Pipsa ja lopun alku?

Pipsa epäröi hetken vastatako vai ei. Viimeaikaisten tapahtumien valossa hän ei olisi yllättynyt vaikka linjan toisessa päässä olisi ollut itse Sammergen kyselemässä kuulumisia. Pipsa kuitenkin rohkaisi mielensä ja nosti luurin. Soittaja ei kaikeksi onneksi ollut ilkeä kähmelölordi, vaan Kirjavan kaupungin ylimmäinen kirjastotoimenjohtaja Pirkko Vuori-Heisiö, joka kuitenkin vaikutti syystä tai toisesta olevan erittäin kiihtynyt.

”Pipsa! Siis niinku pakene! Ne etsii sua!”, Vuori-Heisiö puoliksi huusi, puoliksi kuiskasi. Tämä ei kuulostanut hyvältä. Harvemmat asiat olivat viime aikoina kuulostaneet.

”Ne? Keitä ne ovat?”, Pipsa kysyi kääntyen samalla vilkaisemaan Rotinkaista ja Rissasta, joista toinen tuijotti tiukasti takaisin, toisen keskittyessä edelleen lintuparven tarkkailuun.

”Kapinalliset! Kähmelöt!Ne huomasivat, että joku on niinku nuuskinut heidän asioitaan!”

Kylmä tunne kiipesi ylös Pipsan selkärankaa pitkin, aina päälaelle asti, josta se kohosi ilmaan ja lensi pois, jättäen jälkeensä hienoisen vapinan. Tätä hän oli pelännytkin, huolimattomuus oli kostautunut ja nyt tiedossa oli vaikeuksia.

”Voi ei, mitä me nyt teemme?”, hän kysyi Vuori-Heisiöltä, joka raskaasta ja nopeasta hengityksestä päätellen oli kiihtynyt entisestään, jos se ylipäätään oli mahdollista. Tilanne oli selkeästi vakava.

”Mitäkö niinku siis teemme?! Piiloudumme! Pakenemme vuorille! Jotain siihen suuntaan ainakin, ellei ole jo niinku liian myöhäistä!  Niinku aaargh!”, Vuori-Heisiö huusi kauhuissaan, tällä kertaa jo suuremmalla äänellä.

Luurin toisesta päästä kuului outoa jyminää ja ryskettä, ja Vuori-Heisiö meni hiljaiseksi.

”Voi ei, ne siis ovat niinku täällä, voieivoieivoei! Pakene Pipsa, vielä kun voit!”

Seurasi sarja sekalaisia paniikinomaisia ääniä, useampikin ”niinku”, ”siis” sekä lukemattomia nimeltä mainitsemattomia voimasanoja, ja lopulta valtaisa rytinä, ikään kuin ovi olisi murrettu sisään väellä ja voimalla. Niin kuin ilmeisesti oli käynytkin. Lisää paniikinomaisia ääniä, pari kiljahdusta ja pahaenteisiä, matalia ääniä, jotka kuulostivat aivan kähmelöiltä. Sitten hiljaisuus, joku oli sulkenut puhelimen. Ei hyvä. Ehkä kapinalliset olivat päästäneet ne kaupunkiin, tai sitten ne olivat olleet täällä jo ennestään. Joka tapauksessa Pipsa oli todellisessa vaarassa. Aikaa ei ollut hukattavaksi, joten hän alkoi pakata välttämättömyyksiä, miettien samalla kuumeisesti mihin ihmeeseen hän oikein voisi mennä. Jos kaupunki joutuisi kähmelöiden valtaan, niin kuin mitä ilmeisimmin olisi käymässä, vaihtoehdot olisivat todella vähissä.

Rotinkainen seurasi kaikkea tätä suurella mielenkiinnolla.  

”Annas kun arvaan. Kähmelöt ovat hyökänneet?”, Rotinkainen tokaisi.

Pipsa ei vastannut saati kiinnittänyt peikkoon mitään huomiota, tämä oli nyt toissijainen hänen ajatuksissaan.

”Otan tuon myöntävänä vastauksena. Kuules tyttö, anna meidän auttaa. Sä et selviä niistä yksin.”

Pipsa keskeytti puuhansa ja katsoi Rotinkaista tiukasti silmiin. Peikko vaikutti vilpittömältä, tai no, niin vilpittömältä, kun peikko nyt vaan voi näyttää. Eli ei kovin, tietynlainen luihuus oli peikolle normaali olotila. Silti, jokin tämän olemuksessa vaati lisäkysymyksiä.

”Auttaa? Minua? Miksi? Viimeksi kun näimme yritit kaapata kirjaston sydämen ja ottaa minut vangiksi. Tai pahempaa. Miksi yhtäkkiä haluaisitte auttaa minua?”, Pipsa tiuskaisi.

”Me tässä, mä ja Rissanen, me ollaan freelancereita. Me työskennellään kenelle halutaan, ja yleensä sille kuka maksaa parhaiten. Tosin yleensä kukaan ei maksa mitään. Viime keikan jälkeen kaikki ei mennyt ihan parhaalla mahollisella tavalla, itteasiassa me saatiin aikamoiset haukut kähmelöjengiltä, kiitos sun. Rissanen ei päässyt edes työterveyteen ovea päin juostuaan, jouduttiin menemään yksityiselle. Joten ajateltiin, että ehkä aidan toisella puolella ois parempaa ruohoa. Tai ylipäätään ruohoa. Maksusta ei tartte huolehtia, näin aluksi on kyse lähinnä henkiinjäämisestä. Eli miten on, tyttö?”

Pipsa mietti tarkasti kuulemaansa, Rotinkaisen tarina kuulosti tavallaan uskottavalta. Ja tavallaan ei. Olisiko hän kuitenkaan valmis ottamaan sellaisen riskin? Oliko hänellä vaihtoehtoja? Pahimmassa tapauksessa se koituisi hänen tuomiokseen. Kun taas parhaassa…Niin, Rotinkaisesta ja Rissasesta olisi varmasti apua. He mahdollisesti tiesivät jotain kähmelöiden suunnitelmista, ja toisaalta olisi mukavampi, että kaksikko olisi Pipsan puolella eikä häntä vastaan. Hän teki ratkaisunsa ja nappasi pitkän keittiöveitsen.

”Okei, päästän teidät irti. Mutta minulla on kaksi ehtoa.”

”Ihan mitä vaan”, Rotinkainen vastasi.

”Ensiksikin, minä olen pomo. Jos petätte minut tai teette jotain ilman lupaani, saatte kartusta. Ja toiseksi, jos vielä kerran kutsut minua tytöksi…voin vannoa, että muistelet naulakartun kepeää, mutta terävää kosketusta kaiholla, verrattuna siihen mitä sinulle silloin teen”, Pipsa sanoi painokkaasti osoittaen viimeisen osion peikolle. Viesti tuntui menevän perille ja Rotinkainen nyökkäsi hermostuneesti. Pipsa leikkasi köyden varovasti poikki. Rotinkainen hieroi jäseniään nauttien verenkierron palautumisesta. Sen jälkeen hän ravisteli Rissasta reippaasti, palauttaen tämän kuolevaisten maailmaan.

”KAUHU!”, Rissanen rääkäisi, jolloin Rotinkainen kumautti tätä napakasti päälaelle. Rissanen huojui hetken paikallaan, saavutti sitten jonkinlaisen yhteisymmärryksen universumin kanssa ja tokaisi:

”ROMANTIIKKA!”.

”Noh, on tuo toki parempi kuin kauhu”, Rotinkainen huokaisi ja taputti toveriaan lempeästi olkapäälle, asettaen samalla Pipsan suureksi helpotukseksi aurinkolasit takaisin Rissasen kasvoille. Rissanen vaikutti muuten suhteellisen harmittomalta hepulta, pienimuotoista hulluutta lukuun ottamatta, mutta ne silmät…tai niiden puute. Noh, he olivat nyt samalla puolella. Pipsalla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin luottaa heihin. Ainakin toistaiseksi. Jos tilanne vaatisi, hänellä olisi uskollinen naulakarttunsa, joka ei koskaan pettänyt. Pipsa vilkaisi ikkunasta, ulkona oli säkkipimeää. Pimeämpää kuin tavallisesti? Ehkä. Kaupunki vaikutti myös täysin äänettömältä, mikä ei myöskään ollut varsinaisesti hyvä merkki. Edes linnunlaulua ei kuulunut. Heidän täytyisi liikkua nopeasti.

”Tiedän mihin voimme piiloutua, ainakin hetkeksi”, Rotinkainen sanoi ikään kuin olisi lukenut Pipsan ajatukset. Pipsa nyökkäsi, tässä vaiheessa hän oli avoin kaikille ideoille, olivat ne hyviä tahi eivät. Hän kokosi tavaransa, ja huomaamattomasti kuin ninjat konsanaan he katosivat yöhön.

Jossain kaukana, korkealla Siperian arojen yllä, tummanvihreä salama kiitää läpi punertavan taivaan onnellisen tietämättömänä Pipsan ja kumppaneiden kohtaamista vastoinkäymisistä. Kirjastomies, kaikkien tiedonjanoisten suurin sankari, aikamme legenda ja osa-aikainen lähettipoika, oli matkalla pelastamaan apulaistaan ja ystäväänsä, agentti Laikkua entisen kollegansa, ja nykyisen vihamiehensä Öörli Vinttosen katalista kynsistä. Kuinka Kirjastomiehen käy? Onnistuuko hänen kukistaa Vinttonen ja palata Pipsan ja Kirjavan kaupungin avuksi näiden suuressa hädässä, vai onko kirjastomaailman päivät luettu? Onko Kirjastomies matkalla kohti viimeistä seikkailuaan? Tapahtuuko kenties jotain yllättävää? Tämän kaiken saat selville ensi viikolla, samalla Kirjastomies-kanavalla, samaan Kirjastomies-aikaan!