään yhtenä palasena.
Tästäkin huolimatta, ja ilmeisesti vailla
minkäänlaista itsesuojeluvaistoa, urhea ja itsetuhoinen sankarimme saattaisi
päättää tutustua linnaan lähemmin. Hän todennäköisesti huomaisi, että vaikka
pakkasta on kutakuinkin -50 astetta, ilma linnan lähellä tuntuu huomattavasti
lämpimältä. Hänelle tulisi suorastaan hiki. Mutta tästäkin huolimatta
sankarimme tutkisi linnaa lähempää, ja huomaisi, että sen pinta oli ikään kuin
karrelle palaneen näköinen, ja huokui lämpöä. Miljoona varoituskelloa soittelisi
iloista sävelmää sankarimme pään sisällä, tehden hyvin selväksi, että mitä
ikinä hän tekisikään, kaikkein viimeksi hänen kannattaisi koskettaa linnaa.
Tästäkin huolimatta hän tekisi niin. Ja palaisi tuhkaksi noin sekunnin
tuhannesosassa.
…
Eli ei tehdä niin. Sen sijaan voisimme ottaa eräänlaisen
lentävän tarkkailijan roolin(lukija saa itse päättää onko lepakko, lintu tai
kenties liehuvaviittainen supersankari), ja lähestyä linnaa ilmasta käsin.
Linna, kaikesta kummallisuudestaan huolimatta, oli kuitenkin arkkitehtuuriltaan
tavallinen linna. Eli siinä oli ikkunoita, joista lentävä tarkkailija saattoi
mukavasti liidellä sisään, kunhan ei koske karmeihin.
Sisältä päin linna on varsin synkkä paikka, ikään
kuin arkkitehtiä olisi ohjeistettu sanoilla ”Goottilaista, mutta mustempana,
mielellään terävillä ja kauhistuttavilla yksityiskohdilla”. Hän olikin pistänyt parastaan koukeroisten
portaiden, koristeellisten ovenkarmien, synkkien ikkunoiden ja kammottavia
otuksia esittävien patsaiden saralla. Salit olivat kuitenkin avaria, joskin
autioita. Ne olivat enemmänkin edustustiloja, kuin jokapäiväiseen käyttöön
tarkoitettuja. Ja vaikka linna ulkoa päin oli kuuma kuin kekäle, sisällä oli huomattavasti
viileämpää.
Noh, ei tämä mikään Kodin Kuvalehti ole. Nyt kun
sisustus on käsitelty, kiinnittäkäämme huomiomme ruskeakarvaiseen, kohtalaisen suureen
ja pyöreään otukseen, joka raahustaa ylös mustia, kiiltäviä ja koukeroisia kierreportaita.
Otus on peikko (lat. Trollol Lollol) ja sen nimi on Nöttönen. Nöttönen, kuten
useimmat lajitovereistaan, omistaa suuren nenän (varustettuna komeilla syylillä),
kapeat keltaiset silmät (tihruiset) ja suipot korvat (karvaiset). Sillä on
lyhyet karvaiset jalat ja pitkät kädet, niin ikään karvaiset, mikä sai aikaan
sen, että komean peikkomme liikehdintä oli suunnilleen yhtä viehkoa ja kepeää
kuin kihtisellä gorillalla. Nöttönen vaikutti hermostuneelta, sen kädet
vapisivat ja se hikoili voimakkaasti, mutta jatkoi silti matkaansa kohti
portaikon yläpäässä olevaa suurta ovea. Vastoin kaikkea todennäköisyyttä ja
useampia tarinankerronnan lakeja, ovi ei ollut musta, vaan puhtaanvalkoinen.
Tämä teki siitä mahdollisesti vielä pelottavamman.
Aikansa raahustettuaan Nöttönen saapui portaiden
päässä olevalle tasanteelle, keräsi hetken rohkeutta, ja koputti varovasti.
”SISÄÄN”. Ääni
kuulosti siltä kuin joku raapisi liitutaulua haarukalla ja sai Nöttösen niskakarvat
nousemaan pystyyn. Peikko irvisti, ja avasi sitten oven.
Oven takaa avautui avara ja valoisa huone, jonka
takaseinän täytti suuri ikkuna, josta oli hyvä näköala ympäröivään valkeuteen.
Lattialla oli tyylikäs ja paksu punainen matto, ja seinustoja koristivat
kirjahyllyt, joiden täyte oli pikaisen vilkaisun perusteella valittu enemmänkin
sisustuksellisista kuin sisällöllisistä syistä. Ikkunan edessä oli suuri, tumma
ja todennäköisesti kallis puinen työpöytä, jonka ääressä istui osastonjohtaja Sammergen.
Hän oli kähmelö.
Osastonjohtaja Sammergen oli varsin vaikuttava
ilmestys tyylikkäässä tummassa puvussaan ja mustissa kengissään. Vaatteet
tekevät miehen, sanotaan, vaikkakin tässä tapauksessa ”mies” oli ehkä väärä
sana. Hän ei näyttänyt olevan täysin kiinteä, vaan koostui eräänlaisesta tummanharmaasta
savusta, joka nyt vaan oli ikään kuin päättänyt hengailla samassa kasassa vähän
pitempään, yhteisestä sopimuksesta ja yhteisien päämäärien vuoksi. Tämän takia
Sammergenin piirteet elivät koko ajan, kasvojen muistuttaessa lähinnä vellovaa
myrskypilvimassaa, joka saattaisi hetkenä minä hyvänsä muuttua tornadoksi.
Ainoastaan leimuavan punaiset silmät pysyivät enemmän tai vähemmän paikoillaan.
Välillä savumassa muodosti Sammergenin kasvoihin jotain hymyntapaista.
”NIIN?”, Sammergen
sanoi kohdistaen kipinäsilmänsä Nöttöseen. Tai pikemminkin sanat ikään kuin
ilmestyivät ilmestyivät Nöttösen pään sisälle, raapien hänen hauraita hermojaan,
kuten kissa uutta sohvaasi. Hän ei erityisemmin pitänyt Sammergenista, tämä ei
ollut maailman lempein pomo. Hän epäili myös, että Sammergenilla ei ollut ihan
kaikki inkkarit kanootissa. Mutta työ oli työtä, ja pahempiakin pomoja varmasti
oli, tosin mahdollisesti lämpimämmissä olosuhteissa.
”Te pyysitte ilmoittamaan heti jos karhu ja tyttö
saavuttavat kirjaston sydämen”, Nöttönen sanoi varovasti, kumartaen samalla.
”KYLLÄ. NIIN PYYSIN.
JA NÄIN ON ILMEISESTI TAPAHTUNUT?”
”Kyllä, Rotinkainen lähetti juuri raportin. Rissanen
oli yrittänyt pysäyttää heidät, mutta he olivat päässeet karkuun. Se karhu on kuulemma
yllättävän nopea”.
”SAAMARIN RISSANEN,
EIKÖ TÄSSÄ VOI KENEENKÄÄN ENÄÄ LUOTTAA!”, osastonjohtaja
Sammergen tiuskaisi selvästi ärtyneenä. Nöttönen, viaton sanansaattaja, vapisi
hieman, kaivoi nenäänsä ja jatkoi sitten:
”Rissanen muuten kuulemma teloi itseään törmättyään
oveen. Käsi murtui tai jotain vastaavaa. Hän anoo sairauslomaa ja korvauksia
työtapaturman vuoksi”, Nöttönen jatkoi ääni hieman vapisten. Hän katsoi kuinka
Sammergenin silmät hehkuivat hetken entistäkin kuumempina. Hän oli myös
kuulevinaan ikään kuin pikkuisen teepannun pihinää. Ehkä olisi aika kertoa hyviäkin
uutisia.
”Mutta he eivät ole huomanneet Rotinkaista, hän on
seurannut heitä koko ajan ja on hyvissä asemissa. He eivät pysty pelastamaan
kirjaston sydäntä, jos se Rotinkaisesta on kiinni.”, Nöttönen vakuutti
nopeasti.
”MAINIOTA. KERRO
HÄNELLE, ETTÄ JOS HÄN EI SAA KIRJASTON SYDÄNTÄ TUHOTTUA, MINÄ TEEN HÄNESTÄ
HIENON KARVAHATUN. AI NIIN, JA ISO BONUS LUVASSA JOS HÄN SAA OTETTUA SEN TYTÖN
VANGIKSI. MINULLA ON SUUNNITELMIA HÄNEN VARALLEEN. KARHULLA EI OLE VÄLIÄ”,
Sammergen sihisi nojaten samalla taaksepäin. Hän heilautti kättään sen
merkiksi, että keskustelu oli tätä myöten selvä.
Nöttönen nyökkäsi, kumarsi, ja kääntyi sitten
poistuakseen. Hän ehti ovelle asti, kun Sammergen huusi perään:
”AI NIIN. ENTÄS SE
KISSA?”
”Jaajuu, se kissa. Kyllä, kissa on myös edelleen
heidän mukanaan”
”AH. LOISTAVAA”,
Sammergen sanoi ja puhkesi raapivaan nauruun, joka loppui yhtä äkisti kuin
alkoikin. Hänen silmänsä loistivat kuin pienet auringot ja kasvoilla oli niin
leveä hymy, että pään yläosa oli vaarassa pudota.
”TODELLA LOISTAVAA”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti