Laikku katsoi ovea, joka oli kutsuvasti auki. Hän ei
ollut eilisen teeren pandoja, joten suin päin ulos ryntääminen oli poissa
laskuista. Sitä paitsi, tilanne oli vähintäänkin epäilyttävä. Kuka hänet oli
vapauttanut, ja miksi? Oliko tämä joku Sammergenin kiero juoni, jonka avulla
hänet saataisiin paljastamaan Kirjavan kaupungin sijainti? Tai kenties hän vain
leikitteli hänen kustannuksellaan. Tai sitten, ehkä…ehkä Laikulla oli
liittolainen linnan sisällä. Joku, joka halusi hänet vapaaksi. Joka
tapauksessa, se hirveä musiikki oli sentään poissa. Laikku ei olisi kestänyt
sitä enää hetkeäkään pitempään. Ja lahjahevosella on yleensä ihan hyvät
hampaat. Mutta nyt, nyt oli aika paeta.
Laikku tutki huoneen siltä varalta, että sieltä
löytyisi jotain hyödyllistä, mutta valitettavasti hän veti vesiperän. Noita kammottavia
levyjä hän ei ainakaan ottaisi mukaan, Laikku mietti inhosta väristen. Hänen
varusteensakin, takki mukaan lukien, oli myös otettu pois. Niitä tuskin enää
löytyisi. Noh, ei voi mitään. Laikku kurkisti varovasti ovesta. Ulkopuolella ei
näkynyt ketään, mutta se ei tarkoittanut sitä, etteikö siellä voisi olla joku.
Äänettömästi kuin pumpulipallo huopatossutehtaan kevätkarnevaaleissa, Laikku hiipi
ulos huoneesta saapuen jonkinlaiseen eteisaulaan. Hänellä ei ollut mitään hajua
mihin suuntaan hänen tulisi liikkua, mutta silloin hän huomasi seinällä suuren
ja koukeroisen kartan, johon oli vielä ystävällisesti merkitty suurella
punaisella pisteellä ”Sie oot tässä”.
Noh, jos
karttaan oli luottaminen, niin homma helpottui kummasti. Laikku oli jo
lähdössä eteenpäin, kun hän huomasi kartalla nimen ”Strategiakeskus”.
Mielenkiintoista. Sieltä voisi löytyä lisätietoa kähmelöiden suunnitelmista. Tosin tarkemmissa tutkimuksissa olisi luonnollisesti omat vaaransa. Paikka
kuulosti sellaiselta, että sitä vartioitaisiin tiukasti, eikä hänellä ollut
erityistä hinkua joutua uudestaan Sammergenin jututettavaksi, saati nauttimaan länsimaisen populäärikulttuurin vähemmän maukkaista hedelmistä. Mutta Laikku oli
tiedonhaun ammattilainen, eikä ollut paljoakaan mihin hän ei pystyisi. Joten
kannatti kokeilla. Sitä paitsi, Strategiakeskus oli hänen reittinsä varrella,
joten samahan se oli vilkaista matkalla.
Kähmelölinnake oli kaikessa koukeroisuudessaan hyvin
looginen ja selkeä paikka liikkua. Vartijoitakin oli yllättävän vähän, mikä
hieman huolestutti Laikkua. Jotain pahaenteistä tässä oli. Ne muutamat peikkopartiot
mitä vastaan tuli, hänen onnistui väistää taidokkaasti ilman, että joutui
turvautumaan tiedonhaku-kungfuun tai perinteisempään turpasaunaan. Kähmelöitä hän ei ollut kohdannut vielä
ollenkaan. Kaikenkaikkiaan hyvin omituista, mutta parempi näin päin toki. Hän
eteni hyvää vauhtia, ja oli jo hyvin lähellä Strategiakeskusta. Perille
saavuttuaan Laikku tajusi, miksi ei ollut kohdannut kähmelöitä matkansa aikana.
Ne olivat kaikki täällä.
Noh, ei pidä lannistua, Laikku ajatteli
kyyristellessään nurkan takana. Strategiakeskusta vahti kaksi valtavaa nuijilla aseistautunutta peikkoa,
sekä joukko kähmelöitä. Ilmeisesti kähmelöillä oli jonkinlainen huipputärkeä kokous
meneillään. Ollapa siellä kärpäsenä katossa…hitaasti Laikun katse kääntyi kohti
kattoa, jossa näkyi ilmanvaihtokanavan luukku. Miksipä ei? Äänettömästi kuten itämaisten tiedonhakutaitojen mestarin arvolle kuuluu, hän loikkasi kattoon,
avasi luukun ja pujahti sisään. Ilmanvaihtokanavia ei selkeästi oltu suunniteltu keskikokoisen pandakarhun fyysiselle olemukselle, mutta hänen
onnistui kuitenkin liikkua siellä suhteellisen sujuvasti. Hän hivuttautui
hiljaa kohti Strategiakeskusta, kähmelöiden puheensorinan voimistuessa metri
metriltä. Lopulta hän sai itsensä asemiin huoneen keskellä olevan
ilmanvaihtosäleikön kohdalle, josta hän sekä näki että kuuli kaiken. Tai edes jotain.
Strategiakeskus oli täynnä kähmelöitä. Ilma väreili
niiden aineettomien ruumiiden tuottamasta lämmöstä, kekälesilmien luodessa
pahaenteistä valoaan. Laikku huomasi Sammergenin huoneen keskellä, pitämässä
ilmeisesti jonkinlaista puhetta. Valitettavasti kähmelöiden puhe oli
parhaimmillaankin vaikeasti ymmärrettävää, ja nyt ne vielä puhuivat jotain
outoa kieltä, joka kuulosti lähinnä siltä, kuin kokonainen koululuokka raaputtelisi liitutaulua pöytähopeoilla. Laikku kirosi hiljaa mielessään menetettyjä tavaroitaan, joiden
joukossa oli ollut muun muassa ääninauhuri ja universaali kielenkääntäjä.
Niistä olisi ollut kovasti apua. Hänen alapuolellaan olevalla pöydällä oli
kuitenkin joitain papereita ja karttoja, jotka oli ilmeisesti kirjoitettu ihan
selkokielellä. Laikku painautui tiukemmin säleikköä vasten, yrittäen nähdä edes
jotain. Jolloin se petti.
Mikään ei häiritse tärkeää kokousta, niin kuin sataneljäkymmentä
kiloa raavasta pandaa, joka tipahtaa taivaalta keskelle pöytää. Paitsi ehkä sataviisikymmentä kiloa. Vähemmän
taitava ja kokenut agentti olisi tässä vaiheessa ollut ns. nesteessä, mutta Laikku oli
marinoitu monissa tulisissa liemissä, eikä häkeltynyt vähästä. Silmänräpäyksessä
putoamisensa jälkeen, hän kahmi pöydältä kaikki paperit mitä vain kouriinsa sai
mahtumaan, ja ryntäsi ulos huoneesta taakseen katsomatta ennen kuin Sammergen ja kumppanit ehti pandaa sanoa. Ulkopuolella olevat vartijat eivät tuottaneet vaikeuksia,
sillä ohjeet olivat ettei ketään tullut missään olosuhteissa päästää sisään. Päin vastaisesta ei ollut ohjeistusta, joten ulos tulevat vaarallisen näköiset pandakarhut saisivat heidän puolestaan mennä. Laikku juoksi minkä
karvaisista tassuistaan pääsi, taitellen samalla papereista tyylikkään origami-hatun
saadakseen kätensä vapaiksi. Kaikki oli mennyt lopulta oikein mainiosti.
Liiankin helposti. Ainakin hän oli vielä hengissä, ja hänellä oli aikomus pitää asiat sillä tolalla vielä hyvän aikaa. Takaa kuului heikkoja ääniä, takaa-ajajat eivät ilmeisesti
olleet aivan välittömässä läheisyydessä. Ja Laikku oli melkein perillä,
ulko-ovi oli enää muutaman oven takana. Pian hän olisi vapaa jäätymään päästä
varpaisiin…
”Tterrve ttaass Llaikku.”
Laikku pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Ja havaitsi
herra Miaun.
”Arvelinkin tunnistaneeni sinut silloin aikaisemmin”, Laikku sanoi
varovasti. Tämä oli nyt taas sellainen yllättävä käänne. Niiden kanssa piti olla varovainen, etteivät päässeet yllättämään. ”Mitä teet täällä?
Oletko vankina?”, Laikku tiukkasi herra Miaulta.
”Alloittin kkyllä vvannkina, mmutta nnyt ollen…mmiten
ssen nnyt ssanoissi…vvaihhtanut lleiriä”, herra Miau sanoi maireasti. ”Hherra Ssammerrgen tteki mminulle ttarjjouksen,
jjossta olli vvaikea kkielltäytyä. Ittsseasiassa mmahdoton, jjoss ymmärrät mmitä ttarkoitan?”, herra Miau jatkoi
hieman alistuneeseen sävyyn.
Laikku koki ahaa-elämyksen ja nyökkäsi myötätuntoisesti. ”Martti Myrsky?”
”Ei, vvaan nne pperrrhanan Sssalamit elllävät!
Aaaarrrghhh, enn kkesstänyt ssitä ennää, mminun ollli ppakko annttaa
perrrikssi. Ssepi jja nne pperrrhanan olllutmmakkkarrat…”
Laikku katsoi herra Miauta myötätuntoisesti. Laikku
oli itse ollut samassa tilanteessa. Olisiko hänkin murtunut, jos olisi joutunut
kestämään Sammergenin audiovisuaalisia suostuttelutekniikoita vielä pitempään?
Mahdollisesti. Mutta ehkä ei ollut vielä myöhäistä.
”Herra Miau, lähde mukaani. Pakenemme täältä
yhdessä, ja pääset takaisin Pipsan luo!”, Laikku huudahti.
Herra Miaun katseessa vilahti jokin, joka muistutti
entisestä kissanryökäleestä, mutta vain hetken verran. Aivopesu oli tehnyt
tehtävänsä. Herra Miau pudisti päätään murheellisena.
”Enn ppyssty llähhtemään ttäältä, Ssammergenin otte
mminusta onn lliiian vvahva. Mmutta vvoin kkääntää sselkäni. Mmene Lllaikku, jjuoksse
vvapaana arroillle…jja kkerro Ppipssalle tterrkkuja.”
Laikku nyökkäsi, ja ryntäsi matkaan. Takaa-ajon
äänet kuuluivat jo lähempää, joten oli parempi olla tuhlaamatta enempää aikaa.
Hän vilkaisi vielä kerran herra Miauta, mutta tämä oli jo kadonnut varjoihin. Kissaparka, hän ei ollut pitänyt herra Miausta kovinkaan paljon, mutta tuollaista kohtaloa ei ansainnut kukaan. Laikku painoi päänsä, ja yksinäinen kyynel vierähti hänen silmäkulmastaan. Joku kaunis päivä...
Laikku saapui ulko-ovelle, jyräsi sen läpi(koska ovenkahvat on nynnyille ja muutenkin
vain hidaste jos olet sataneljäkymmentäkiloinen pandakarhu), ja juoksi ulos suureen pimeään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti