Pipsa ja uusi toivo

Osastonjohtaja Sammergen katseli Kirjavaa kaupunkia ja sen paikoitellen savuavia rakennuksia tyylikkäässä valkeassa puvussaan, korkealta Nollatornin huipulta. Hänellä oli ollut tähän asti erittäin hyvä päivä. Joskus kaikki vaan rullasi niin kivasti, että asiat tapahtuivat kuin itsestään. Kuten sanotaan nyt vaikka Kirjavan kaupungin valtaus, kaikki oli ollut ohi muutamassa tunnissa. Hyvän ja toimivan organisaation merkki, hänen tulisi muistaa ahkeria alaisiaan vaikkapa joulubonuksella. Ja sitten toisaalta, jospa ei kuitenkaan. Ylpistyisivät vielä, ja se jos mikä oli hallaa työteholle.

Kaupungin valtaus oli tosiaan ollut helppoa, liiankin helppoa. Heillä oli luonnollisesti useampikin mies tai nainen muurien sisällä, ja kun portit oli avattu, kähmelöiden legioonat olivat vyöryneet sisään väellä ja voimalla. Vastarinta oli ollut heikkoa ja valmistautumatonta kaupungin sisällä käytävään taisteluun, mikä oli ollut odotettavissa. Suurin osa kaupungin väestä oli nyt vangittuna koteihinsa, ja jotkut hieman hankalammat tapaukset Nollatorniin, joka oli toimi kähmelöiden tukikohtana. Jokunen yksilö oli vielä karkuteillä, mutta ennen pitkää heidätkin saataisiin kiinni. Ja mitä tuli Kirjastomieheen…noh, hän oli --ahaha-- kiinni toisaalla. Vinttonen pitäisi siitä huolen. Ja vaikka Kirjastomies jotenkin selviäisikin takaisin Kirjavaan kaupunkiin, olisi liian myöhäistä. Jos kaikki menisi edelleen suunnitelmien mukaan siis. Ja miksei menisi, se oli kuitenkin hyvä suunnitelma. Olihan se hänen laatimansa.

Sammergen kaivoi tyylikkään pukunsa taskusta Tiedon avaimen, jonka tietokantamestari Mäki-Hill oli hänelle ylpeänä antanut. Mies odotti ilmeisesti saavansa jonkinlaisen palkinnon. Noh, siinähän odotti. Mäki-Hill oli idiootti, mutta hyödyllinen sellainen. Mutta oli silti varmaan parempi heittää hänet lukkojen taakse, kuten muutkin kaupungin asukkaat. Mies oli jo kerran osoittanut petollisen luonteensa, joten miksei tämä tekisi sitä uudestaan. Parempi olla ottamatta riskiä. Sitä paitsi, ylin johto oli tulossa kaupunkiin ylistämään Sammergenia tämän suuresta voitosta. Luvassa oli ylennys, vähintäänkin, eikä hän halunnut Mäki-Hilliä kalapuikkoviiksineen tunnelmaa pilaamaan.

Ainoa asia mikä Sammergenia tällä hetkellä huoletti, oli Pipsa Mäkinen. Hänen joukkonsa eivät olleet vielä onnistuneet löytämään tyttöä, vaikka kaupunki oli käännetty ylösalaisin jo pariin otteeseen. Jos muu ei auttaisi, hänen täytyisi polttaa koko höskä maantasalle…Mutta onneksi hänellä oli sitä ennen vielä yksi käyttämätön ässä hihassaan. Ehkä se osoittautuisi voitokkaaksi kortiksi. Sitä odotellessa hän voisi jatkaa Vuori-Heisiön kuulustelua. Sammergen oli hommannut uuden Salamit elävät-DVD:n juuri tätä tilaisuutta varten. Hän malttoi tuskin odottaa.

Pipsa, Rotinkainen ja Rissanen olivat eksyksissä. Olivat olleet jo jonkin aikaa, ja se oli suurimmaksi osaksi Rissasen syytä. Aikuinen mies ja pelkää hämähäkkejä, Pipsa ajatteli nyreissään. Aluksi kaikki oli mennyt hyvin, Rotinkainen oli johdattanut heidät erään talon kellariin, josta pääsi kaupungin alaisiin tunneleihin, jotka tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Iloinen, joskin hieman mielenvikainen kaksikkomme oli päässyt kaupunkiin näitä muinaisia tunneleita pitkin. Katto oli monesta kohtaa tuettu pelkästään valtavilla kirjakasoilla. Oli suoranainen ihme, että tunnelit olivat selvinneet romahtamatta näinkin pitkään. Magiaa, oli Rotinkainen sanonut. Sitä tää paikka on täynnä. Ja ehkä niin olikin, mutta myös hämähäkkejä.

Ja kun yksi erityisen suuri ja karvainen kahdeksanjalkainen hirvitys oli laskeutunut Rissasen naaman eteen ja vilkuttanut, oli seurannut suorastaan mieltä raatelevan korkea ”SELKÄRANGATTOMAT! KKKKAAUUUHU!”, jonka jälkeen Rissanen oli juossut päättömästi kirkuen johonkin pimeistä, kartoittamattomista ja uhkaavan näköisistä sivutunneleista. Rotinkainen ja Pipsa olivat huokaisseet ja juosseet perään, mikä oli loppujen lopuksi ollut hyvä idea, koska Rissasen huuto sai osan tunnelista romahtamaan kasaan. Valitettavaa oli se, että nyt he eivät enää päässeet takaisin siihen tunneliin, jota kautta peikko & kaheli olivat kulkeneet aikaisemmin. Eli heillä ei ollut mitään hajua, missä he olivat. Tilanteen teki entistäkin ikävämmäksi se, että heidän ainoa valonlähteensä oli Rotinkaisen otsalamppu, josta alkoivat loppua patterit. Luonnollisesti.

He olivat hortoilleet ympäriinsä, koettaen etsiä ulospääsyä, mutta useamman umpikujan ja muutaman satunnaisen luurangon jälkeen tilanne alkoi vaikuttaa toivottomalta. Ehkä romahtanut osa olikin ainoa tie ulos. Ehkä urhea kolmikkomme liittyisi onnettomien luurankojen joukkoon, aiheuttaen tulevaisuuden arkeologeille harmaita hiuksia menneiden aikojen perhesuhteita ajatellen. Lopulta Rotinkaisen lamppu sammui, ja kolmikkomme jäi säkkipimeään seuranaan vain valtavan suuret ja karvaiset hämähäkit. Tilanteen synkkyydestä lannistuneena he lysähtivät alas surkuttelemaan kamalaa kohtaloaan, mikä oli varsin luonnollista olosuhteet huomioon ottaen. 

Pipsa nojasi vanhaan ja pölyiseen kirjakasaan, joka mureni hieman hänen painonsa takia. Hän ajatteli Kirjastomiestä, ja sitä miten nyt petti hänen luottamuksensa. Ei hänestä ollut kirjastoammattilaiseksi. Työ oli liian vaativaa ja vaarallista. Ja nyt kun Sammergenin joukot olivat vallanneet Kirjavan kaupungin, alan tulevaisuus vaikutti varsin kyseenalaiselta. Ehkä Pipsankin pitäisi harkita alan vaihtoa, jos nyt ylipäätään selviäisi hengissä tästä loukosta. Hän voisi ryhtyä vaikka…iltapäivälehden toimittajaksi? Hän leikitteli hetken ajatuksella, joka alkoi vaikuttaa aina vaan paremmalta. Siinä tapaisi paljon jännittäviä ihmisiä, työ olisi suhteellisen helppoa ja palkka olisi varmasti ihan kelvollinen. Ehkä jopa Seisk…Silloin hänen päänsä sisältä kuului luja ja painokas ”EI!” ja koko käytävä täyttyi punaisesta valosta, joka sai Rotinkaisen käpertymään sikiöasentoon ja hokemaan ”eitaaseitaaseitaas”. Pipsa nousi ylös ja havaitsi, että valo tuli hänestä. Tämä saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa...ja kuinka ollakkaan, silloin iloinen ja pirteä ääni kuului jälleen hänen päässään.

”Helou, I’m back!”, kirjaston henki tervehti iloisesti.