Suurmestari Sammergen istui tyylikkäässä huoneessaan
Nollatornin huipulla. Tällä hetkellä hän nautti elämästään suunnattomasti, eikä
suotta. Kaikki oli lopultakin tapahtunut lähes täysin hänen suunnitelmiensa
mukaisesti. Kirjava kaupunki oli kaatunut ja kirjastomaailma oli sekaannuksen
vallassa. Suurin osa kirjastoista ja niiden työntekijöistä olivat nyt
kähmelöiden vallan alaisina. Toki jokunen kirjasto vielä taisteli vastaan,
mutta vielä nekin saataisiin alistettua. Hyvällä tahi pahalla. Sammergen itse
suosi jälkimmäistä, vaikka toki olisi helpompaa jos kaikki vain ymmärtäisivät
oman parhaansa ja antautuisivat. Mutta se ei olisi läheskään niin hauskaa.
Oli kulunut jo melkein vuosi vallankaappauksesta. Ajatella,
kuinka se aika lentääkään kun on kivaa. Kaupunginvaltaus ja etenkin
Kirjastomiehen vangitseminen olivat ansainneet hänelle ylennyksen
suurmestariksi, kähmelöiden ylimpään eliittiin. Jopa nimitys ylimmäiseksi
suurmestariksi oli ollut lähellä, mutta valitettavasti Kirjavan kaupungin ja
Kirjastomiehen sortuessa, lähes saman tien päänsä varjoista nosti pieni, mutta
kiusallinen kapinaliike, joka toistaiseksi oli estänyt moiset haaveet. Punaiset
salamat, he itseään kutsuivat. Kaupungin yläosa saattoi olla kähmelöiden
hallussa, mutta Punaiset salamat hallitsivat pimeitä ja koukeroisia käytäviä sen alapuolella.
Niiden kautta he iskivät nopeasti ja tehokkaasti, eivätkä jättäneet jälkeensä
muuta kuin tuhoa, epämääräisiä iskulauseita ja seinille kiireessä maalattuja punaisia
salamoita. Ja sokerina pohjalla, oli tietenkin Sähäkkä Punainen.
Niin, Sähäkkä Punainen. Sammergen oli kuvitellut, että
Kirjastomiehen vangitseminen olisi riittänyt tukahduttamaan mahdollisen
vastarinnan ja tappamaan kapinahengen. Sitä hän ei ollut arvannut, että Kirjastomiehen kaatuessa hänen tilalleen nousisi suuresta tuntemattomuudesta uusi sankari, joka organisoisi vielä vapaana olevat kirjastoammattilaiset kähmelöitä vastaan. Toisaalta
virkistävää, toisaalta ärsyttävää. Sähäkkä Punainen, joka hiipi varjoissa ja
iski kuin salama! Sähäkkä Punainen, jonka silmät sylkivät punaista tulta!
Sähäkkä Punainen, jonka naulakarttu murskasi paksuimmatkin muurit! Sammergen
hymyili. Hänellä oli vahva aavistus Sähäkän Punaisen henkilöllisyydestä. Jos se
piti paikkaansa, niin tyttö oli vielä lahjakkaampi mitä hän oli arvellutkaan. Ehdottoman käyttökelpoinen, jos hän vain pelaisi korttinsa oikein. Hän ei silti ollut huolissaan. Kapinaliike oli hengissä, mutta vain siksi, että
hän salli sen. Halutessaan hän voisi romahduttaa kaikki tunnelit ja kaikki
olisi hallinnassa. Mutta se ei palvelisi hänen tarkoitusperiään.
Hän kiinnitti hetkeksi huomionsa yhteen lukuisista
näyttöpäätteistä, jotka kansoittivat hänen huoneensa seinät. Siinä näkyi kalju,
parrakas mies, joka oli sidottu vahvoilla kahleilla mukavan näköiseen
nojatuoliin. Kirjastomies oli nyt katsonut Salamit elävät-sarjan seitsemän
ensimmäistä tuotantokautta. Hän oli sinnikäs, se Sammergenin täytyi myöntää.
Useimmat eivät selviäisi edes kahdesta kaudesta järjissään, mutta
Kirjastomiehen mieli oli vahva. Silti, hänkin oli vain ihminen, ja murtumisen
merkit olivat jo havaittavissa. Lasittunut katse, typerä hymy, suupielistä
valuva kuola. Sammergen hymyili jälleen, oli vain ajan kysymys milloin
Kirjastomies murtuisi lopullisesti. Ja mikä olisikaan suurempi isku
kapinaliikkeen taistelutahdolle, kuin se, että heitä vastaan lentäisi itse Kirjastomies…Sammergen
hykerteli hetken itsekseen ilkeyttään, kunnes herkän hetken keskeytti ulkoa
kuulunut valtava räjähdys, jota seurasi valojen ja sähkölaitteiden sammuminen. Samassa hänen
apulaisensa Räähkä ryntäsi huoneeseen (törmättyään ensin pimeässä oveen)
raskaasti huohottaen.
”Sir, kapinalliset iskivät voimalaitokseen!”
”Niin, jotenkin arvasin. Milloin saamme varavirran
toimintaan?”
”Sir, en tiedä. Vartijat koettivat päästä
generaattorihuoneeseen, mutta siellä on kapinallisia. Ilmeisesti he haluavat
pitää kaupungin pimeänä.”
Mielenkiintoista, Sammergen ajatteli. Mitä ihmettä
kapinalliset oikein aikoivat tehdä? Hän mietti hetken, kunnes kamala aavistus
iski ja pyyhki hymyn hänen kasvoiltaan. Eiväthän he voineet tietää...
”Pian, kaikki joukot Nollatornin kellariin!”
Kirjastomies istui mukavassa nojatuolissaan mukavine ketjuineen tästä kaikesta
tietämättömänä katsomassa kyseenalaista televisioviihdettä. Hän oli itse
asiassa alkanut nauttia olostaan. Okei, pari ensimmäistä tuotantokautta olivat
olleet varsin tuskallisia, suorastaan kivuliaita. Kammottavat
näyttelijäsuoritukset ja epäloogiset juonenkäänteet olivat tiputtaneet
viimeisetkin hiuksentapaiset hänen päästään, hänen molemmat silmäkulmansa
nykivät hallitsemattomasti ja kaiken huipuksi hänen partansakin oli mennyt ihan
takkuun. Hän oli vanhentunut silminnähden. Mutta nyt, kun hahmot alkoivat olla tuttuja ja riittävästi aivosoluja
oli kuollut, hän pystyi nauttimaan sarjasta. Itse asiassa, hän oli pyytänyt vartijoilta
josko heillä olisi ollut Martti Myrskyn levyjä, tai vaikka Jukka Tapania. Leppoista, helppoa musiikkia, sitä hän kaipasi. Niitä
odotellessa, hän keskittyi Salamit elävät-sarjan jaksoon numero 1579, jossa
Jonathan huomaa syöneensä omenoiden sijasta kilon käpyjä. Kuinka jännittävää,
hän ajatteli, kunnes yhtäkkiä, ensimmäistä kertaa melkein vuoteen, laskeutui
pimeys ja hiljaisuus.
Kirjastomies räpytteli silmiään pari kertaa, ymmärtämättä
täysin mitä juuri oli tapahtunut. Sitten ymmärryksen musta pilvi laskeutui
hänen ylleen ja Kirjastomies huusi hillittömästi kyynelehtien:
”Joooonathaaan! Istooooo! Sepiiii!”
Jonka jälkeen hän menetti tajuntansa. Minkä vuoksi hän ei
kuullut vartijoiden epävarmaa liikehdintää hänen ovensa takana, muutamia
kysyviä kuiskauksia, sekä paria napakkaa mäsähdystä vienojen Aaarghh!-huutojen
säestämänä. Ovi aukeni, ja punainen hehku täytti huoneen. Sisään astui
punapukuinen, naamioitu hahmo, joka kantoi kädessään varsin vaikuttavan näköistä
naulakarttua. Hahmo pälyili ympärilleen tarkkaavaisesti, ja hiipi sitten
Kirjastomiehen viereen.
”Psst, Kirjastomies!”
Ei vastausta. Kirjastomies oli alkanut kuorsata.
”PSSSST! KIRJASTOMIES!”, hahmo kuiskasi uudestaan, tällä
kertaa hieman kovemmin.
Ei vastausta, Kirjastomiehen kuorsaus muistutti lähinnä
moottorisahaa, jonka ketjut kaipasivat kipeästi voiteluöljyä. Hahmo huokaisi ja läpsäisi Kirjastomiestä useamman kerran
molemmille poskille varsin railakkaan ääneen saattelemana. Tällä oli toivottu
vaikutus, sillä Kirjastomies havahtui säpsähtäen.
”Ai perhana, tuo sattui.”
” No sori, minun piti saada sinut hereille. Tuli
vapauttamaan sinut.”
”Vapauttamaan? Mutta minulla on vielä tämä jakso kesken.
Olisiko mahdollista katsoa se loppuun? Minä en lähde mihinkään ennen kuin olen
nähnyt kuinka tässä käy, en todellakaan!”
Punainen hahmo huokaisi jälleen, ja kalautti Kirjastomiestä
kevyesti päälaelle aiheuttaen lempeän tajuttomuuden. Sen jälkeen hänen silmänsä sylkivät tulta, ja punainen
hahmo leikkasi Kirjastomiehen kahleet kuin ne olisivat olleet voita. Sitten hän
vihelsi, ja huoneeseen hiipi varsin suurikokoinen peikko, joka heitti
Kirjastomiehen olalleen kevyesti kuin räsynuken.
”Okei. Nyt pitää kiiruhtaa”, punainen hahmo kuiskasi.
Samassa valot syttyivät ja hälyttimet alkoivat pitää epätoivottua huomiota kutsuvaa meteliään.
Jostain kaukaa kuului heikkoa ääntä, joka kuitenkin tuntui lähestyvän
pelottavan nopeasti. Vartijoita. Punainen hahmo kurkisti käytävään, ja pudisti sitten päätään.
Nyt tarvittiin toinen reitti.
Vartijat eivät olleet järin innokkaita kohtaamaan pelättyä
Sähäkkää Punaista, joten vaikka he näennäisesti liikkuivatkin ripeästi kohti
Kirjastomiehen selliä, liikkeessä oli sellaista kohteliasta kiireettömyyttä. Jokainen vartija yritti parhaansa, ettei olisi joukkion ensimmäinen, mikä johti nahisteluun ja tönimiseen. Lopulta eräs
vähemmän elämänhaluinen vanhempi vartija rohkaisi itsensä.
”Tulkaa ulos kädet ylhäällä! Teidät on piiritetty!”, hän huusi kuullostaen kutakuinkin vakuuttavalta.
Ei vastausta, mikä oli useammallekin vartijalle
jonkinasteinen helpotus. Mutta toisaalta, se tarkoitti sitä, että heidän
täytyisi mennä sisälle huoneeseen, joka taas olisi potentiaalisesti
hengenvaarallista. Vanhempi vartija päätti kokeilla uudestaan.
”Hei nyt oikeesti, tulkaa ulos? Jookos?”, mikä oli, mitä
piiritystilanteissa esitettyihin komentoihin tulee, siitä säälittävimmästä päästä, eikä läheskään niin vakuuttava kuin hänen ensimmäinen yhteydenottonsa. Tällä kertaa sisältä kuului ääniä, mutta ei varsinaisesti vastausta. Vanhempi
vartija nielaisi, ja alkoi kävellä hitaasti kohti sellin ovea. Seuraavan
sekunnin kuluessa hän kiljaisi ja likasi housunsa, sillä sellistä välähti
kirkkaan punainen valo jota seurasi pahanhajuinen savupilvi, joka sai joukkion
yskimään äänekkäästi. Savu hälveni hitaasti, mutta vanhempi vartija löysi
kuitenkin tiensä sellin ovelle. Hän kurkisti varovasti sisään, ja havaitsi,
että A), kahta kahleisiin käärittyä vartijaa lukuunottamatta huoneessa ei ollut
ketään, ja B), huoneen seinässä oli suuri reikä, jonka sulaa metallia tippuvat reunat hehkuivat
punaisina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti