maanantai 15. lokakuuta 2012

Kirjastomies ja menneisyyden aaveet


Kirjastomies sulki puhelimen kasvoillaan tiukka, mutta erittäin huolestunut ilme. Pipsa ei ollut koskaan nähnyt häntä aivan tuommoisena. Noh, aika lähelle tuommoista, mutta ei ihan. Nyt oli mukana jonkinlainen lisävivahde. Ikään kuin menneisyys olisi ottanut hänet kiinni ja potkaissut jalat alta nauraen. Hän ja ylimmäinen kirjastotoimenjohtaja Vuori-Heisiö katsoivat Kirjastomiestä odottavasti. Asiat eivät selvästikään olleet hyvällä tolalla.

”Voi sitä Laikkua, kuinka se aina joutuukin tämmöiseen liemeen…”, Kirjastomies sanoi hiljaa huokaisten lopuksi.

”Mitä tapahtui? Missä Laikku on?”, Pipsa kysyi, miettien samalla oliko tällä ehkä ollut uutisia herra Miaun olinpaikasta.

”Ei puhuta siitä täällä, liikaa uteliaita korvia”, Kirjastomies vastasi pälyillen vaivihkaa ympärilleen. Heidän ympärillään vaikutti tosiaan olevan epäilyttävän monta ihmistä ihan vaan omia asioitaan hoitamassa, kuten vaikkapa epäilyttävistä paikoista leikellyn lehden lukemista, sattumalta juuri heidän kohdallaan auenneiden sitkeästi uudelleen sitomista vastustavien kengännauhojen sitomista tai ylitse leijuvien hämmentävän tavallisten, mutta silti mitä ilmeisimmin kovin jännittävien pilvien tuijottelua.

He palasivat Vuori-Heisiön siivouskomer…toimistoon ja istuutuivat mukavasti pölyisten ja kellastuneitten paperipinkkojen päälle. Kirjastomies keräili hetken ajatuksiaan, ja kertoi sitten heille kaiken, mitä oli lyhyen puhelun aikana saanut selville.

”Laikku on siis taas vankina, mutta tällä kertaa vangitsija on huomattavasti arvaamattomampaa sorttia. Kähmelötkin olisivat olleet parempi vaihtoehto”, hän lopetti tuskastuneena.

”Mutta kuka se vanhus niin ku on?”, Vuori-Heisiö kysyi.

”Jotta ymmärtäisitte kaiken, minun täytyy kertoa teille hieman opiskeluajoistani. En ole puhunut niistä asioista kenellekään, eikä teidänkään tarvitse levitellä niitä ympäri kyliä.”, Kirjastomies jatkoi, soi heille molemmille vakavan katseen, ja aloitti sitten tarinansa.

”Muistan, kun aloitin opintoni Seinämäen ammattikorkeakoulussa, kaukana Lakeuksilla. Olin nuori, täynnä elämäniloa ja innokas oppimaan kaiken mitä tiedonhausta ja kirjastoalasta yleensä oli opittavissa, mikä on aika paljon. Koulussa tutustuin mieheen nimeltä Öörli Vinttonen. Hän oli minua paljon vanhempi, mutta aloitti silti opintonsa samaan aikaan. Öörli oli ilmeisesti ollut aikaisemmin luokanopettaja yläasteella, mutta traumaattisten kokemusten ja vuosien intensiivisen terapian jälkeen oli päättänyt vaihtaa alaa. Ystävystyimme pian. Olimme Öörlin kanssa kuin paita ja peppu, eikä meitä parempaa tiedonhakukaksikkoa ei ollut. Saimme hoitaaksemme kaikki vaikeimmat tehtävät, jotka suoritimme moitteettomasti Elämä hymyili, kunnes eräänä päivänä…kaikki muuttui.”

Vuori-Heisiö nielaisi kuuluvasti. ”Tarkoitat sitä KERN:in tapausta? Sitä räjähdystä?”, hän kysyi. Kirjastomies nyökkäsi.

”Kyllä, juuri sitä. Meidät oli määrätty tutkimaan outoa tietovuotoa KERN:in uuden tiedonhakuhiukkaskiihdyttimen tiloissa Sveitsissä. Tiedonhakutaitojemme sekä laitoksen kartan luovan käytön ansiosta saimme paikallistettua vuodon kiihdyttimen ytimeen, josta suureksi yllätykseksemme löysimme kähmelöagentin pahanteossa. Seurasi luonnollisesti taistelu, ja jossain sen tiimellyksessä kiihdytin ilmeisesti vahingoittui…ja räjähti. Kuin ihmeen kaupalla selvisimme molemmat päällisin puolin vahingoittumattomina, siinä missä kähmelö höyrystyi olemattomiin. Tai niin ainakin luulimme”. Tässä vaiheessa Kirjastomies piti hetken taukoa, kamppaillen selkeästi kyyneliä vastaan.

”Pian räjähdyksen jälkeen havaitsimme, että kaikki ei ollut niin kuin ennen. Tiedonhakukykyni oli yhtäkkiä noussut aivan uskomattomiin sfääreihin, minkä lisäksi sain valtavat voimat, mikä oli mielestäni varsin kätevää. Hiukseni tosin lähtivät, mutta niiden vastapainoksi partani kasvoi merkittäviin mittoihin yhden viikon ainana. Joku olisi voinut pitää tätä kummallisena, mutta toisaalta suvussani on taipumusta hyvinkin voimakkaaseen karvankasvuun. Jossain vaiheessa huomasin myös osaavani lentää, minkä ruksasin räjähdyksen piikkiin, vaikka eräs setäni varsin lennokas heppu olikin. Kun taas Öörli…hän oli myös saanut voimia, mutta ne olivat enemmänkin tuhoavia kuin rakentavia. Hän pystyi sekoittamaan ja saastuttamaan tietokantoja…ja jopa hävittämään tietoja, ilman että hänen tarvitsi olla missään yhteydessä verkkoon. Hän osasi myös muuttaa itsessään aineettomaksi, mikä sai minut uskomaan, että osa siitä kähmelöstä siirtyi Öörliin. Sitä tukee myös hänen asenteessaan tapahtunut muutos. Ennen niin iloinen ja avulias veikko oli nyt synkkämielinen ja katkera. Ja avoimen kapinallinen Kirjavaa kaupunkia kohtaan. Emme enää pystyneet työskentelemään yhdessä erimielisyyksien vuoksi, ja Vinttonen siirrettiin muihin tehtäviin. Myöhemmin kuulin, että hänet oli erotettu vakavien virkavirheiden vuoksi. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä. Ennen kuin nyt.”

Pipsa sulatteli hetken Kirjastomiehen tarinaa. Eli noin kaikki oli tapahtunut. Hän olikin miettinyt, kuinka Kirjastomies oli suurenmoiset voimansa saanut. Ehkäpä hänenkin pitäisi tehdä pikku reissu Sveitsiin…tai sitten ei. Paikka oli kuitenkin jo tuhoutunut ja Kirjastomiehen tapaus kuulosti sellaiselta, että semmoista ei ihan joka päivä tapahtunut. Parempi näin.

”Eli Vinttosella on Laikku”, Pipsa totesi ajatuksistaan havahtuen. ”Mutta mitä hän oikein haluaa? Kutsua meidät teelle ja kekseille?” Kirjastomies pudisti päätään.”Hän haluaa, että menen hänen luokseen. Meidän on kuulemma keskusteltava. Sen enempää en tiedä. Paitsi että minun pitää mennä yksin.”
”Entäs minä? Mitä minä teen?”, Pipsa kysyi. Kirjastomies huokaisi syvään. Hän katsoi Pipsaa silmiin ja taputti tätä olkapäälle.

”Sinun pitää etsiä Tiedon Avain. Olen todella pahoillani etten voi jäädä auttamaan sinua, mutta uskon että pärjäät kyllä. Olet osoittanut sen jo aikaisemmin. Ja jos tarvitset apua, älä epäröi kysyä herra Vaahteralta tai Pirkolta”. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Pipsa kuuli Kirjastomiehen puhuttelevan Vuori-Heisiötä etunimellä. Hän huomasi kaksikon vaihtavan lemmekkäitä katseita. Voe tokkiisa. Pipsa ryhdistäytyi täyteen mittaansa ja nyökkäsi.

”Voit luottaa minuun, olenhan nyt oikea tiedonhaun ammattilainen! Trikoot ja kaikki”, Pipsa sanoi tomerasti. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän näki hymyn vierailevan Kirjastomiehen huulilla.

”Minä uskon sen, mutta ole silti varovainen. Kirjavassa kaupungissa ei ehkä ole peikkoja tai kähmelöitä, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö täältä löytyisi omat vaaransa. Älä luota tuntemattomiin. Ja pidä naulakarttu aina mukana”, Kirjastomies sanoi.

Pipsa virnisti ja heilautti entistä ehompaa karttuaan kevyesti ilmassa. Siinä oli nyt enemmän piikkejä ja muita teräviä osia. Kuin pisteenä iin päälle kartun päähän oli liimattu vaaleanpunainen Moro Katti!-tarra. Se jos mikä kylväisi pelkoa hänen vihollisiinsa. Hän oli valmis kaikkeen.

Pois alta, Pipsa tuloo!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti