Rotinkainen oli peikoksi varsin erikoinen;
lajitovereistaan poiketen se ei ollut kömpelö, kovin pahanhajuinen tai
erityisen pyöreä. Sen sijaan se oli erittäin ketterä ja kiipesi kuin hämähäkki
kaikenlaisia pintoja pitkin pitkien koipiensa avulla. Se ei ollut varsinaisesti
hoikka, enemmänkin vanttera. Jaa juu, kyllähän se vähän tuoksahti, mutta ei
niin pahasti kuin keskiverto-peikko. Hajun voimakkuutta vähensi osaltaan se,
että peikko oli joutunut ajelemaan turkkinsa äskettäin tapahtuneen kivuliaan
ruusupuska-episodin takia (kts. Pipsa kohtaa Kirjastomiehen). Noh,
työtapaturmia tapahtuu kaikkein taitavimmillekin, ja Rotinkainen itse asiassa
piti uudesta, viileämmästä kuosistaan. Kirputkin olivat kaikonneet, mikä oli
mukava bonus. Tällä hetkellä Rotinkainen roikkui suuressa, avarassa luolassa,
lähellä kattoa ja tarkkaili Pipsaa, Laikkua ja kirjaston sydäntä, joka oli
jonkinlaisella jalustalla luolan keskellä.
Toisin kuin tylsämieliset veljensä Rotinkainen oli
myös varsin neuvokas tapaus; se oli rakentanut pyöräilykypärästä, yökiikareista
ja ilmastointiteipistä itselleen kätevän päähineen, jonka avulla se näki
täydellisesti luolan hämärässä. Liimanäppi™-hanskat
pitivät huolen siitä, ettei sen ote livennyt; niiden avulla se pystyi myös
vaivattomasti ja äänettömästi liikkumaan pitkin kattoa. Nyt se odotti sopivaa
hetkeä. Rissanen oli epäonnistunut, mikä oli ollut odotettavissa; yltiöpäinen
rynniminen järjettömyyksiä kailottaen harvemmin tuotti toivotun lopputuloksen. Amatööri.
Sen sijaan kärsivällisyys…sitä Rotinkaisella piisasi, rautaisen ammattitaidon
lisäksi. Tyttö ei vaikuttanut erityisen vaaralliselta, eikä kissastakaan
tarvinnut huolehtia. Panda puolestaan oli iso ja vahva. Rotinkainen hymyili
ilkeästi. Suunnitelma alkoi hahmottua.
Pipsa lähestyi kirjaston sydäntä tietämättömänä
ylhäällä vaanivasta vaarasta. Sydän oli noin jalkapallon kokoinen,
luonnollisesti sydämen muotoinen, punainen, ja koostui ilmeisesti jostain
lasintapaisesta. Sen pinta sykki punaista valoa, paitsi kohdista missä oli
säröjä. Ja niitä oli paljon. Sydän oli selkeästi ottanut useammankin iskun,
eikä ollut selvinnyt kaikista ilman vaurioita. Äkkiä Pipsa tunsi
vastustamatonta halua koskettaa sydäntä. Hän ojensi kätensä sitä kohti, ja
hehku tuntui voimistuvan…
”ÄLÄ KOSKE SIIHEN!”, Laikku huusi ja ryntäsi Pipsan
ja kirjaston sydämen väliin. Pipsa kavahti taaksepäin, mutta tuijotti edelleen
sydäntä. Tuntui kuin se olisi kutsunut häntä. Laikku jatkoi nopeasti:
”Kirjaston sydämellä on suuri voima, vaikka tämä onkin vaurioitunut. Kuka
tietää mitä tapahtuu, jos sitä koskettaa”. Selitys ei täysin tyydyttänyt
Pipsaa.
”Mutta minunhan pitäisi pelastaa se. Pitääkö se
korjata? Paikata jotenkin? Miten se edes tapahtuu, jos en saa koskea siihen?”,
Pipsa tokaisi tuskaisesti Laikkua tuijottaen. Laikku huokaisi ja levitti
käsiään.
”Itse asiassa minäkään en tiedä sen enempää kuin
sinä. Tiedän vain, että Kirjastomies antoi kirjaston sydämen pelastamisen sinun
tehtäväksesi. Se, kuinka se tapahtuu, onkin sitten toinen juttu.”, Laikku huokaisi
päätään raapien. Hän oli aikeissa jatkaa, kun yhtäkkiä heidän yläpuoleltaan
kuului varovainen ”TSUP”. Seuraavassa hetkessä Laikku peittyi isoon, tahmeaan
verkkoon, joka kiristyi nopeasti hänen ympärilleen tehden hänet
liikuntakyvyttömäksi. Pipsa katsoi ensin Laikkuun ja sitten ylös, havaiten
alaspäin vauhdilla laskeutuvan Rotinkaisen, joka tähtäsi häntä jonkinlaisella
aseella. Viime hetkellä Pipsa onnistui astumaan sivuun, ja tahmea verkkopallo
läsähti maahan. Rotinkainen pysähtyi ilmaan, nauraa kikersi kuin vähämielinen
ja ampui lisää palloja, jotka Pipsan kuitenkin onnistui kuin ihmeen kaupalla
väistämään. Lopulta aseesta loppuivat ilmeisesti panokset ja peikko laskeutui
maahan parin metrin päähän Pipsasta.
Pipsa oli sijoittanut itsensä Rotinkaisen ja
kirjaston sydämen väliin, valmiina tekemään mitä vain ettei peikko saisi sitä
käsiinsä. Hän etsi katseellaan naulakarttuaan, pitäen samalla visusti silmällä
Rotinkaista, joka oli alkanut kiertää häntä, mutta sitä ei näkynyt missään. Se
oli ilmeisesti pudonnut heidän paetessaan sitä kamalaa Rissasta. Pahus. Pahuspahuspahus.
Herra Miaustakaan ei taitanut olla apua, kissaparka oli edelleen henkisesti
jossain kaukana kukkakedoilla perhosia jahtaamassa. Kujerrus ja läähätys tosin
olivat lakanneet, mutta katse oli edelleen lasittunut ja tiukasti kohdistettuna
luolan seinään.
Peikolla ei vaikuttanut olevan mitään näkyviä
aseita, mutta pelkästään se tosiasia, että se oli Pipsaa yli puolet isompi,
teki asioista hitusen hankalia. Noh, taistelutta se ei tästä silti selviäisi.
”Antaudu suosiolla, tytteli. Tee tästä helpompaa
meille kaikille. Etenkin meikäläiselle. Pomo haluaa sut joka tapauksessa
elävänä”, Rotinkainen sanoi alkaen samalla hitaasti kaartaen lähestyä Pipsaa. Se
hymyili leveästi, varmana voitostaan.
Tässä vaiheessa voisimme hetken miettiä(ja
kirjoittaa sen mahdollisimman epäselvästi toim. huom.), miksi ei ole fiksua
kertoa vastustajalleen, että joku, tässä tapauksessa Rotinkaisen
toimeksiantaja, haluaa vangita tämän elävänä? Noh, esimerkiksi siksi, että tämä
kyseinen vastustaja todennäköisesti tajuaa, että siinä missä vangitsija, eli
Rotinkainen, koettaa napata tämän kiinni suhteellisen vähäisellä väkivallalla,
mikään ei pakota mahdollisesti tulevaa vankia, eli tässä tapauksessa Pipsaa
pelaamaan samoilla säännöillä. Eli kun Rotinkainen oli noin metrin päässä
Pipsasta, tämä potkaisi peikkoa kohtalaisen suurella voimalla haaroväliin,
saaden aikaan surkean ”Irrrnnghk”-äännähdyksen ja pienen polvien notkahtamisen.
Mutta vaikka peikon ääni kohosi pari oktaavia, se ei silti talttunut näin
vähästä. Määrätietoisesti, joskin kyyneleet silmissä, Rotinkainen jatkoi
etenemistä.
”Tuota sun ei ois tarttenu tehdä, tytteli”, se sanoi
silmät ilkeinä viiruina. ”Pomo sano elävänä, mutta etköhän sä elossa oo vaikka
pari sormea puuttuiskin”, Rotinkainen jatkoi ja veti jostain esiin pitkän
veitsen. Ei hyvä. Pipsa alkoi perääntyä kohti kirjaston sydäntä, pitäen itsensä
edelleen sen ja Rotinkaisen välissä. Tilanne alkoi näyttää melko tukalalta,
ehkä jopa hitusen epätoivoiselta. Mutta toivoa oli niin pitkään kuin elämääkin.
Hän tunsi jonkin koskettavan selkäänsä. Kirjaston
sydän. Enää ei ollut tilaa perääntyä, ilman että hän jättäisi sen peikon
armoille. Pipsa painoi selkänsä tiukemmin kirjaston sydäntä vasten. Se tuntui
oudon lämpimältä. Noh, Rotinkainen oli jo kovin lähellä ja sen koko olemus
huokui pahansuopaa itsevarmuutta. Juuri kun alkoi vaikuttaa siltä, että Pipsan
ensimmäinen ja tällä vauhdilla myös viimeinen tehtävä ei päättyisi kovin
mukavissa merkeissä, hänet ympäröi punainen hehku.
”Hei Pipsa, olenkin odottanut sinua!”, kuului
iloinen ääni hänen päässään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti