Pipsa ja Operaatio Kalapuikko, osa I

Pipsa kulki varovasti pitkin Tietokantakeskuksen käytävää kantaen suurta paperipinkkaa, joka huojui hiljakseen puolelta toiselle säilyttäen silti tasapainonsa. Hän oli ollut työharjoittelijana Tietokantakeskuksessa jo kolme päivää, aloittaen ensin pienien paperien siirtelyllä pöydän reunalta toiselle reunalle, sitten jatkanut suurempien paperien siirtelyyn pöydältä toiselle pöydälle, edeten pikkuhiljaa hieman isompiin arkkeihin ja niiden siirtelyyn sekä yhteen nitomiseen ja lopulta suuriin pinkkoihin, ja niiden fyysisen olemuksen siirtämiseen jopa useita kymmeniä metrejä paikasta A paikkaan B. Hän oli nopea oppimaan, ja siksi hän oli hyvin pian edennyt näinkin luottamuksellisiin tehtäviin. Tämä kyseinen huojuva pinkka koostui tärkeistä asiakirjoista, jotka olivat menossa tietokantamestari Ozmo ”Kalapuikko” Mäki-Hillin sihteerille.

Tietenkin hän oli valeasussa, punaiset trikoot yllään hän ei olisi koskaan päässyt tähän pisteeseen, ainakaan ilman vaikeita kysymyksiä. Sen sijaan hän oli laittanut hiuksensa tiukalle nutturalle, hommannut tyylikkään vaaleanruskean villapuseron ja hameen sekä paksusankaiset silmälasit. Erittäin Piikikkään Nisäkkään ala-asteelta hän oli saanut hankittua paperin, jonka mukaan hän oli tutustumassa työelämään, mikä hälvensi loputkin epäilyt. Ainoa asia joka häntä vaivasi, oli se, että hänen piti käyttää oikeaa nimeään. Hän huokaisi syvään.

”Huomenta Peppiroosa”, tietokantamestarin sihteeri Frank huikkasi Pipsalle tämän taiteillessa oven auki varpaitaan ketterästi käyttäen. Pipsa hymyili, välttäen samalla irvistämästä ristimänimensä kuullessaan.

”Huomenta Frank”, hän vastasi teennäisen iloisesti ja laski paperipinkan varovasti tämän pöydälle.

”Kiitoksia, näitä onkin kaipailtu”, Frank sanoi katsellen paperipinkkaa silmät kiiluen.

”Eipä kestä. Noh, nähdään taas.”, Pipsa sanoi ja alkoi mukamas liikkua kohti ovea. Paitsi että hänellä ei ollut aikomustakaan lähteä vielä. Hän vilkaisi taakseen, ja huomasi, että Frank oli jo uppoutunut papereiden epäilemättä ihmeelliseen maailmaan. Mutta se ei riittäisi, sihteeri ei kuitenkaan ollut sokea. Hän kaivoi taskustaan pienen muovisen laitteen ja painoi pientä muovista nappia jolloin jostain paperipinkan pohjalta kuului hyvin hento ja miltei korvin kuulematon ”tfhup”-ääni. Joka oli juuri riittävän voimakas kaatamaan pinkan pahaa-aavistamattoman sihteerin niskaan.

”EIJJEIJJEIJJEI!”, Frank huusi hädissään koettaen kauhoa papereita kasaan niin kuin hänen elämänsä riippuisi niiden hyvinvoinnista, mikä toisaalta saattoi olla täysin mahdollista. No niin, eiköhän tuo riitä harhautukseksi, Pipsa ajatteli ja hiipi varovasti tietokantamestari Mäki-Hillin toimistoon. Mäki-Hill ei olisi tänään paikalla, ainakaan aamupäivällä. Pipsa oli ottanut asiasta selvää. Eli hänellä pitäisi olla hyvin aikaa tutkia paikkoja ja etsiä tietoja Mäki-Hillin mahdollisesta osallisuudesta Tiedon Avaimen katoamiseen.

Mäki-Hillin toimisto oli varsin koruton ja ankea, kaikessa oli selkeästi pyritty tehokkuuden maksimointiin viihtyvyyden kustannuksella. Syksyn muotivärit saattoivat olla violetti ja punainen, mutta täällä vannottiin ruskean ja beigen nimiin. Huoneessa oli sentään paksu, pehmeä matto, jonka olemassaolon Pipsa otti kiitollisena vastaan. Ei tarvinnut pelätä, että joku eli Frank kuulisi hänen askeleensa, vaikka tämän huomio toki olikin tällä hetkellä toisaalla. Mutta niin, niitä tietoja. Pipsa kävi ensimmäiseksi läpi tietokantamestarin kaapit ja mapit, löytämättä kuitenkaan mitään raskauttavaa. Noh, tämä oli odotettavissa, hän ajatteli. Ehkä tietokoneen kanssa kävisi parempi onni.

Hommaa vaikeutti kuitenkin tuntuvasti se tosiasia, että hän ei tiennyt Mäki-Hillin salasanaa. Hän ei ollut kummoinen hakkeri, eikä tiedonhakutaidoista oli tässä kovinkaan paljon hyötyä. Mutta, päättelykyvystä saattaisi olla. Hän kokeili muutamia vaihtoehtoja, ja kuinka ollakaan kone aukesi. ”Kalapuikko” oli ehkä ollut liian ilmeinen, Mäki-Hillin pitäisi varmaankin tutustua modernin tietoturvan ihmeisiin ja etenkin salasanojen luomiseen hieman tarkemmin. Mutta kone oli nyt auki, ja Pipsa alkoi kuumeisesti tutkia sen sisältöä.

Tietenkään hän ei odottanut, että mahdolliset todisteet olisivat työpöydällä valmiina copypastea varten, mutta saihan sitä toivoa. Hän löysi muutamia lupaavan oloisia kansioita ja kopioi ne muistitikulleen. Sitten hän tuli ajatelleeksi sähköpostia. Kävisiköhän siihen sama salasana kuin koneellekin? Mäki-Hill ei vaikuttanut henkilöltä jolla olisi mielikuvitusta tuhlattavaksi asti, joten kannatti kokeilla. Ja kas kummaa, sekin aukesi. Joskus elämä oli kuin tanssia vaan. Pipsa selasi postilaatikkoa kuin vimmattu, aika alkoi käydä vähiin. Mäki-Hill saattoi palata hetkenä minä hyvänsä. Lopulta hän totesi, ettei ehtisi käydä koko höskää läpi, ja alkoi vaan kopioida kaikkea siinä toivossa, että tärppäisi. Ei kovin ammattimaista, mutta pikkuvikoja tämmöiset.

Silloin Pipsa kuuli ääniä sihteerin huoneesta. Voi pahus, se oli Mäki-Hill. Hän ei mitenkään ehtisi ulos huomaamatta. Mikä nyt eteen? Askeleet lähestyivät, ja ovi kävi. Tietokantamestari Ozmo ”Kalapuikko” Mäki-Hill astui sisään huoneeseensa, haukotteli ja istahti tietokoneen ääreen ihmetellen hetken oliko tosiaan jättänyt sen auki lähtiessään. Hän ei kuitenkaan antanut asian häiritä sen enempää, vaan kohautti olkapäitään ja alkoi surffata netissä. Kunnes huomasi koneessa kiinni olevan muistitikun. Hän rypisti otsaansa ja ojensi kätensä kohti tikkua. Silloin viereisestä huoneesta kuului jälleen tuttu ”EIJJEIJJEITAASAARGGH!”-huuto iloisen kolinan saattelemana. Mäki-Hill huokaisi, nousi ylös ja meni auttamaan epäonnekasta sihteeriään. Ovi oli hädin tuskin ehtinyt sulkeutua, kun Pipsa ryömi esiin pöydän alta, nappasi tikun ja hiipi mahdollisimman nopeasti, huomaamattomasti ja varovasti karkuun.