Ensimmäisenä Pipsan silmiin pisti taivas; se oli vaalean
vihreä, johtuen kaupungin piilottavasta voimakentästä. Silti auringonvalo tuli
sen lävitse normaalin värisenä. Outoa, mutta kaikkeen tottuu, hän ajatteli. He
päättivät mennä ylimmäisen kirjastotoimen johtajan luo jalkaisin, koska
Kirjastomies ei vielä ollut täysin toipunut kähmelöitä vastaan käydystä taistelusta.
Tai ainakaan niin paljon, että olisi pystynyt kantamaan sekä Pipsan että herra
Vaahteran. Herra Vaahteran koti oli kaupungin Kuutosalueella, kaupungin
keskustan luoteispuolella ja kohtalaisen pienen kävelymatkan päässä.
Kaupungissa ei ollut ollenkaan autoja tai edes joukkoliikennettä, joten kaikki
tiet olivat kauniisti kivettyjä kävelykatuja, joita ympäröivät suuret rakennukset
ja puut. Arkkitehtuuri oli varsin –haha– kirjavaa, mutta silti enimmäkseen
tyylikästä.
Pirkko Vuori-Heisiön toimisto sijaitsi Kirjavan
kaupungin keskustassa, valtavan korkeassa tornissa, jonka seinässä luki
suurilla kirjaimilla: ”0 Yleisteokset. Kirja-ala. Kirjastotoimi.Yleinen
kulttuuripolitiikka. Joukkotiedotus”. Ystävien kesken Nollatorni. Tornia
ympäröivät pienemmät, alaluokille omistetut rakennukset, jotka koettivat
sinnitellä suurempansa varjossa. Muiden pääluokkien kaupunginosat ympäröivät
kaupungin keskustaa hyvässä järjestyksessä; Ykkösalue oli keskustan
itäpuolella, ja loput alueet kiersivät sitä myötäpäivään. Ainoastaan alue
Yhdeksän oli hieman erillään muista kaupungin koilliskulmassa, alueen Kahdeksan
takana. Alue Kahdeksan oli selkeästi suurin ja laajin yksittäinen kaupunginosa,
ja sen mahtipontiset tornit olivat melkein keskustornin mittaiset. Ylhäältä
päin katsottuna kaupunki näytti ylösalaisin käännetyltä puhekuplalta.
No kuitenkin. He menivät sisään Nollatornin suurista
pyöröovista ja saapuivat avaraan huoneeseen, jonka seinät oli kutakuinkin
vuorattu kaikenlaisilla kirjoilla ja lehdillä. Huoneen lattialla oli matto,
joka oli mahdollisesti joskus ollut punainen, mutta joka tällä hetkellä oli
menossa hailakan oranssin kohdalla, ja vahvasti kohti vaaleanruskeaa. Kirjastomies
johdatti heidät vastaanottovirkailijan tiskille, jonka takana istui ja luki
päivän lehteä neiti Letitia Känsä, iloista ja ihmisläheistä palvelua jo
vuodesta 1956.
”Hyvää päivää”, sanoi Kirjastomies mitä
kohteliaimmin äänenpainoin. Neiti Känsän ilme ei edes värähtänyt, saati että
hänen katseensa olisi noussut juorupalstojen ihmeellisestä maailmasta.
Kirjastomies yritti uudestaan, edelleen hyvin kohteliaasti, mutta edelleenkään
tuloksena ei ollut minkäänlaista reaktiota. Hänen silmäkulmansa alkoi nykiä
huolestuttavalla tavalla. Silloin Pipsa huomasi tiskin kulmalla pienen kellon,
ja kilautti sitä varovasti. Neiti Känsä heräsi säpsähtäen kuolleista ja
toivotti heille ylitsepääsemättömän mairealla ja sokeroidulla äänellä:
”Oikein hyvää huomenta, kuinka voisin olla
herrasväelle avuksi?” Neiti Känsä oli mitä ilmeisimmin sitä koulukuntaa, jonka
mielestä kaikki, siis aivan kaikki, ilman poikkeuksia tahi joustoa, piti tehdä pilkulleen
sääntöjen mukaan. Hän oli myös jämähtänyt muodin suhteen ”harmaa jakkupuku ja verenkiertoa
häiritsevän tiukka nuttura”-linjalle, ja edusti kyseistä tyyliä varsin
ansiokkaasti. Neiti Känsän nuttura oli niin tiukalla, että hänen suupielensä ja
silmäkulmansa olivat jatkuvasti matkalla ylöspäin.
Kirjastomiehen silmäkulma nyki edelleen, mutta hän
sai itsensä koottua melko nopeasti.
”Hyvää päivää, haluaisimme tavata ylimmäisen
kirjastotoimenjohtajan.”
”Ja onko teille sovittu audienssi? Tiedättehän että
neiti Vuori-Heisiö on erittäin kiireinen ihminen”, neiti Känsä kysyi ilmaisten
erittäin herkillä äänenpainoilla, että jos aikaa ei ollut sovittu etukäteen, he
voisivat hänen puolestaan suksia kuuseen. Kaikeksi onneksi ja neiti Känsän
suureksi pettymykseksi Kirjastomies oli ollut kaukaa viisas ja läheltä vieläpä
salskea, ja sopinut tapaamisesta jo hyvissä ajoin. Neiti Känsä katsoi heitä halveksuvasti,
huokaisi, ja alkoi sitten johdattaa heitä kohti ylimmäisen
kirjastotoimenjohtajan toimistoa.
Matkanteko tapahtui suurimmalta osin hissillä.
Kerroksia oli lähemmäs sata, mutta matkassa meni silti vain viitisen minuuttia.
Nykytekniikka, on se ihmeellistä. He saapuivat ylimpään kerrokseen, odottivat
hetken että heidän sisuskalunsa asettuivat niille kuuluville paikoille, astuivat
leveään käytävään ja jatkoivat matkaansa ovelle, jossa luki ”Ylimmäinen
kirjastotoimenjohtaja”. Ja oven ohitse. Pipsa jäi katsomaan taakseen hämmentyneenä.
Sen sijaan neiti Känsä johdatti heidät erittäin nyreän näköisenä toiselle
ovelle, jossa luki ”Siivouskomero”. Hän koputti kolmesti, jolloin sisältä
kuului kirkas, iloinen naisääni joka lausui: ”Sisään vaan!” Tässä vaiheessa
neiti Känsä koki työnsä tehdyksi ja suuntasi vauhdikkaasti takavasemmalle.
Kirjastomies avasi oven ja he astuivat sisään
siivouskomeroon. Siivouskomeroksi se oli varsin iso, ja jostain kumman syystä se
oli sisustettu toimistoksi. Huoneen omistaja oli katsonut tarpeelliseksi koristaa
sen seinät sadoilla humoristisilla kissakuvilla. Komeron, tai siis toimiston
keskellä, oli pieni työpöytä, joka oli hautautunut valtavien paperikasojen
alle. Alimmat paperit olivat jo hieman kellastuneet, joten tätä oli jatkunut jo
jonkin aikaa. Ilmeisesti siellä oli käyty taistelu aanelossaastetta vastaan,
joka oli päättynyt paperin voittoon toisen osapuolen luovutettua.
Jostain paperitornien takaa näkyi musta pörröinen
hiuskuontalo, ja siihen kiinnittynyt pienikokoinen, vain hieman Pipsaa pidempi
naisihminen, joka mitä ilmeisimmin oli Pirkko Vuori-Heisiö, ylimmäinen
kirjastotoimenjohtaja. Vuori-Heisiö halusi selkeästi tulla tervehtimään heitä
lähemmin, mutta paperinen vuoristoketju oli hänen tiellään. Hän mietti hetken
reittiään, ja sai pienen taistelun jälkeen itsensä kiskottua työpöytänsä yli,
kaataen samalla pari isompaa, painovoimaa jo pidempään uhmannutta paperitornia
kauniisti humahtaen maahan. Hän siisti enimmät pölyt harteiltaan ja vaatteiltaan.
Vuori-Heisiöllä oli ohutsankaiset silmälasit, punainen paita jossa luki suurin valkoisin
kirjaimin ”Ahdistuneet oravat” ja ”Älä koske mun käpyihin!”, sekä
polvimittainen, ruskea hame. Hän käänsi katseensa Pipsaan. Vuori-Heisiön
kasvoille ilmestyi iloinen ja maailmoja syleilevä virne. Hän ojensi kätensä
Pipsalle, joka tuijotti hänen paitaansa. Ahdistuneet oravat oli hänen
suosikkibändinsä ja yhtäkkiä hän tunsi suurta hengenheimolaisuutta ylimmäisen
kirjastotoimenjohtajan kanssa.
”Heei, sie oot varmaan se Pipsa, siis toosi hauska
tutustua!”, ylimmäinen kirjastotoimenjohtaja Vuori-Heisiö sanoi äärimmäisen
pirteästi. ”Mie oon tiätsä Pirkko Vuori-Heisiö ja tää on miun huone. Mie oon vähän
niinku pomo tiällä, aattele! Pikkasen o sotkusta, mut älä sie välitä ku
emmiekää. Luova kaaos o katos pop.”, hän jatkoi taputtaen samalla ohimoaan
etusormellaan Pipsan epäuskoisesta katseesta välittämättä.
”Niin sie varmaan mietit että miks miun toimisto o
siivouskomeros. Oishan miulla tuo isompiki huone tuol, mut ku se o niin fiini,
emmie oikein viihy siel, ja ku tää o paljon kätevämmän kokonenki, kaikki käden
ulottuvilla, vaikka ei nää kourat ny kovin pitkälle yllä, eikä tiältä löyvvä
mitään, hihi”, Vuori-Heisiö naurahti ja vinkkasi Pipsalle silmää käsi edelleen
ojossa kättelyä odottaen. Pipsa oli hämmästyksestä ymmyrkäisenä, hän ei ollut
odottanut ihan tällaista. Hän katsoi Kirjastomiestä ja herra Vaahteraa, jotka
olivat selkeästi tavanneet ylimmäisen kirjastotoimenjohtajan aikaisemminkin.
Kirjastomies hymyili rohkaisevasti ja antoi ymmärtää, että Pipsan ehkä kannataisi
vastatakin jotain.
”Ööö, kyllä. Minä olen Pipsa. Hauska tutustua”, hän
sanoi ja tarttui Vuori-Heisiön käteen. Vuori-Heisiön kädenpuristus oli
yllättävän jämäkkä, mutta ei kuitenkaan luita murskaava. Varsin miellyttävä
kokemus itse asiassa. Pipsan käsiteltyään hän kiinnitti huomionsa mies-kaksikkoomme…ja
etenkin Kirjastomieheen. He katsoivat toisiaan pitkään silmiin…ehkä jopa liian
pitkään? Molempien kasvoille oli noussut hento puna ja vaivautunut
hymyntapainen. Kirjastomies hiveli hermostuneesti partaansa, ylimmäisen
kirjastotoimenjohtajan kiertäessä päättäväisesti hiuskiehkuraa sormensa
ympärille. Ahaa, Pipsa ajatteli. Vai sellaista. Hän alkoi tahtomattaan hymyillä
tietävästi. Ihmisiä ne supersankaritkin näköjään ovat. Tässä vaiheessa Kirjastomies havahtui
ja kiirehti sanomaan: ”Me olemme Pirkon kanssa vanhoja ystäviä, jo
kouluajoilta.”
Niinpä niin, aivan varmasti. Vain ystäviä? Ystävät
eivät katso toisiaan tuolla tavalla, joten kyllä tässä oli nyt selkeästi jotain
muutakin tekeillä. Merkit ainakin olivat selvät, mutta ehkä asiasta kannatti
udella enemmän hieman myöhemmin. Vaikkapa sitten kun hän olisi saanut
trikoonsa. Ja siitä puheen ollen…
”Mihinkäs aikaan se seremonia alkaa?”, hän kysyi
ylimmäiseltä kirjastotoimenjohtajalta, joka havahtui haaveistaan ja katsoi
Pipsaa ikään kuin olisi unohtanut tämän olemassaolon.
”Ai niin, seremonia o parin tunnin piästä. Mut mut, sitä
ennen meijjän pittää kyl puhua”, hän sanoi osoittaen viimeisen lauseen kaikille
huoneessa olijoille.
”Jotai yllättävää o tapahtunu.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti