maanantai 9. heinäkuuta 2012

Kähmelöitä ja peikkoja


Pipsan ihmetellessä kirjaston sydäntä, siirtäkäämme katseemme hetkeksi itäiseen naapuriimme. Tarkemmin sanottuna jonnekin syvälle Siperian kylmille aroille, missä harvemmat selväjärkiset haluavat viettää aikaansa enemmän mitä terveellistä on. Jos sinne joku jonkun onnettoman sattuman kautta eksyisi, hän saattaisi havaita suuren, hiilenmustan linnan, joka seisoo kukkulan päällä laajan aukean keskellä.

Ensijärkytyksestä toivuttuaan, ja luontaisen uteliaisuuden saattamana urhea tuntemattomamme luonnollisesti päättäisi lähestyä linnaa, sillä mitä kamalaa oudoissa hiilenmustissa linnoissa keskellä ei mitään muka voisi olla? No kuitenkin, jos hän pääsisi riittävän lähelle linnaa, hän mahdollisesti huomaisi, että vaikka lunta tulee taivaan täydeltä, sitä ei kuitenkaan sada tämän kyseisen hiilenmustan, ja kieltämättä aika pahaenteisen oloisen linnan päälle. Tämän luulisi herättävän jonkin verran kysymyksiä ja soittelevan sellaisia sisäisiä hälytyskelloja, joita keho soittelee silloin kun se haluaa pois nyt, heti, ja mielellään yhtenä palasena.

Tästäkin huolimatta, ja ilmeisesti vailla minkäänlaista itsesuojeluvaistoa, urhea ja itsetuhoinen sankarimme saattaisi päättää tutustua linnaan lähemmin. Hän todennäköisesti huomaisi, että vaikka pakkasta on kutakuinkin -50 astetta, ilma linnan lähellä tuntuu huomattavasti lämpimältä. Hänelle tulisi suorastaan hiki. Mutta tästäkin huolimatta sankarimme tutkisi linnaa lähempää, ja huomaisi, että sen pinta oli ikään kuin karrelle palaneen näköinen, ja huokui lämpöä. Miljoona varoituskelloa soittelisi iloista sävelmää sankarimme pään sisällä, tehden hyvin selväksi, että mitä ikinä hän tekisikään, kaikkein viimeksi hänen kannattaisi koskettaa linnaa. Tästäkin huolimatta hän tekisi niin. Ja palaisi tuhkaksi noin sekunnin tuhannesosassa.


Eli ei tehdä niin. Sen sijaan voisimme ottaa eräänlaisen lentävän tarkkailijan roolin(lukija saa itse päättää onko lepakko, lintu tai kenties liehuvaviittainen supersankari), ja lähestyä linnaa ilmasta käsin. Linna, kaikesta kummallisuudestaan huolimatta, oli kuitenkin arkkitehtuuriltaan tavallinen linna. Eli siinä oli ikkunoita, joista lentävä tarkkailija saattoi mukavasti liidellä sisään, kunhan ei koske karmeihin.

Sisältä päin linna on varsin synkkä paikka, ikään kuin arkkitehtiä olisi ohjeistettu sanoilla ”Goottilaista, mutta mustempana, mielellään terävillä ja kauhistuttavilla yksityiskohdilla”.  Hän olikin pistänyt parastaan koukeroisten portaiden, koristeellisten ovenkarmien, synkkien ikkunoiden ja kammottavia otuksia esittävien patsaiden saralla. Salit olivat kuitenkin avaria, joskin autioita. Ne olivat enemmänkin edustustiloja, kuin jokapäiväiseen käyttöön tarkoitettuja. Ja vaikka linna ulkoa päin oli kuuma kuin kekäle, sisällä oli huomattavasti viileämpää.

Noh, ei tämä mikään Kodin Kuvalehti ole. Nyt kun sisustus on käsitelty, kiinnittäkäämme huomiomme ruskeakarvaiseen, kohtalaisen suureen ja pyöreään otukseen, joka raahustaa ylös mustia, kiiltäviä ja koukeroisia kierreportaita. Otus on peikko (lat. Trollol Lollol) ja sen nimi on Nöttönen. Nöttönen, kuten useimmat lajitovereistaan, omistaa suuren nenän (varustettuna komeilla syylillä), kapeat keltaiset silmät (tihruiset) ja suipot korvat (karvaiset). Sillä on lyhyet karvaiset jalat ja pitkät kädet, niin ikään karvaiset, mikä sai aikaan sen, että komean peikkomme liikehdintä oli suunnilleen yhtä viehkoa ja kepeää kuin kihtisellä gorillalla. Nöttönen vaikutti hermostuneelta, sen kädet vapisivat ja se hikoili voimakkaasti, mutta jatkoi silti matkaansa kohti portaikon yläpäässä olevaa suurta ovea. Vastoin kaikkea todennäköisyyttä ja useampia tarinankerronnan lakeja, ovi ei ollut musta, vaan puhtaanvalkoinen. Tämä teki siitä mahdollisesti vielä pelottavamman.
Aikansa raahustettuaan Nöttönen saapui portaiden päässä olevalle tasanteelle, keräsi hetken rohkeutta, ja koputti varovasti.

SISÄÄN”. Ääni kuulosti siltä kuin joku raapisi liitutaulua haarukalla ja sai Nöttösen niskakarvat nousemaan pystyyn. Peikko irvisti, ja avasi sitten oven.
Oven takaa avautui avara ja valoisa huone, jonka takaseinän täytti suuri ikkuna, josta oli hyvä näköala ympäröivään valkeuteen. Lattialla oli tyylikäs ja paksu punainen matto, ja seinustoja koristivat kirjahyllyt, joiden täyte oli pikaisen vilkaisun perusteella valittu enemmänkin sisustuksellisista kuin sisällöllisistä syistä. Ikkunan edessä oli suuri, tumma ja todennäköisesti kallis puinen työpöytä, jonka ääressä istui osastonjohtaja Sammergen. Hän oli kähmelö.

Osastonjohtaja Sammergen oli varsin vaikuttava ilmestys tyylikkäässä tummassa puvussaan ja mustissa kengissään. Vaatteet tekevät miehen, sanotaan, vaikkakin tässä tapauksessa ”mies” oli ehkä väärä sana. Hän ei näyttänyt olevan täysin kiinteä, vaan koostui eräänlaisesta tummanharmaasta savusta, joka nyt vaan oli ikään kuin päättänyt hengailla samassa kasassa vähän pitempään, yhteisestä sopimuksesta ja yhteisien päämäärien vuoksi. Tämän takia Sammergenin piirteet elivät koko ajan, kasvojen muistuttaessa lähinnä vellovaa myrskypilvimassaa, joka saattaisi hetkenä minä hyvänsä muuttua tornadoksi. Ainoastaan leimuavan punaiset silmät pysyivät enemmän tai vähemmän paikoillaan. Välillä savumassa muodosti Sammergenin kasvoihin jotain hymyntapaista.

NIIN?”, Sammergen sanoi kohdistaen kipinäsilmänsä Nöttöseen. Tai pikemminkin sanat ikään kuin ilmestyivät ilmestyivät Nöttösen pään sisälle, raapien hänen hauraita hermojaan, kuten kissa uutta sohvaasi. Hän ei erityisemmin pitänyt Sammergenista, tämä ei ollut maailman lempein pomo. Hän epäili myös, että Sammergenilla ei ollut ihan kaikki inkkarit kanootissa. Mutta työ oli työtä, ja pahempiakin pomoja varmasti oli, tosin mahdollisesti lämpimämmissä olosuhteissa.

”Te pyysitte ilmoittamaan heti jos karhu ja tyttö saavuttavat kirjaston sydämen”, Nöttönen sanoi varovasti, kumartaen samalla.

KYLLÄ. NIIN PYYSIN. JA NÄIN ON ILMEISESTI TAPAHTUNUT?”
”Kyllä, Rotinkainen lähetti juuri raportin. Rissanen oli yrittänyt pysäyttää heidät, mutta he olivat päässeet karkuun. Se karhu on kuulemma yllättävän nopea”.

SAAMARIN RISSANEN, EIKÖ TÄSSÄ VOI KENEENKÄÄN ENÄÄ LUOTTAA!”, osastonjohtaja Sammergen tiuskaisi selvästi ärtyneenä. Nöttönen, viaton sanansaattaja, vapisi hieman, kaivoi nenäänsä ja jatkoi sitten:
”Rissanen muuten kuulemma teloi itseään törmättyään oveen. Käsi murtui tai jotain vastaavaa. Hän anoo sairauslomaa ja korvauksia työtapaturman vuoksi”, Nöttönen jatkoi ääni hieman vapisten. Hän katsoi kuinka Sammergenin silmät hehkuivat hetken entistäkin kuumempina. Hän oli myös kuulevinaan ikään kuin pikkuisen teepannun pihinää. Ehkä olisi aika kertoa hyviäkin uutisia.

”Mutta he eivät ole huomanneet Rotinkaista, hän on seurannut heitä koko ajan ja on hyvissä asemissa. He eivät pysty pelastamaan kirjaston sydäntä, jos se Rotinkaisesta on kiinni.”, Nöttönen vakuutti nopeasti.

MAINIOTA. KERRO HÄNELLE, ETTÄ JOS HÄN EI SAA KIRJASTON SYDÄNTÄ TUHOTTUA, MINÄ TEEN HÄNESTÄ HIENON KARVAHATUN. AI NIIN, JA ISO BONUS LUVASSA JOS HÄN SAA OTETTUA SEN TYTÖN VANGIKSI. MINULLA ON SUUNNITELMIA HÄNEN VARALLEEN. KARHULLA EI OLE VÄLIÄ”, Sammergen sihisi nojaten samalla taaksepäin. Hän heilautti kättään sen merkiksi, että keskustelu oli tätä myöten selvä.
Nöttönen nyökkäsi, kumarsi, ja kääntyi sitten poistuakseen. Hän ehti ovelle asti, kun Sammergen huusi perään:

AI NIIN. ENTÄS SE KISSA?”

”Jaajuu, se kissa. Kyllä, kissa on myös edelleen heidän mukanaan”

AH. LOISTAVAA”, Sammergen sanoi ja puhkesi raapivaan nauruun, joka loppui yhtä äkisti kuin alkoikin. Hänen silmänsä loistivat kuin pienet auringot ja kasvoilla oli niin leveä hymy, että pään yläosa oli vaarassa pudota.

TODELLA LOISTAVAA

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti