sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Rakkautta ilmassa, Kirjastomies?


Ensimmäisenä Pipsan silmiin pisti taivas; se oli vaalean vihreä, johtuen kaupungin piilottavasta voimakentästä. Silti auringonvalo tuli sen lävitse normaalin värisenä. Outoa, mutta kaikkeen tottuu, hän ajatteli. He päättivät mennä ylimmäisen kirjastotoimen johtajan luo jalkaisin, koska Kirjastomies ei vielä ollut täysin toipunut kähmelöitä vastaan käydystä taistelusta. Tai ainakaan niin paljon, että olisi pystynyt kantamaan sekä Pipsan että herra Vaahteran. Herra Vaahteran koti oli kaupungin Kuutosalueella, kaupungin keskustan luoteispuolella ja kohtalaisen pienen kävelymatkan päässä. Kaupungissa ei ollut ollenkaan autoja tai edes joukkoliikennettä, joten kaikki tiet olivat kauniisti kivettyjä kävelykatuja, joita ympäröivät suuret rakennukset ja puut. Arkkitehtuuri oli varsin –haha– kirjavaa, mutta silti enimmäkseen tyylikästä.

                                                     
Pirkko Vuori-Heisiön toimisto sijaitsi Kirjavan kaupungin keskustassa, valtavan korkeassa tornissa, jonka seinässä luki suurilla kirjaimilla: ”0 Yleisteokset. Kirja-ala. Kirjastotoimi.Yleinen kulttuuripolitiikka. Joukkotiedotus”. Ystävien kesken Nollatorni. Tornia ympäröivät pienemmät, alaluokille omistetut rakennukset, jotka koettivat sinnitellä suurempansa varjossa. Muiden pääluokkien kaupunginosat ympäröivät kaupungin keskustaa hyvässä järjestyksessä; Ykkösalue oli keskustan itäpuolella, ja loput alueet kiersivät sitä myötäpäivään. Ainoastaan alue Yhdeksän oli hieman erillään muista kaupungin koilliskulmassa, alueen Kahdeksan takana. Alue Kahdeksan oli selkeästi suurin ja laajin yksittäinen kaupunginosa, ja sen mahtipontiset tornit olivat melkein keskustornin mittaiset. Ylhäältä päin katsottuna kaupunki näytti ylösalaisin käännetyltä puhekuplalta.

No kuitenkin. He menivät sisään Nollatornin suurista pyöröovista ja saapuivat avaraan huoneeseen, jonka seinät oli kutakuinkin vuorattu kaikenlaisilla kirjoilla ja lehdillä. Huoneen lattialla oli matto, joka oli mahdollisesti joskus ollut punainen, mutta joka tällä hetkellä oli menossa hailakan oranssin kohdalla, ja vahvasti kohti vaaleanruskeaa. Kirjastomies johdatti heidät vastaanottovirkailijan tiskille, jonka takana istui ja luki päivän lehteä neiti Letitia Känsä, iloista ja ihmisläheistä palvelua jo vuodesta 1956.

”Hyvää päivää”, sanoi Kirjastomies mitä kohteliaimmin äänenpainoin. Neiti Känsän ilme ei edes värähtänyt, saati että hänen katseensa olisi noussut juorupalstojen ihmeellisestä maailmasta. Kirjastomies yritti uudestaan, edelleen hyvin kohteliaasti, mutta edelleenkään tuloksena ei ollut minkäänlaista reaktiota. Hänen silmäkulmansa alkoi nykiä huolestuttavalla tavalla. Silloin Pipsa huomasi tiskin kulmalla pienen kellon, ja kilautti sitä varovasti. Neiti Känsä heräsi säpsähtäen kuolleista ja toivotti heille ylitsepääsemättömän mairealla ja sokeroidulla äänellä:

”Oikein hyvää huomenta, kuinka voisin olla herrasväelle avuksi?” Neiti Känsä oli mitä ilmeisimmin sitä koulukuntaa, jonka mielestä kaikki, siis aivan kaikki, ilman poikkeuksia tahi joustoa, piti tehdä pilkulleen sääntöjen mukaan. Hän oli myös jämähtänyt muodin suhteen ”harmaa jakkupuku ja verenkiertoa häiritsevän tiukka nuttura”-linjalle, ja edusti kyseistä tyyliä varsin ansiokkaasti. Neiti Känsän nuttura oli niin tiukalla, että hänen suupielensä ja silmäkulmansa olivat jatkuvasti matkalla ylöspäin.

Kirjastomiehen silmäkulma nyki edelleen, mutta hän sai itsensä koottua melko nopeasti.

”Hyvää päivää, haluaisimme tavata ylimmäisen kirjastotoimenjohtajan.”

”Ja onko teille sovittu audienssi? Tiedättehän että neiti Vuori-Heisiö on erittäin kiireinen ihminen”, neiti Känsä kysyi ilmaisten erittäin herkillä äänenpainoilla, että jos aikaa ei ollut sovittu etukäteen, he voisivat hänen puolestaan suksia kuuseen. Kaikeksi onneksi ja neiti Känsän suureksi pettymykseksi Kirjastomies oli ollut kaukaa viisas ja läheltä vieläpä salskea, ja sopinut tapaamisesta jo hyvissä ajoin. Neiti Känsä katsoi heitä halveksuvasti, huokaisi, ja alkoi sitten johdattaa heitä kohti ylimmäisen kirjastotoimenjohtajan toimistoa.

Matkanteko tapahtui suurimmalta osin hissillä. Kerroksia oli lähemmäs sata, mutta matkassa meni silti vain viitisen minuuttia. Nykytekniikka, on se ihmeellistä. He saapuivat ylimpään kerrokseen, odottivat hetken että heidän sisuskalunsa asettuivat niille kuuluville paikoille, astuivat leveään käytävään ja jatkoivat matkaansa ovelle, jossa luki ”Ylimmäinen kirjastotoimenjohtaja”. Ja oven ohitse. Pipsa jäi katsomaan taakseen hämmentyneenä. Sen sijaan neiti Känsä johdatti heidät erittäin nyreän näköisenä toiselle ovelle, jossa luki ”Siivouskomero”. Hän koputti kolmesti, jolloin sisältä kuului kirkas, iloinen naisääni joka lausui: ”Sisään vaan!” Tässä vaiheessa neiti Känsä koki työnsä tehdyksi ja suuntasi vauhdikkaasti takavasemmalle.

Kirjastomies avasi oven ja he astuivat sisään siivouskomeroon. Siivouskomeroksi se oli varsin iso, ja jostain kumman syystä se oli sisustettu toimistoksi. Huoneen omistaja oli katsonut tarpeelliseksi koristaa sen seinät sadoilla humoristisilla kissakuvilla. Komeron, tai siis toimiston keskellä, oli pieni työpöytä, joka oli hautautunut valtavien paperikasojen alle. Alimmat paperit olivat jo hieman kellastuneet, joten tätä oli jatkunut jo jonkin aikaa. Ilmeisesti siellä oli käyty taistelu aanelossaastetta vastaan, joka oli päättynyt paperin voittoon toisen osapuolen luovutettua.

Jostain paperitornien takaa näkyi musta pörröinen hiuskuontalo, ja siihen kiinnittynyt pienikokoinen, vain hieman Pipsaa pidempi naisihminen, joka mitä ilmeisimmin oli Pirkko Vuori-Heisiö, ylimmäinen kirjastotoimenjohtaja. Vuori-Heisiö halusi selkeästi tulla tervehtimään heitä lähemmin, mutta paperinen vuoristoketju oli hänen tiellään. Hän mietti hetken reittiään, ja sai pienen taistelun jälkeen itsensä kiskottua työpöytänsä yli, kaataen samalla pari isompaa, painovoimaa jo pidempään uhmannutta paperitornia kauniisti humahtaen maahan. Hän siisti enimmät pölyt harteiltaan ja vaatteiltaan. Vuori-Heisiöllä oli ohutsankaiset silmälasit, punainen paita jossa luki suurin valkoisin kirjaimin ”Ahdistuneet oravat” ja ”Älä koske mun käpyihin!”, sekä polvimittainen, ruskea hame. Hän käänsi katseensa Pipsaan. Vuori-Heisiön kasvoille ilmestyi iloinen ja maailmoja syleilevä virne. Hän ojensi kätensä Pipsalle, joka tuijotti hänen paitaansa. Ahdistuneet oravat oli hänen suosikkibändinsä ja yhtäkkiä hän tunsi suurta hengenheimolaisuutta ylimmäisen kirjastotoimenjohtajan kanssa.

”Heei, sie oot varmaan se Pipsa, siis toosi hauska tutustua!”, ylimmäinen kirjastotoimenjohtaja Vuori-Heisiö sanoi äärimmäisen pirteästi. ”Mie oon tiätsä Pirkko Vuori-Heisiö ja tää on miun huone. Mie oon vähän niinku pomo tiällä, aattele! Pikkasen o sotkusta, mut älä sie välitä ku emmiekää. Luova kaaos o katos pop.”, hän jatkoi taputtaen samalla ohimoaan etusormellaan Pipsan epäuskoisesta katseesta välittämättä.

”Niin sie varmaan mietit että miks miun toimisto o siivouskomeros. Oishan miulla tuo isompiki huone tuol, mut ku se o niin fiini, emmie oikein viihy siel, ja ku tää o paljon kätevämmän kokonenki, kaikki käden ulottuvilla, vaikka ei nää kourat ny kovin pitkälle yllä, eikä tiältä löyvvä mitään, hihi”, Vuori-Heisiö naurahti ja vinkkasi Pipsalle silmää käsi edelleen ojossa kättelyä odottaen. Pipsa oli hämmästyksestä ymmyrkäisenä, hän ei ollut odottanut ihan tällaista. Hän katsoi Kirjastomiestä ja herra Vaahteraa, jotka olivat selkeästi tavanneet ylimmäisen kirjastotoimenjohtajan aikaisemminkin. Kirjastomies hymyili rohkaisevasti ja antoi ymmärtää, että Pipsan ehkä kannataisi vastatakin jotain.

”Ööö, kyllä. Minä olen Pipsa. Hauska tutustua”, hän sanoi ja tarttui Vuori-Heisiön käteen. Vuori-Heisiön kädenpuristus oli yllättävän jämäkkä, mutta ei kuitenkaan luita murskaava. Varsin miellyttävä kokemus itse asiassa. Pipsan käsiteltyään hän kiinnitti huomionsa mies-kaksikkoomme…ja etenkin Kirjastomieheen. He katsoivat toisiaan pitkään silmiin…ehkä jopa liian pitkään? Molempien kasvoille oli noussut hento puna ja vaivautunut hymyntapainen. Kirjastomies hiveli hermostuneesti partaansa, ylimmäisen kirjastotoimenjohtajan kiertäessä päättäväisesti hiuskiehkuraa sormensa ympärille. Ahaa, Pipsa ajatteli. Vai sellaista. Hän alkoi tahtomattaan hymyillä tietävästi. Ihmisiä ne supersankaritkin näköjään ovat. Tässä vaiheessa Kirjastomies havahtui ja kiirehti sanomaan: ”Me olemme Pirkon kanssa vanhoja ystäviä, jo kouluajoilta.”

Niinpä niin, aivan varmasti. Vain ystäviä? Ystävät eivät katso toisiaan tuolla tavalla, joten kyllä tässä oli nyt selkeästi jotain muutakin tekeillä. Merkit ainakin olivat selvät, mutta ehkä asiasta kannatti udella enemmän hieman myöhemmin. Vaikkapa sitten kun hän olisi saanut trikoonsa. Ja siitä puheen ollen…

”Mihinkäs aikaan se seremonia alkaa?”, hän kysyi ylimmäiseltä kirjastotoimenjohtajalta, joka havahtui haaveistaan ja katsoi Pipsaa ikään kuin olisi unohtanut tämän olemassaolon.

”Ai niin, seremonia o parin tunnin piästä. Mut mut, sitä ennen meijjän pittää kyl puhua”, hän sanoi osoittaen viimeisen lauseen kaikille huoneessa olijoille.

”Jotai yllättävää o tapahtunu.”   

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti