Punaiset salamat

Sähäkkä Punainen, eli kuten nokkelimmat pokkelimmat jo arvasivatkin, Pipsa, Rotinkainen ja edelleen tiedottomassa tilassa vaikuttava Kirjastomies etenivät ripeästi läpi Kirjavan kaupungin alapuolella kulkevan viemäriverkoston. Takaa-ajon ääniä kuului edelleen, tosin ne olivat jo vaimenneet huomattavasti. Muutama ovela käännös pimeille kujille, sekä useampikin salaovi olivat liikaa sinnikkäimmillekin kähmelöille. Viemäreissä vallitseva viehko mutta pistävä aromi, teki omalta osaltaan jäljittämisestä vähemmän mieluisaa puuhaa. Oli siis epätodennäköistä, että kukaan olisi onnistunut seuraamaan heitä. Silti, oli syytä olla varovainen, joten he virittivät muutamia ei-kuolettavia, mutta silti varsin kivuliaita ansoja säännöllisin välimatkoin, merkiten ne tarkasti omiin karttoihinsa, ettei kävisi vanhanaikaisesti.

Parin tunnin vaelluksen jälkeen he jättivät viemärit ja nousivat hetkeksi maan pinnalle jossain kaupungin ulkopuolella, vain siirtyäkseen toiseen, paremmalta tuoksuvaan tunneliin joka johti takaisin kaupungin alle. Nämä tunnelit olivat vanhoja, ja tuettu muinaisilla kirjoilla ja papereilla ja valaistu jollain oudolla pimeässä hehkuvalla jäkälällä. Pienen kävelymatkan jälkeen he saapuivat suurelle rautaovelle, jossa luki ”ARKISTO”. Pipsa koputti oveen kolme kertaa, jolloin oveen avautui pieni kurkistusaukko, josta työntyi ulos haulikon piippu.

”Tunnussana, hmm.”

”Kauhu.”

”Hmm, selvä. Tulkaa sisään, hmm.” Haulikon piippu katosi, ja ovi avautui.

Pipsa ja Rotinkainen tekivät työtä käskettyä. Ovi sulkeutui heidän takanaan hiljaa kolahtaen.

Muutaman tunnin kuluttua Kirjastomies avasi silmänsä, ja huomasi kärsivänsä varsin vakuuttavasta päänsärystä.

”Aaargh”, hän huokaisi, ja herätti Pipsan ja kumppaneiden huomion.

”Kas, olet herännyt”, Pipsa sanoi pirteästi. ”Sinulla on varmaan nälkä, liity seuraamme.” Kirjastomies ei tuntenut oloaan järin nälkäiseksi, mutta hänen vatsansa oli matalasta ja uhkaavasta jyrinästä päätellen toista mieltä. Hän nousi varovasti ylös, ottaen tukea pöydän kulmasta. Sitten hän istuutui tarjotulle tuolille ja tarttui lusikkaan. Keittoa. Hyvää. Pipsa katsoi, kuinka Kirjastomies kauhoi kuumaa soppaa kitaansa hyvällä ruokahalulla. Hän pudisti päätään. Ennen niin mahtava ja voimakas sankari oli tällä hetkellä kurja näky; hän oli laihtunut paljon, ja hänellä oli edelleen yllään vanhojen trikoidensa riekaleet.

Kirjastomies söi lautasensa tyhjäksi, ja vasta silloin hän huomasi, että pöydässä istui muitakin. 

”No niin, nyt on aika tutustua ihmisiin”, Pipsa sanoi. ”Tämä tässä oikealla puolellasi on kirjastovirkailija Pöntinen, hän sanoi ja viittasi pieneen, harmaatukkaiseen ja viiksekkääseen mieheen, joka kantoi selässään suurta kaksipiippuista haulikkoa. Mies nousi ylös ja tarttui Kirjastomiehen käteen ravistaen sitä rivakasti.

”Hmm, Pertti Pöntinen, neljäkymmentäseitsemän vuotta, palveluksessanne, hmm. Koodinimi Hopeakettu, hmm.”, kirjastovirkailija Pöntinen sanoi ja vinkkasi silmää. Kirjastovirkailija Pöntisellä oli yllään tummanvihreä maastopuku, jossa oli taskuja enemmän kuin hänen käsissään oli sormia. Eli noin kahdeksan ja puoli (hän oli ollut edelliseltä ammatiltaan puutyönopettaja). Jalassaan hänellä oli ilmeisen kovaa käyttöä kokeneet maihinnousukengät, joiden alkuperäinen väri (musta) oli aikoja sitten haalistunut vaalean ruskeaksi. Päänsä ympärille hän oli käärinyt punaisen huivin, ja silmien alle oli vedetty paksut, mustat viivat. Suupielessään hänellä oli sikari, joka oli parhaat päivänsä nähnyt ja todennäköisesti kuollut jo useita vuosia sitten. Kaiken kaikkiaan varsin hurja ilmestys, mutta silti Kirjastomiehen katse kiinnittyi hänen haulikkoonsa.

”Hmm? Ah, ei huolta. Tussari on ladattu haulien sijasta merisuolalla, hmm. Tekee jännittäviä asioita kähmelöiden molekyylirakenteelle, hmm. Ja kivuliaita asioita muiden takalistoille, hmm.”, Pöntinen sanoi viekkaasti hymyillen. Kirjastomies alkoi selvästi piristyä.

”Jännittäviä?”, hän kysyi varovasti.

Pöntinen virnisti. ”Näet sitten. Hmm.”

Pöntisen jälkeen kättelyvuorossa olivat siviilipalvelusmiehet Santanen ja Pikku (koodinimet Santanen ja Pikku), joilla oli palvelusta vielä kolme kuukautta jäljellä.

”Mikä uskomaton kunnia vihdoin tavata teidät, olemme kuulleet niiin paljon seikkailuistanne”, siviilipalvelusmies Santanen hehkutti. Santanen oli siististi pukeutunut kohtelias nuori mies, joka oli ilmeisesti innostunut kirjastotyöstä niinkin paljon, että harkitsi vakavissaan alan opiskelua. Olettaen, että koko alaa nyt enää olisi hänen palveluksensa päätyttyä. ”Täh”, jatkoi siviilipalvelusmies Pikku, josta oli hieman vaikeampi ottaa selvää. Hän oli erittäin pitkä, leveä ja harteikas, joten oli vain luonnollista ja sarkasmin lakien mukaista, että hänen lempinimensä oli käänteisesti verrannollinen hänen kokoonsa. Oikeaa nimeään hän ei suostunut paljastamaan mahdollisten oikeustoimien pelossa, mitä sekin sitten tarkoitti. Molemmat kantoivat olallaan hitusen muokattuja kakkosnelosia ja suuria vesipyssyjä.

"Suolavettä nääs, ei tee kähmelöille hyvää se", Santanen selitti. 

Sitten Kirjastomiestä saapuivat tapaamaan kirjastonhoitajat Ulrika Wilhelmsson ja Olivia Nättilä (ei koodinimiä), joilla ei ollut näkyviä aseita. Silti he vaikuttivat huomattavasti vaarallisemmilta kuin Pöntinen ja siviilipalvelusmiehet. Ulrika Wilhelmsson oli paremman sanan puutteessa rehevä, rempseä ja kypsään ikään ehtinyt punahiuksinen nainen, joka oli pukeutunut kirkkaan keltaiseen mekkoon. Jossa oli kukkia, kuinkas muutenkaan. Kokonaisuuden kruunasi punainen helminauha. Hän oli välittömästi iskenyt silmänsä kiinni Kirjastomieheen.

”Kuinka hauska tutustua, arvoisa Kirjastomies. Olette jopa komeampi luonnossa, mitä kuvissa”, Ulrika sanoi pehmeästi ja vinkkasi silmää Kirjastomiehelle, jonka naama alkoi kehittää tervettä punaa,joka levisi kulovalkean lailla joka puolelle.

”Ööö, aargh!”, Kirjastomies sanoi ja koetti epätoivoisesti piiloutua pöydän alle. Pipsa huokaisi syvään ja raahasi hänet takaisin ihmisten ilmoille.

”Tui tui”, Ulrika huikkasi, puhaltaen samalla lentosuukon.  

Kirjastomiehen toivuttua kirjastonhoitaja Wilhelmssonista esittäytyi kirjastonhoitaja Olivia Nättilä, joka oli kaikin puolin järkevän oloinen ihminen. Hänellä oli yllään siisti ja järkevän harmaa jakkupuku ja tiukka sekä järkevä nuttura. Siitä huolimatta, hän oli ollut täysin hukassa. Kun kähmelöt olivat hyökänneet, hän oli ollut vain viiden päivän päässä eläkkeelle jäämisestä. Oli kakut ja kaikki valmiina. Olisihan hän voinut jäädä eläkkeelle vieläkin, kukaan ei olisi syyllistänyt häntä siitä. Mutta kirjastonhoitaja Nättilä ei ollut tehnyt töitä kirjastoalan eteen neljänkymmenen vuoden ajan, vain nähdäkseen kuinka se kaikki muuttuisi tuhkaksi. Joten hän oli liittynyt vastarintaryhmään. Hän tarttui Kirjastomiehen käteen ja puristi lujasti. Hänellä oli tappajan katse.

”Hauska tutustua”, kirjastonhoitaja Nättilä sanoi. Kirjastomies nyökkäsi, ainakin Nättilä oli vähemmän pelottava tapaus kuin kirjastonhoitaja Wilhelmsson, joka edelleen heitteli lemmekkäitä katseita hänen suuntaansa. Lopuksi Pipsa esitteli hänelle Rotinkaisen ja Rissasen, jotka hän tavallaan tunsi entuudestaan. Ilkeitä ryökäleitä, mutta ilmeisesti heidän puolellaan. Kelpasi hänelle.

”Ja nämä ovat siis Punaiset salamat!”, Pipsa julisti ylpeänä. Kirjastomies katsoi epäuskoisena sekavaa joukkiota, josta ei heti ensimmäisenä tullut mieleen kapinallisarmeija. Enemmänkin, niin. Kirjastolaiset. Ja niitähän he tietysti olivatkin.

”Tuota, onko tässä koko joukkionne? Entä Laikku? Entä Pirkko?”, Kirjastomies kysyi varoen antamasta sellaista kuvaa, etteivätkö huoneessa tällä hetkellä olevat henkilöt olisi riittävästi.

”Ei toki, muutama agentti on tällä hetkellä kentällä. Laikun ja ylimmäisen kirjastotoimenjohtajan olinpaikka on vielä mysteeri, mutta pari johtolankaa meillä on. Ja niin, valitettavasti kaikki eivät selvinneet edellisestä tehtävästä”, Pipsa lopetti hieman surullisena. 

Huoneeseen laskeutui läpitunkematon hiljaisuus, jota olisi voinut leikata vaikka veitsellä. Vähän niin kuin juustoa. Tai pahvia. Ei, sittenkin juustoa. Hyvin pian Kirjastomies oivalsi, että hän oli ollut se edellinen tehtävä. Hänen takiaan urheita kirjastoammattilaisia oli joutunut kähmelöiden kynsiin. Kenties joku huono-onninen kirjastovirkailija oli juuri aloittamassa Salamit elävät-maratonia jossain kylmässä, pimeässä loukossa. Kirjastomies ei kestänyt enempää, vaan purskahti itkuun.

”Miksi te teitte sen? Miksi vapautitte minut? Ei minusta ole enää mihinkään”, Kirjastomies nyyhkytti lohduttomasti. Tässä vaiheessa Sähäkkä Punainen, eli tahtoo sanoa Pipsa, taputti tätä osaaottavasti päälaelle.

”Koska me tarvitsemme sinua. Okei, et ole ihan parhaimmillasi juuri nyt. Ei kukaan olisi, jos joutuisi katsomaan melkein vuoden Salamit elävät-dvd:itä ilman taukoja. Useimmat eivät selviäisi edes hengissä, saati sitten järjissään”. Kirjastomies niiskautti äänekkäästi, ja koetti sitten ryhdistäytyä.

”Anteeksi. Mutta onko meillä vielä toivoa? Eihän meitä ole kuin, mitä, alle kymmenen? Ja kähmelöitä sun muita ikävyyksiä on tuhansia. Mitä me muka voimme tehdä?” Seurasi dramaattinen tauko, jonka jälkeen Pipsa sanoi juhlavasti:

”Me voimme avata Suuren Tietokannan.”