Kirjastomies ja kamalat palautusautomaatit

Kirjastomies lensi korkealla pilvien yläpuolella, kohti katalan Öörli Vinttosen majapaikkaa. Edellisestä kylmässä ilmanalassa koetusta jäätymisestä viisastuneena hän oli pukenut ylleen vihreät villaiset talvitrikoot, paksun keltaisen kaulahuivin sekä isoisän joskus sotavuosina muodissa olleen leveän karvahatun, mikä sai hänet näyttämään hieman lentävältä pölyhuiskalta. Noh, tärkeintä oli se, että hän pysyisi lämpimänä. Vaikka Kirjastomies olikin äärimmäisen vahva ja muutenkin kaikin puolin noheva jannu, hän ei pärjäisi kenellekään tönkköjäässä.

Kirjastomies alkoi lähestyä Vinttosen lukaalia. Varovaisuus on viisautta, joten hän tutki maastoa katseellaan erittäin tarkasti mahdollisten ja jopa todennäköisten katalien ansojen varalta. Vinttonen ei tavannut pelata reilua peliä, joten mitä tahansa oli odotettavissa. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, mikä oli tavallaan huolestuttavampaa kuin se, että häntä kohti olisi kohdistettu ilmatorjuntatykki. Mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoja, joten Kirjastomies alkoi hitaasti kaartaa alaspäin kohti maankamaraa.

Hän laskeutui Vinttosen mökin eteen, puoliksi odottaen jotain tapahtuvan. Mutta ei, edelleen hiljaista ja rauhallista. Toki hyvä näin. Kirjastomies koputti mökin seinään niin lujaa, että lumet tippuivat katolta kepeästi humahtaen. Edelleen hiljaista. Hän alkoi ärsyyntyä.

”Hoi Vinttonen! Tule ulos! Kirjastomies täällä!” hän huusi. Kirjastomies ei uskonut hetkeäkään etteikö Vinttonen tietänyt hänen saapumisestaan. Vinttonen saattoi olla paha, mutta ei tyhmä. Meni hetki, ja sitten mökin sisältä kuului ääntä. Ovi avautui, ja Laikku astui ulos. Tällä oli kaulansa ympärillä jonkinlainen kaulapanta, jossa oli kauniisti vilkkuvia valoja. Oli kuitenkin epätodennäköistä, että kyseessä oli koriste. Vinttonen, sinä inha pentele, Kirjastomies ajatteli. Hän kuitenkin tervehti Laikkua nyökkäyksellä. Panda vaikutti erittäin hermostuneelta, mikä oli olosuhteet huomioon ottaen ymmärrettävää.

”Herra Vinttonen saapuu minä hetkenä hyvänsä, hän on juuri puhelimessa”, Laikku sanoi ääni vapisten.”Herra Vinttonen pyysi myös ilmoittamaan, että jos yrität jotain typerää, kuten vaikkapa tämän huipputeknisen räjähdekaulapannan irrottamista, saat katua katkerasti”, Laikku jatkoi. Kirjastomies nyökkäsi uudelleen, hän ei epäillyt Vinttosen sanaa, oli tämä sen verta kiero veijari. Tilanne oli vähintäänkin haastava, ja ulospääsytiet vähissä.

Silloin Vinttonen saapui mökkinsä uumenista kasvoillaan mitä aurinkoisin hymy.

”No hei Kirjastomies, mikä ihastuttava yllätys. Mukavaa että pystyit liittymään seuraamme”, Vinttonen sanoi maireasti kumartaen.

”Ilo on kokonaan sinun puolellasi, sinä kurja mato”, Kirjastomies vastasi tapojensa vastaisesti erittäin epäkohteliaasti.

”Nohnohnoh, kannattaisi olla hieman kohteliaampi miehelle, joka pitelee kaikkia ässiä käsissään. Minähän saattaisin suutuspäissäni vaikkapa painaa tätä pientä punaista nappia tässä pienessä mustassa kaukosäätimessä, jossa on pieniä punaisia vilkkuvia valoja. Siitä saattaisi seurata kauheita, voi hyvänen aika. Esimerkiksi Laikun pää saattaisi lähteä pikku lennolle. Joten pidäpä se suusi kiinni, arvoisa Kirjastomies.”

Kirjastomiehen suupieli nyki hieman, hänen teki mieli tirvaista Vinttosta niin että raikaa, mutta sitä mahdollisuutta hänellä ei nyt ollut. Joten oli parempi leikkiä mukana.

”Hyvä on Vinttonen, lopetetaan tämä vitkastelu. Mitä sinä oikein haluat?”, hän sanoi alistuneesti.

Vinttonen kikersi hieman mielipuolisesti. ”Ei mennä asioiden edelle, Kirjis. Rupatellaan toki ensin, emmehän ole nähneet toisiamme ikuisuuteen.”

”Hyvästä syystä”, Kirjastomies vastasi kylmästi.

”Totta, mutta emmekö voisi jättää menneisyyden taaksemme? Mehän olimme ennen niin hyviä ystäviä. Voisimme olla sitä vieläkin”, Vinttonen sanoi. Kirjastomies katsoi häntä tiukasti ja pudisti sitten päätään.

”En usko. Liian paljon on tapahtunut. Enkä usko, että kykenet tekemään parannuksen. Voit toki aloittaa vapauttamalla Laikun ja antautumalla, katsotaan sitten mitä tapahtuu”.Tämän kuultuaan Vinttonen puhkesi mielipuoliseen nauruun, jälleen kerran.

”Gyahahahaha! Vai vielä parannuksen, voi että!” Sinä aina saitkin minut nauramaan. Ei, nyt ei ole kyse siitä, että minä tekisin parannuksen. Vaan siitä että sinä teet…pahennuksen? Onko se edes sana?” Vinttonen sanoi ja jatkoi nauramistaan.

”Kähmelöystäväni ovat paraikaa tulossa tänne. Soitin heille juuri ennen tuloasi. Kun he saapuvat, sinut altistetaan samoille olosuhteille joille minäkin altistuin aikoinani. Ja sitten…sitten sinustakin tulee paha”. Vinttosen ääni muuttui hiljaiseksi kuiskaukseksi.

Kirjastomies kalpeni silmin nähden. Tätä hän ei ollut odottanut. Tilanne oli vielä vakavampi mitä hän oli pelännyt, koska jos hänet yhdistettäisiin kähmelön kanssa, kuka tietää mitä kauheuksia siitä seuraisi? Ei, nyt oli toimittava. Riskeistä välittämättä hän humautti järjettömästi nauravaa Vinttosta napakasti silmien väliin. Vinttonen, jonka tarkkaavaisuus oli näin hetkeksi herpaantunut, pudotti kaukosäätimen. Jonka Laikku nappasi juuri ennen kuin se kosketti maata. Pidellen elämäänsä tiukasti omissa käsissään Laikku riensi kiireesti Kirjastomiehen vierelle. 

No niin, yhtäkkiä tilanne oli kääntynyt päinvastaiseksi. Mutta Vinttonen ei ollut vielä lyöty. Hän kaivoi taskustaan toisen kaukosäätimen, painoi nappia ja katosi. Tässä vaiheessa Laikku kirkaisi ja oli menettää tajunsa, mutta hänen päänsä pysyi kaikeksi onneksi tiukasti kiinni hartioilla. Sen sijaan jostain syvältä kumpusi matala, metallinen ääni. Maa alkoi järistä ja kohoilla, puut huojuivat ja Vinttosen matala maja oli entistäkin matalampi perustusten pettäessä ja vajotessa maahan. Kirjastomies nappasi Laikun kädestä kiinni ja he kohosivat ilmaan. Silloin he huomasivat, että maan alta kömpi kaksi valtavaa, punasilmäistä otusta. Robotteja.

Vinttonen aineellistui vähän matkan päästä heistä, jatkaen tutuksi tullutta ja pitemmän päälle rasittavan kuuloista nauruaan.

”Mitä pidät pikku lapsukaisistani, Kirjis? Askartelin heidät palautusautomaateista jokin aika sitten. Ne ovat aikamoisia”, Vinttonen huusi. Robotit olivat nyt kokonaan maan pinnalla; ne olivat noin viisikymmentä metriä korkeita, metallinvärisiä ja ilmeisen pahansisuisia. Niiden silmät vilkkuivat kuin valtavat viivakoodinlukijat, mitä ne ilmeisesti olivatkin. Robottien raajat päättyivät ikävän näköisiin pihteihin, joita ne napsuttelivat kuin ravut konsanaan. Sitten ne kiinnittivät huomionsa Kirjastomieheen ja Laikkuun, jotka tuijottivat niitä suu ammollaan. Tämmöistä ei nähnyt joka päivä.

”Tämän vasemmanpuoleisen nimi on Lainaus, ja tuo toinen puolestaan on Palautus. Hauskaa, eikö? Hahahaha! Tervehtikää vieraitamme, lapset”, Vinttonen sanoi ja katosi taas.

Robottien syöksyivät heitä kohti silmät sylkien punaista laseria, jonka sankarimme onnistuivat juuri ja juuri väistämään. Punainen säde sulatti ikiroutaa ja poltti puut poikki, aiheuttaen suunnatonta ja valitettavaa vahinkoa paikalliselle ekosysteemille. Kaikkien fysiikan lakien vastaisesti useampikin puu otti ja räjähti punaisen kuolemansäteen osuessa niihin. Kirjastomies kiisi ilman halki, väistellen räjähdyksiä, robottien valtavia kouria ja ilmeisen tappavia katseita. Suunnattomasta koostaan huolimatta ne olivat pelottavan nopeita. 

Ja silloin hän teki virheen, eli törmäsi puuhun varsin suurella voimalla. Karvahattu pehmensi osumaa jonkin verran, mutta silti Kirjastomies ja Laikku putosivat kuin syksyn lehdet, tosin hieman vähemmällä eleganssilla. Ja ennen kuin he ehtivät koota itsensä, Palautuksen vyöryi heidän ylleen, ja nappasi kaksikon rapumaisiin kouriinsa. Palautus oli suunnattoman vahva. Kirjastomies yritti rimpuilla irti, mutta supervoimistaan huolimatta, hän ei voinut mitään robotille. Se nosti hänet silmiensä eteen. Hiljaa mielessään Kirjastomies kirosi modernia tekniikkaa, joka ilmeisesti oli koitumassa hänen ja Laikun kohtaloksi. Punainen valo välähti.

”Biip”