Taistelu kirjaston sydämestä, osa I

Peppiroosa Natalia Mymmeli Mäkinen, eli tuttavien kesken Pipsa, oli aivan tavallinen kaksitoistavuotias tyttö Siilinjärveltä. Täydellisen keskiverto ja normaali, ei millään tapaa erikoinen. Sillä poikkeuksella, että hän oli ainoa, joka vastasi outoon lehti-ilmoitukseen, tapasi Kirjastomiehen, liittyi maailman parhaaseen tiedonhakutaisteluryhmään ja aloitti matkan kohti kirjastoammattilaisuutta ja punaisia trikoita. Hän oli myös tällä hetkellä ainoa kaksitoistavuotias tyttö Siilinjärveltä, joka oli paennut silmätöntä ex-kesätyöläistä pandan sylissä, syvällä kirjaston alla olevissa tunneleissa, ja jonka kaksimetrinen peikko tahtoi kaapata kirjaston sydämen tuhoamisen ohella. Ai niin, hän oli myös tällä hetkellä ainoa kaksitoistavuotias tyttö Siilinjärveltä, joka kuuli päässään outoja ääniä ja oli oudon punaisen hehkun ympäröimä. Näin muuten hän oli kuitenkin aivan tavallinen kaksitoistavuotias tyttö. Siilinjärveltä.

Pipsa oli riittävän fiksu yhdistääkseen äänen kirjaston sydämeen; hän oli koskettanut sitä juuri ennen kuin näin oli käynyt. Sitä hän ei tiennyt odotettiinko hänen vastaavan. Jos hän alkaisi puhella itsekseen, peikko saattaisi käydä epäluuloiseksi ja hyökätä. Toisaalta, niin se ilmeisesti aikoi tehdä muutenkin, joten aivan sama.

”Hei? Kuka sinä olet?”, hän kysyi varovasti.

Rotinkainen pysäytti etenemisensä, harvemmin hänen uhrinsa halusivat tutustua lähemmin. Harvemmin ne myöskään vaihtoivat väriä kesken kaiken. Tässä oli nyt jotain mätää. Hämmentyneenä odottamattomasta tilanteesta, hän totesi vain ”öööRotinkainen”.

Pipsa ei noteerannut Rotinkaisen vastausta, vaan odotti, josko iloinen ääni puhuisi taas hänen päässään. Eikä aikaakaan kun tapahtui.

”No minä olen tietysti kirjaston sydän, tai pikemminkin henki! Asustan tuossa kamalan ränsistyneessä kuoressa, se oli uutena tosi hieno, enemmänkin pinkki kuin punainen, sävy on haalistunut, eivätkä nuo halkeamat auta asiaa, kauhea veto käy koko ajan, vuodet tekevät tehtävänsä ja silleen!”, kirjaston henki vastasi pirteästi. ”Tiedätkö, on kauhean mukava jutella jonkun kanssa pitkästä aikaa! Edellisestä kerrasta on vuosia, täällä ei kovin usein käy ihmisiä, tai jos käy niin harvemmin jäävät höpisemään! Ja niin paljon kun minulla olisi asiaa!”, henki jatkoi edelleen pirteästi.

Pipsa nyökkäsi, moinen pirteys olisi varmasti  liikaa monelle, joten ei ihme, että henki oli saanut olla rauhassa.

”Tuota, minun pitäisi pelastaa sinut”, Pipsa jatkoi. ”En vaan tiedä kuinka se tapahtuu”

Rotinkainen kuunteli entistäkin kummastuneempana, tämä oli ehdottomasti ensimmäinen kerta, kun yksikään sen uhreista tahtoi pelastaa sen. Pelastaa miltä? Yhtäkkiä Rotinkainen muisti, kuinka oli pienenä peikon retaleena istunut äitimuorin sylissä, tämän laulaessa tuutulaulua ja silittäen hellästi Rotinkaisen päätä. Äiti oli myös koettanut kasvattaa pojastaan kunnollista, varoittanut kähmelöistä sun muista iljetyksistä, mutta oliko hän kuunnellut? Ehei. Rotinkaisen silmiin kirposivat kyyneleet; hän oli ollut paha peikko monen monta vuotta, ja nyt tämä tyttö halusi pelastaa hänet. Rotinkainen pudotti veitsen ja putosi polvilleen itkien.

Pipsa katseli Rotinkaisen hidasta murtumista hämmentyneenä, yllättävät käänteet sen kuin seurasivat toisiaan.

”Tuota noin, minä tarvitsen uuden kuoren, tai asumuksen! Tuosta vanhasta ei ole enää mihinkään, yksi isku tuolta peikolta ja homma on siinä! Ja ilman asumusta minä haihdun, katoan!”, kirjaston henki pälpätti kiihtyneesti. ”Sano että sinulla on joku astia mukanasi, mihin minä voin asettua!”

Pipsa mietti kuumeisesti; Kirjastomies olisi voinut pohjustaa tehtävän vähän paremmin, niin olisi säästynyt monelta ongelmalta.

”Ei, ei minulla ole”, Pipsa sanoi unohtaen Rotinkaisen, joka nosti ällistyneenä päätään ja katsoi Pipsaa. Eikö tyttö ollutkaan puhunut hänelle? Oliko tältä järjen valo himmennyt ja nyt se höpisikin vaan itsekseen? Vai liittyikö se punainen hehku jotenkin asiaan? Vaikka Rotinkainen olikin keskimääräistä fiksumpi peikko, sillä oli kestänyt näin kauan yhdistää asiat keskenään. Kyyneleet väistyivät, silmät leimusivat ja raivo otti vallan. Rotinkainen nousi täyteen mittaansa, rummutti rintaansa ja huusi, noh, raivokkaasti.

”Luulenpa että ystävämme peikko on vihdoin tajunnut tilanteen! Valitettavasti, tämä vaikuttaa nyt tiedätkö aika pahalta!”, kirjaston henki huusi iloisesti.

”Ihanko totta”, Pipsa vastasi. Tilanteen vakavuudesta huolimatta hän pystyi vielä ajattelemaan selkeästi. Ja oli vain yksi tapa jolla tästä selvittäisiin.

”Kirjaston henki. Pystytkö siirtymään johonkin väliaikaisesti? Vaikkapa elävään olentoon?”, Pipsa kysyi. Rotinkainen alkoi lähestyä raskaasti huohottaen. Se kuopi maata kynsillään ja irvisti hurjasti.

”Kyyyllä, on se periaatteessa mahdollista! Mutta vain vähäksi aikaa, enintään muutamaksi päiväksi! Muuten tapahtuu kauheita!”

Pipsa pohti hetken mitä ne kauheat asiat mahtoivat olla, mutta päätti sitten, että oli parempi olla kysymättä. Nyt hän tiesi mitä piti tehdä.

”Siirry minuun!”, Pipsa huusi Rotinkaisen karjumisen yli. Peikko alkoi olla jo tosi lähellä. Niin lähellä, että se yritti huitaista Pipsaa suurella nyrkillään. Pipsa sai vaivoin väistettyä.

”Sinuun!? Oletko nyt aivan varma?! Se on meinaan aika vaarallista!?”

”En! Mutta ei tässä muutakaan vaihtoehtoa ole!”. Rotinkaisen huitaisut hipaisivat aina vaan lähempää. Olisi vain ajan kysymys milloin se osuisi. Onneksi Pipsa oli haka polttopallossa.

”No selvä! Mutta sinun täytyy rikkoa tuo perhanan sydän, että pääsen kokonaan ulos!”

Pipsa nappasi sydämen syliinsä väistäen samalla taas yhden lyönnin. Rotinkainen oli edelleen raivon vallassa, eikä aikaisemmasta kärsivällisyydestä ollut tietoakaan. Pipsa koetti rutistaa sydäntä kaikin voimin, mutta halkeamista huolimatta se oli edelleen vahvaa tekoa. Entä jos hän ei saisikaan sitä rikki? Pipsa väisti jälleen, mutta tällä kertaa hän epäonnekseen kompastui maassa lojuvaan kiveen. Rotinkainen oli ihan vieressä ja voitonriemuisena kohotti molemmat nyrkkinsä viimeiseen iskuun. Tästä minä en selviä, Pipsa ajatteli, painautui pienelle sykkyrälle ja rutisti sydäntä viimeisen kerran.