keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Sähäkkä Punainen


Suurmestari Sammergen istui tyylikkäässä huoneessaan Nollatornin huipulla. Tällä hetkellä hän nautti elämästään suunnattomasti, eikä suotta. Kaikki oli lopultakin tapahtunut lähes täysin hänen suunnitelmiensa mukaisesti. Kirjava kaupunki oli kaatunut ja kirjastomaailma oli sekaannuksen vallassa. Suurin osa kirjastoista ja niiden työntekijöistä olivat nyt kähmelöiden vallan alaisina. Toki jokunen kirjasto vielä taisteli vastaan, mutta vielä nekin saataisiin alistettua. Hyvällä tahi pahalla. Sammergen itse suosi jälkimmäistä, vaikka toki olisi helpompaa jos kaikki vain ymmärtäisivät oman parhaansa ja antautuisivat. Mutta se ei olisi läheskään niin hauskaa.

Oli kulunut jo melkein vuosi vallankaappauksesta. Ajatella, kuinka se aika lentääkään kun on kivaa. Kaupunginvaltaus ja etenkin Kirjastomiehen vangitseminen olivat ansainneet hänelle ylennyksen suurmestariksi, kähmelöiden ylimpään eliittiin. Jopa nimitys ylimmäiseksi suurmestariksi oli ollut lähellä, mutta valitettavasti Kirjavan kaupungin ja Kirjastomiehen sortuessa, lähes saman tien päänsä varjoista nosti pieni, mutta kiusallinen kapinaliike, joka toistaiseksi oli estänyt moiset haaveet. Punaiset salamat, he itseään kutsuivat. Kaupungin yläosa saattoi olla kähmelöiden hallussa, mutta Punaiset salamat hallitsivat pimeitä ja koukeroisia käytäviä sen alapuolella. Niiden kautta he iskivät nopeasti ja tehokkaasti, eivätkä jättäneet jälkeensä muuta kuin tuhoa, epämääräisiä iskulauseita ja seinille kiireessä maalattuja punaisia salamoita. Ja sokerina pohjalla, oli tietenkin Sähäkkä Punainen.

Niin, Sähäkkä Punainen. Sammergen oli kuvitellut, että Kirjastomiehen vangitseminen olisi riittänyt tukahduttamaan mahdollisen vastarinnan ja tappamaan kapinahengen. Sitä hän ei ollut arvannut, että Kirjastomiehen kaatuessa hänen tilalleen nousisi suuresta tuntemattomuudesta uusi sankari, joka organisoisi vielä vapaana olevat kirjastoammattilaiset kähmelöitä vastaan. Toisaalta virkistävää, toisaalta ärsyttävää. Sähäkkä Punainen, joka hiipi varjoissa ja iski kuin salama! Sähäkkä Punainen, jonka silmät sylkivät punaista tulta! Sähäkkä Punainen, jonka naulakarttu murskasi paksuimmatkin muurit! Sammergen hymyili. Hänellä oli vahva aavistus Sähäkän Punaisen henkilöllisyydestä. Jos se piti paikkaansa, niin tyttö oli vielä lahjakkaampi mitä hän oli arvellutkaan. Ehdottoman käyttökelpoinen, jos hän vain pelaisi korttinsa oikein. Hän ei silti ollut huolissaan. Kapinaliike oli hengissä, mutta vain siksi, että hän salli sen. Halutessaan hän voisi romahduttaa kaikki tunnelit ja kaikki olisi hallinnassa. Mutta se ei palvelisi hänen tarkoitusperiään.

Hän kiinnitti hetkeksi huomionsa yhteen lukuisista näyttöpäätteistä, jotka kansoittivat hänen huoneensa seinät. Siinä näkyi kalju, parrakas mies, joka oli sidottu vahvoilla kahleilla mukavan näköiseen nojatuoliin. Kirjastomies oli nyt katsonut Salamit elävät-sarjan seitsemän ensimmäistä tuotantokautta. Hän oli sinnikäs, se Sammergenin täytyi myöntää. Useimmat eivät selviäisi edes kahdesta kaudesta järjissään, mutta Kirjastomiehen mieli oli vahva. Silti, hänkin oli vain ihminen, ja murtumisen merkit olivat jo havaittavissa. Lasittunut katse, typerä hymy, suupielistä valuva kuola. Sammergen hymyili jälleen, oli vain ajan kysymys milloin Kirjastomies murtuisi lopullisesti. Ja mikä olisikaan suurempi isku kapinaliikkeen taistelutahdolle, kuin se, että heitä vastaan lentäisi itse Kirjastomies…Sammergen hykerteli hetken itsekseen ilkeyttään, kunnes herkän hetken keskeytti ulkoa kuulunut valtava räjähdys, jota seurasi valojen ja sähkölaitteiden sammuminen. Samassa hänen apulaisensa Räähkä ryntäsi huoneeseen (törmättyään ensin pimeässä oveen) raskaasti huohottaen.

”Sir, kapinalliset iskivät voimalaitokseen!”

”Niin, jotenkin arvasin. Milloin saamme varavirran toimintaan?”

”Sir, en tiedä. Vartijat koettivat päästä generaattorihuoneeseen, mutta siellä on kapinallisia. Ilmeisesti he haluavat pitää kaupungin pimeänä.”

Mielenkiintoista, Sammergen ajatteli. Mitä ihmettä kapinalliset oikein aikoivat tehdä? Hän mietti hetken, kunnes kamala aavistus iski ja pyyhki hymyn hänen kasvoiltaan. Eiväthän he voineet tietää...

”Pian, kaikki joukot Nollatornin kellariin!”

Kirjastomies istui mukavassa nojatuolissaan mukavine ketjuineen tästä kaikesta tietämättömänä katsomassa kyseenalaista televisioviihdettä. Hän oli itse asiassa alkanut nauttia olostaan. Okei, pari ensimmäistä tuotantokautta olivat olleet varsin tuskallisia, suorastaan kivuliaita. Kammottavat näyttelijäsuoritukset ja epäloogiset juonenkäänteet olivat tiputtaneet viimeisetkin hiuksentapaiset hänen päästään, hänen molemmat silmäkulmansa nykivät hallitsemattomasti ja kaiken huipuksi hänen partansakin oli mennyt ihan takkuun. Hän oli vanhentunut silminnähden. Mutta nyt, kun hahmot alkoivat olla tuttuja ja riittävästi aivosoluja oli kuollut, hän pystyi nauttimaan sarjasta. Itse asiassa, hän oli pyytänyt vartijoilta josko heillä olisi ollut Martti Myrskyn levyjä, tai vaikka Jukka Tapania. Leppoista, helppoa musiikkia, sitä hän kaipasi. Niitä odotellessa, hän keskittyi Salamit elävät-sarjan jaksoon numero 1579, jossa Jonathan huomaa syöneensä omenoiden sijasta kilon käpyjä. Kuinka jännittävää, hän ajatteli, kunnes yhtäkkiä, ensimmäistä kertaa melkein vuoteen, laskeutui pimeys ja hiljaisuus.

Kirjastomies räpytteli silmiään pari kertaa, ymmärtämättä täysin mitä juuri oli tapahtunut. Sitten ymmärryksen musta pilvi laskeutui hänen ylleen ja Kirjastomies huusi hillittömästi kyynelehtien:

”Joooonathaaan! Istooooo! Sepiiii!”

Jonka jälkeen hän menetti tajuntansa. Minkä vuoksi hän ei kuullut vartijoiden epävarmaa liikehdintää hänen ovensa takana, muutamia kysyviä kuiskauksia, sekä paria napakkaa mäsähdystä vienojen Aaarghh!-huutojen säestämänä. Ovi aukeni, ja punainen hehku täytti huoneen. Sisään astui punapukuinen, naamioitu hahmo, joka kantoi kädessään varsin vaikuttavan näköistä naulakarttua. Hahmo pälyili ympärilleen tarkkaavaisesti, ja hiipi sitten Kirjastomiehen viereen.

”Psst, Kirjastomies!”

Ei vastausta. Kirjastomies oli alkanut kuorsata.

”PSSSST! KIRJASTOMIES!”, hahmo kuiskasi uudestaan, tällä kertaa hieman kovemmin.

Ei vastausta, Kirjastomiehen kuorsaus muistutti lähinnä moottorisahaa, jonka ketjut kaipasivat kipeästi voiteluöljyä. Hahmo huokaisi ja läpsäisi Kirjastomiestä useamman kerran molemmille poskille varsin railakkaan ääneen saattelemana. Tällä oli toivottu vaikutus, sillä Kirjastomies havahtui säpsähtäen.

”Ai perhana, tuo sattui.”

” No sori, minun piti saada sinut hereille. Tuli vapauttamaan sinut.”

”Vapauttamaan? Mutta minulla on vielä tämä jakso kesken. Olisiko mahdollista katsoa se loppuun? Minä en lähde mihinkään ennen kuin olen nähnyt kuinka tässä käy, en todellakaan!”

Punainen hahmo huokaisi jälleen, ja kalautti Kirjastomiestä kevyesti päälaelle aiheuttaen lempeän tajuttomuuden. Sen jälkeen hänen silmänsä sylkivät tulta, ja punainen hahmo leikkasi Kirjastomiehen kahleet kuin ne olisivat olleet voita. Sitten hän vihelsi, ja huoneeseen hiipi varsin suurikokoinen peikko, joka heitti Kirjastomiehen olalleen kevyesti kuin räsynuken.

”Okei. Nyt pitää kiiruhtaa”, punainen hahmo kuiskasi. Samassa valot syttyivät ja hälyttimet alkoivat pitää epätoivottua huomiota kutsuvaa meteliään. Jostain kaukaa kuului heikkoa ääntä, joka kuitenkin tuntui lähestyvän pelottavan nopeasti. Vartijoita. Punainen hahmo kurkisti käytävään, ja pudisti sitten päätään. Nyt tarvittiin toinen reitti.

Vartijat eivät olleet järin innokkaita kohtaamaan pelättyä Sähäkkää Punaista, joten vaikka he näennäisesti liikkuivatkin ripeästi kohti Kirjastomiehen selliä, liikkeessä oli sellaista kohteliasta kiireettömyyttä. Jokainen vartija yritti parhaansa, ettei olisi joukkion ensimmäinen, mikä johti nahisteluun ja tönimiseen. Lopulta eräs vähemmän elämänhaluinen vanhempi vartija rohkaisi itsensä.

”Tulkaa ulos kädet ylhäällä! Teidät on piiritetty!”, hän huusi kuullostaen kutakuinkin vakuuttavalta.

Ei vastausta, mikä oli useammallekin vartijalle jonkinasteinen helpotus. Mutta toisaalta, se tarkoitti sitä, että heidän täytyisi mennä sisälle huoneeseen, joka taas olisi potentiaalisesti hengenvaarallista. Vanhempi vartija päätti kokeilla uudestaan.

”Hei nyt oikeesti, tulkaa ulos? Jookos?”, mikä oli, mitä piiritystilanteissa esitettyihin komentoihin tulee, siitä säälittävimmästä päästä, eikä läheskään niin vakuuttava kuin hänen ensimmäinen yhteydenottonsa. Tällä kertaa sisältä kuului ääniä, mutta ei varsinaisesti vastausta. Vanhempi vartija nielaisi, ja alkoi kävellä hitaasti kohti sellin ovea. Seuraavan sekunnin kuluessa hän kiljaisi ja likasi housunsa, sillä sellistä välähti kirkkaan punainen valo jota seurasi pahanhajuinen savupilvi, joka sai joukkion yskimään äänekkäästi. Savu hälveni hitaasti, mutta vanhempi vartija löysi kuitenkin tiensä sellin ovelle. Hän kurkisti varovasti sisään, ja havaitsi, että A), kahta kahleisiin käärittyä vartijaa lukuunottamatta huoneessa ei ollut ketään, ja B), huoneen seinässä oli suuri reikä, jonka sulaa metallia tippuvat reunat hehkuivat punaisina. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti