Laikku oli vaeltanut pakonsa jälkeen pitkään. Kuinka
pitkään, sitä hän ei osannut sanoa. Hän oli menettänyt ajantajunsa jo jonkin
aikaa sitten pakkasen ja väsymyksen myötä. Aluksi kaikki oli mennyt hyvin; hän
oli nuori, vahva ja osasi suunnistaa tähtien avulla. Nämä edellä mainitut
tosiseikat eivät kuitenkaan poistaneet sitä hieman ikävämpää tosiseikkaa, että
hänellä ei ollut vaatteita ja ulkona oli todella kylmä. Olihan hänellä turkki, totta
kai, mutta sekään ei lämmittänyt loputtomiin.
Toinen ongelma olivat tähdet, tai pikemminkin niiden puute.
Oli ollut pilvistä jo pari päivää, ja pilvien mukana tuli myös lumi, joka ei
juurikaan tilannetta parantanut. Laikku oli yrittänyt päätellä puiden rungoissa kasvavien jäkälien ja oksien kasvusuuntien avulla, että mihin ilmansuuntaan oli menossa,
mutta täkäläiset puut eivät pelanneet reilua peliä, vaan kasvattivat jäkälänsä
ja oksansa tasaisesti ympäri rungon. Kolmas ja pahin ongelma oli nälkä.
Laikulla ei ollut mitään muistikuvaa syömisestä, tai mistään vastaavan kaltaisen tapahtumisesta
viimeisen viikon aikana. Ihonalainen rasvakerros, joka suojasi häntä kylmältä
alkoi olla mennyttä.
Laikku mietti hetken mahdollista bisnesideaa, jos
hän täältä selviäisi: Eivätkö tavalliset laihdutuskuurit toimi? Palaavatko
kilot aina takaisin? Haluaisitko samalla lomailla eksoottisissa maisemissa? Ei
hätää, kokeile nyt tohtori Laikun uutta ”Kaksi viikkoa jäätävässä erämaassa
ilman ruoan murustakaan”-ihmedieettiä! Takaamme tuloksen! Toimi ainakin
hänellä.
Lopulta hän oli luopunut järkiperäisestä
suunnistamisesta, ja turvautunut ihmis- ja eläinkunnan ikiaikoja käyttämään ”hortoile
päämäärättömästi kunnes törmäät johonkin”-taktiikkaan, joka ei kuitenkaan vielä
ollut tuonut haluttuja tuloksia. Noh, ei hän ainakaan janoon kuolisi. Ei
tarvinnut kuin avata suu, ja antaa lumen sataa sisään. Tosiasia oli kuitenkin
se, että ellei hän pian saisi ruokaa ja lämpöä, hän siirtyisi suorittamaan
tiedonhakuja Taivaan Suureen Tietokantaan.
Ja sitten hän, kuten taktiikkaan kuuluu, törmäsi
johonkin, jota hän ensin arveli puuksi, mutta joka lähempien tutkimusten
jälkeen paljastui jonkinlaiseksi asumukseksi. Jurtta oli sana joka ensimmäisenä
hyppäsi mieleen, vaikka tämä olikin huomattavasti vankkarakenteisempi. Jurtassa
ei ollut ikkunoita, eikä ainakaan kovin selkeästi näkyvää ovea, mutta katolta
nouseva ohut savuvana viittasi siihen, että joku oli kotona. Laikku koputti
kohtaa, joka vaikutti kaikkein ovimaisimmalta, eli vähiten seinämäiseltä. Ja
kuinka ollakaan, ovi avautui, mutta pari metriä sivummalta. Sieltä kurkisti
vanhimman näköinen mies, jonka Laikku oli koskaan nähnyt. Miehen kasvot olivat
kuivat ja ryppyiset, parta pitkä ja liehuva, ja valkoisempi kuin kaikki tämä
perhanan lumi jota oli joka paikassa. Mies katsoi Laikkua selvästi
kiinnostuneena, ja soi hänelle iloisen yksihampaisen hymyn.
”Mie en osta mittää. Mene pois”, mies sanoi ja
paiskasi oven kiinni. Laikku seisoi hetken tuijottaen ja ryntäsi sitten
takomaan ovea.
”Minä en ole kauppias! Minä olen tiedonhaun
ammattilainen salaisella tehtävällä, ja minulla on kova nälkä ja kylmä ja olen
eksyksissä ja yksin ja kähmelöt jahtaavat minua, ja sudet ja haaskalinnut ja
peikot ja voisin vaikka vannoa että nuo puutkin katsovat aika pahasti!”, hän
vuodatti menemään epätoivoisesti. Tätä jatkui noin kymmenen minuuttia, kunnes
ovi avautui taas. Vanha mies kurkisti varovasti oven raosta.
”Vai että kähmelöitä? No tulehan sitten sisään,
poikaseni. Siellähän sataa luntakin, saat vielä kuolemantaudin.”
Laikku niiskutti, nyökkäsi ja seurasi miestä sisään
jurttaan. Joka oli sisältä jotain aivan muuta miltä ulospäin näytti. Jurtta oli
pieni, mutta silti ahdettu täyteen modernia viihde-elektroniikkaa, muun muassa valtava
taulu-tv, kaikki mahdolliset pelikonsolit, useampi tietokone,
robotti-pölynimuri sekä useita laitteita, joiden käyttötarkoitusta Laikku ei
osannut edes arvailla. Vanha mies katsoi hymyillen Laikun ihmetystä.
”Se on ihmeellistä mitä kaikkea netin kautta voi
tilata. Eipä miulla vanhoilla päivilläni muutakaan tekemistä oo, ku pelata Tekkeniä .”
Laikku nyökkäili kohteliaasti, mutta hänen
ajatuksensa olivat jossain aivan muualla. Hän tuijotti suurta jääkaappia ahnein
katsein, hänen vatsansa ilmoittaen samalla äänekkäästi olemassaolostaan. Vanhus
virnisti.
”Nälkä? Ota mitä haluat, kyllä miulla ruokaa
riittää.”
Laikkua ei tarvinnut kahdesti käskeä, hän suorastaan
rynni jääkaapille, avasi oven ja alkoi lappaa kitaansa kaikkea, mitä
tassuihinsa sai. Vanhus katsoi häntä hymyillen.
”Pakenit siis kähmelöitä Olet siis Kirjavan
kaupungin agentti? ”, tämä kysyi.
Laikku vastasi, tosin pienellä viiveellä, koska
hänen suussaan oli kokonainen kana. Hän pureskeli hetken, ja nielaisi sen
varsin äänekkäin efektein.
”Kyllä, tarkemmin sanoen olen Kirjastomiehen apuri.
Tunnetko hänet?”
Vanhuksen kasvoilla vilahti ovela katse. ”Voisi sitä kai niinkin sanoa. Olen itsekin entinen
kirjastolainen. Muutin tänne korpeen eläkepäiviäni viettämään ja ollakseni
rauhassa. Aika pian havaitsin, että se oli huono idea, keskellä metsää on
meinaan aika pirun tylsää yksin. Susista ei paljon seuraa ole, vaikka käyvätkin
aina silloin tällöin korttia pelaamassa. Mutta sitten hommasin netin, on ollut
paljon mukavampaa sen jälkeen.”
Laikku nyökkäsi ja söi vähän lisää. Liha alkoi
pikkuhiljaa palautua hänen luidensa ympärille. Silloin hän muisti tehtävänsä. Hänen
täytyisi saada yhteys Kirjastomieheen.
”Kuule, ei sinulla sattuisi olemaan puhelinta?”, hän
kysyi vanhukselta.
Vanhus virnisti ainoa hammas kiiltäen. ”Onhan noita
usiampikin. Olisi uusin iLuuri, tai sitten Räntiä 960. Tai vaihtoehtoisesti
Pingpong Kalaksi. Jos haluat soittaa, niin anna mennä vaan.”
Laikku kiitti, nappasi jonkun edellä mainituista ja
näppäili Kirjastomiehen numeron. Joka ei vastannut. Tyypillistä, on kännykät ja
kaikki muut härpäkkeet, mutta Kirjastomies ei ikinä pitänyt niitä mukana. Oli kuulemma
epätyylikästä jos puhelin alkoi soida kesken tiedonhakutehtävän. Noh, onneksi
oli kakkosvaihtoehto. Vuori-Heisiö vastaisi varmasti. Puhelin hälytti hetken.
”No hei, Laikku tässä”. Puhelimesta kuului äänekästä
puheensorinaa ja satunnaisesti ”niinku” ja ”siis”.
”Olen kunnossa, tosin en tiedä missä. Minulla on
tärkeää asiaa Kirjastomiehelle, voitko antaa hänelle?” Lisää pälätystä, ja
sitten puhelin ilmeisesti siirtyi toisiin kouriin.
”Kirjastomies”, vastasi Kirjastomies.
”No moro, Laikku tässä. Pitkästä aikaa ja niin
poispäin.”
”No moro. Onhan tässä hetki vierähtänyt. Olet
kunnossa? Sinulla oli asiaa?”
”Kyllä, olen erään ystävällisen vanhuksen jonka
nimeä en tiedä luona. Kuule, voitko lähettää jonkun hakemaa-
Laikku lyyhistyi maahan nuijaniskusta taintuneena,
ja vanhus poimi puhelimen hänen kädestään kiero hymy kasvoillaan.
”No mutta terve Kirjastomies, muistatko minut?”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti