Pipsa, Kirjastomies ja kirjastovirkailija Pöntinen kulkivat sievässä jonossa pitkin Kirjavan kaupungin alla kiemurtelevia tunneleita. He olivat matkalla tapaamaan supertietokone Anttia. Loput Punaiset salamat olivat jääneet pitämään linnoitusta pystyssä sen aikaa, kun he olisivat poissa, ja muutenkin oli järkevämpää matkustaa pienellä porukalla, jota ei havaittaisi niin helposti. Vaikka heidän reittinsä ei kulkenut lähelläkään vihollisen tukikohtia, oli silti viisasta olla varovainen, sillä kähmelöt ja heidän lakeijansa olivat viime aikoina uskaltautuneet aina vain syvemmälle kaupungin alamaailmaan. Oli vain ajan kysymys, milloin ne löytäisivät heidän piilopaikkansa. Sitä odotellessa, oli syytä kiiruhtaa.
Kirjastovirkailija Pertti "Hopeakettu" Pöntinen kulki edellä haulikon ja lyhdyn kanssa, tarkkaillen silmä kovana jokaista varjoa mahdollisen vihollistoiminnan varalta. Pienenkin rasahduksen kuultuaan urhea kolmikkomme sukelsi varjoihin salamannopeasti. Tähän mennessä vastaan ei ollut tullut mitään hämähäkkiä suurempaa, mikä paikallisten araknidien keskimääräisen koon huomioon ottaen ei tietenkään vielä tarkoittanut, etteikö vaaratilanteita olisi ollut. Ensimmäisen käräytetyn kahdeksanjalkaisen jälkeen he olivat kuitenkin saaneet olla suhteellisen rauhassa, paikallisen faunan ollessa kovin nopeasti oppivaa sorttia.
"Tuota Pipsa. Tai siis Sähäkkä Punainen", Kirjastomies kuiskasi ja korjasi pikaisesti muistettuaan heidän aikaisemman keskustelunsa, jossa Pipsa oli terävästi huomauttanut, että jos Kirjastomies ei kertonut omaa etunimeään, niin sitten Pipsaakin piti puhutella supersankarinimellä. Täysin kohtuullista ja ymmärrettävää.
"Niin, Kirjastomies?"
"Tuota, nämä sinun supervoimasi. Mistäs kummasta sinä semmoiset yhtäkkiä olet kehittänyt? Jotenkin semmoinen muistikuva minulla olisi, ettet sinä viimeksi nähdessämme syössyt tulta silmistäsi. Tai luulisi ainakin, että olisin huomannut", Kirjastomies kysyi päätään raaputellen.
"Jaa niin nämä. Eiväthän nämä mitään ihmeellistä ole", Pipsa vastasi ja käräytti samalla silmänräpäyksellä hämähäkin, joka vailla minkäänlaista itsesuojeluvaistoa yritti laskeutua Kirjastomiehen kaljulle. "Mutta niin, huomasin nämä kyvyt vähän sen jälkeen, kun kirjaston henki oli siirtänyt itsensä pysyvästi kehooni. Ilmeisesti jonkinlainen mielenkiintoinen sivuvaikutus. Ei sillä että valittaisin."
"Kirjaston henki? Todellakin? Ajatella. Tuota, ihan vaan uteliaisuudesta. Kuinka sinä pystyt jakamaan kehosi sen kanssa? Eikö siitä tule mitään käytännön ongelmia? Tai siis, muistaakseni kyseinen olio oli hieman...puhelias?", Kirjastomies jatkoi diplomaattisin sanankääntein.
"Helposti. Meillä on sellainen sopimus, että ellei kyseistä henkioliota nimenomaisesti puhutella, se pitää turpansa kiinni. Tähän asti järjestely on toiminut mainiosti.", Pipsa vastasi iloisesti. Ja tottahan se oli. Suurimman osan ajasta kirjaston henki oli ilmeisesti jonkinlaisessa horrostilassa, toisin sanoen unessa, eikä sen läsnäoloa huomannut oikeastaan ollenkaan. Toki aina välillä Pipsa tunsi kuinka kirjaston henki heräsi, etenkin kun hän käytti voimiaan enemmän kuin tavallisesti. Mutta turpansa se oli pitänyt kiinni, mikä oli iloinen asia.
Kirjastomies nyökkäsi ymmärtäväisesti. Jos kirjaston henki olisi rallattunut Pipsan päässä jatkuvalla syötöllä, niin tokkopa tyttöparka olisi enää järjissään. Vaikutti kaikin puolin hyvältä järjestelyltä. Hän oli juuri ohjaamassa keskustelua heidän määränpäähänsä ja mystiseen Anttiin, kun yhtäkkiä Pöntinen pysähtyi kuin seinään.
"Hmm, ssshh", Pöntinen sanoi ja kuunteli tarkasti Pipsan ja Kirjastomiehen tehdessä samoin. Kyllä, hiljaisia askeleita, ja ne kuuluivat edestä päin. Itseasiassa juuri siitä suunnasta, johon he olivat menossa. Askeleiden voimakkuudesta päätellen niiden omistajat olivat lähellä. Ja niitä oli paljon. Koska oli hyvin mahdollista, jopa varsin todennäköistä, että askeleiden omistajat eivät liikkuneet hyvissä aikeissa, sankarimme sukelsivat lähimpään seinäsyvennykseen minkä löysivät, koettaen tehdä itsestään mahdollisimman näkymättömiä. Kirjastomies painautui tiukasti seinää vasten, ja Pipsa sekä Pöntinen häntä vasten. Eteensä he kiskoivat vahvasti homehtuneen kirjakasan, joka toivon mukaan kätkisi heidät katseilta. Toisaalta hekään eivät nähneet mitään sen takaa, ja pöly täytti heidän sieraimensa, mutta sille ei voinut enää mitään. Kaikeksi onneksi käytävä oli pilkkopimeä, joten heitä tuskin havaittaisiin. Pöntinen sammutti lyhtynsä, ja piinallinen odotus alkoi.
Askeleiden lisäksi nyt kuului myös hiljaista kuiskintaa, josta he eivät kuitenkaan saaneet sen enempää selvää. Kulkijat olivat joka tapauksessa todennäköisesti ihmisiä, sillä kähmelöt liikkuivat yleensä hiiren hiljaa, mikä oli varsin epäkohteliasta niitä välttelemään pyrkiviä kohtaan. Pian askeleet saapuivat heidän kohdalleen. Himmeä valo pyyhki luolan kattoa maalaten siihen tummia, pomppivia varjoja. Ainakin kymmenen, Pipsa ajatteli mielessään. Todennäköisesti kähmelöiden kätyreitä. Näin syvällä niitä ei ollut vielä koskaan näkynyt, mikä oli erittäin huolestuttavaa. Huolestuttavaa oli myös se, että joukkio liikkui määrätietoisesti heidän tukikohtaansa päin. Punaisia salamoita täytyisi varoittaa mahdollisimman nopeasti.
Joukkio meni heidän ohitseen, ja jatkoi matkaansa pimeyteen. Heitä ei oltu huomattu, ja useampikin helpotuksen huokaus pääsi ilmoille. Pöntinen oli jo kapuamassa ulos heidän piilostaan, kun Kirjastomies sai pahan aavistuksen ja nappasi "Hopeakettua" napakasti kauluksesta kiinni.
"Odota", hän kuiskasi ja kiskoi tämän takaisin piiloon pienestä vastustelusta huolimatta. Oli jälleen hiirenhiljaista. Vai oliko sittenkään? Pipsa oli kuulevinaan jonkinlaista hiljaista sihinää. Tai pihinää? Kenties kihinää? No jotain sellaista kuitenkin. Pikkuhiljaa epämääräinen ääni tuntui voimistuvan, ja pian se oli jo aivan heidän lähellään, tuoden mukanaan myös himmeän, punertavan valon, joka liikkui nopeasti puolelta toiselle. Kähmelö, ja se etsi jotain. Se oli jo todella lähellä, kolmikkomme pystyi haistamaan siitä erittyvän rikin hajun ja tuntemaan siitä lähtevän lämmön. Se nuuski ilmaa tutkivasti, kuin vihikoira konsanaan. Tuli aivan hiljaista.
Suurmestari Sammergen oli vierailemassa yhdellä monista Kirjavan kaupungin "uudelleenkoulutusleireistä". Viime aikaisten pettymysten, tai ainakin sen yhden, jälkeen oli mukava huomata, että kaikesta huolimatta asiat rullasivat edelleen varsin mainiosti. Eli Punaiset salamat vapauttivat Kirjastomiehen, mitä sitten? Vihreätrikoisesta supersankarista ei olisi vaaraa heidän suunnitelmilleen vielä aikoihin, jos koskaan. Sitä odotellessa, asiat rullasivat eteenpäin omalla painollaan.
Uudelleenkoulutusleirit olivat olleet Öörli Vinttosen idea, ja sen verran hyvä idea olikin, että Vinttonen oli ansainnut sillä itselleen paikan uutena ylimmäisenä kirjastotoimenjohtajana. Kirjastomaailma ei ottanut nimitystä kovin hyvillä mielin vastaan, mutta heidän täytyi nyt vain alistua. Mutta niin, ne leirit. Kirjastoihmiset olivat luonnostaan hyvin vastustuskykyisiä kaikkia mahdollisia kirjastoalaan liitettäviä kaupallisia sovelluksia kohtaan, mutta uudelleenkoulutuksen jälkeen palavamielisimmästäkin kirjastovirkailijasta tuli innokas kapitalisti. Sammergen malttoi tuskin odottaa, että ensimmäiset käännytetyt saataisiin tiskien taakse.
Ensin heidän mielensä täytyi tietysti murtaa, joten aluksi kaikki viettivät pari viikkoa jännittävän ja ajatuksia tylsistyttävän televisioviihteen ja musiikin parissa. Sen jälkeen useimmat olivat niin kiitollisia kidutuksen loppumisesta, että uudenlainen ajatusmaailma asettui paikoilleen lähes itsestään. Jos uudistuksia oli edelleen vaikea sulattaa, niin sitten luvassa oli toinen samanmoinen kaksiviikkoinen, joka yleensä hoiti homman kotiin. Ja sitten oli tietysti vaikeita tapauksia, tervaskantoja, jotka eivät alistuneet edes Yökin uuden kokoelman edessä. Nämä yksilöt oli yleisen moraalin ylläpitämisen vuoksi siirretty omalle osastolleen, jonne Sammergen oli juuri nyt matkalla.
Osasto X, kuten hän sitä kutsui. Ihan vain siksi, että se kuulosti hyvältä. Yhtä hyvin se olisi voinut olla vaikka Osasto Y, mutta X kuulosti jotenkin tyylikkäämmältä. Siinä oli särmää. Toisin kuin muilla osastoilla, täällä ei pyörinyt kotimainen tv-viihde tahi listamusiikki. Jo hyvissä ajoin oli havaittu, että se oli silkkaa ajanhukkaa. Sen sijaan kaikki voimavarat keskitettiin siihen, että ne onnettomat jotka tänne oli lukittu, myös pysyivät täällä. Jokaisella oli ikioma ja superkiva eristysselli, jossa oli mukava miettiä elämää ja sitä kuinka se aina välillä potkikin rautasaappailla. Joskus päähän, joskus ahteriin. Osastolla asusti tällä hetkellä noin neljäkymmentä henkilöä, kaiken ikäisiä miehiä ja naisia. Ja yksi panda.
Laikku oli ainoa osaston "asiakkaista", joka oli eristysselliin lukitsemisen lisäksi sidottu vielä tuoliin, laitettu pakkopaitaan ja kiedottu tiukasti kettinkeihin. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa oli havaittu, että pandalla oli mystisiä voimia, joita tavalliset ovet eivät pidättelisi. Joten ovea ja seiniä oli vahvistettu ja turvatoimia muutenkin lisätty. Ovella oli aina kaksi vartijaa. Silti, aina välillä Laikku oli päästä karkuun, siitä todisteina oli paksuihin metalliseiniin jääneitä tassunjälkiä ja puolenkymmentä sairaslomalla kärsivää vartiomiestä.
Sammergen saapui Laikun sellin ovelle. Jopa kurkistusikkuna oli hitsattu umpeen ja huoneeseen näki enää vain sinne kätketyn kameran kautta. Laikku näytti olevan jonkinlaisessa meditaatiotilassa. Pandaa ympäröi hento, valkoinen hehku joka loi huoneeseen himmeän valaistuksen. Yhtäkkiä Laikku havahtui, nosti katseensa kohti sellin ovea ja alkoi tempoa kahleitaan vimmatusti ikään kuin olisi huomannut, että joku oli ulkopuolella. Sammergen säpsähti, mutta kokosi sitten itsensä huomatessaan kahleiden pitävän. Hmh. Oli varmasti parempi olla ärsyttämättä pandaa sen enempää, joten Sammergen jatkoi ripeästi matkaansa. Taisi muutenkin olla iltapäiväteen aika. Samassa hänen puhelimensa soi. Sammergen ei erityisesti pitänyt nykyaikaisista puhelimista, mutta jos halusi valloittaa maailman, oli syytä kulkea aikojen mukana. Soittaja oli hänen henkilökohtainen avustajansa Räähkä, jolla tuntui olevan kiireellistä asiaa.
"Niin? Tosiaanko? No mutta sehän on hienoa. Koettakaa saada heidät kiinni yhtenä kappaleena." Sammergen sulki puhelimen ja sujautti sen takaisin povitaskuunsa. Tästä taitaisi tulla oikein mainio päivä.
Pipsa, Kirjastomies ja kirjastovirkailija "Hopeakettu" Pöntinen juoksivat minkä kintereistään pääsivät Kirjavan kaupungin alla, matkalla tapaamaan supertietokone Anttia tai ylipäätään johonkin turvalliseen piilopaikkaan. Tapahtumat olivat edenneet varsin nopeasti viimeisen kymmenen minuutin aikana. Kähmelö oli havainnut heidät ja kiljaissut korvia viiltävän hälytyksen, jolloin Hopeakettu Pöntinen oli täräyttänyt täyslaidallisen suolapanoksia olion yleiseen ilmansuuntaan. Se sai aikaan jännittävän kemiallisen reaktion, jonka seurauksena kähmelö räjähti sinivihreäksi, rätiseväksi tulipalloksi, mikä hidasti tuntuvasti sen liikkeitä ja mahdollisia pahoja aikeita. Valitettavasti meteliä oli sen verran, että edellä päin mennyt joukkio kääntyi takaisin heitä kohti. Tämän vuoksi kolmikkomme katsoi tarpeelliseksi vaihtaa maisemaa erittäin nopeasti, jotta mahdolliset ikävät jälkiseuraamukset esimerkiksi turpasaunan tai tiukan puhuttelun muodossa jäisivät mahdollisimman vähäisiksi. Pakenemista vaikeutti tuntuvasti se, että Kirjastomiehen kunto oli vuoden sohvaperunoinnin jälkeen mallia rapa, ja he joutuivat tuon tuosta pysähtymään, jotta sankarimme saisi hengittää hetken. Mutta takaa-ajajat eivät pysähtyneet, itseasiassa äänistä päätellen he olivat hyvää vauhtia saavuttamassa heitä. Mikä nyt eteen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti