Pipsa ja Operaatio Kalapuikko, osa II

Pipsa saapui herra Vaahteran talolle, joka toimi hänen tämän hetkisenä tukikohtanaan. Hän oli kotiutunut hyvin, vaikkakin aluksi olikin ollut hieman vaikeaa. Pipsa oli nimittäin kuullut Kirjastomieheltä, että herra Vaahteran poika ja vaimo olivat menehtyneet joitakin vuosia aikaisemmin vaikean sairauden murtamina, ja että tämä oli asunut siitä asti itsekseen. Jotain tällaista hän oli arvellutkin, herra Vaahtera parka. Tämän vuoksi Pipsan ensi päivät herra Vaahteran asunnossa olivat täynnä varovaisuutta ja harkittuja sanoja, olihan hän sentään vieraana ja asui vieläpä herra Vaahteran edesmenneen pojan huoneessa. Mutta herra Vaahtera vaikutti ottavan tilanteen hyvin, ja jopa nauttivan seurasta ja elämän äänistä, vaikkei vieläkään puhunut kovin paljoa tahi ymmärrettäviä sanoja.

Tällä hetkellä Pipsa istui alakerran tietokoneella, ja tutki tiedostoja ja sähköposteja jotka oli löytänyt tietokantamestarin koneelta. Jossain vaiheessa hän tuli ajatelleeksi, että oli syyllistynyt vähintäänkin tietomurtoon ja kirjesalaisuuden rikkomiseen. Noh, ehkä tarkoitus pyhitti teot, vaikkakaan hän ei ollut vielä löytänyt yhtikäs mitään. Oliko Mäki-Hill kuitenkin puhdas pulmunen? Mistä hän sitten etsisi, jos ensimmäinen johtolanka olisikin vesiperä? Miksi oli näin paljon kysymyksiä, mutta ei ollenkaan vastauksia? Hän päätti pitää pienen tauon, ja tuunata trikoitaan. Pelkkä punainen oli turhankin pelkistettyä, vaikka eittämättä tyylikästä, joten hän päätti kirjailla niiden rintaan tyylikkään kissannaaman, joka muistutti kovasti herra Miauta. Voi herra Miau, missä hänkin mahtoi olla. Viime viikot olivat olleet niin toiminnantäyteisiä, ettei hän ollut ehtinyt kunnolla ikävöidä rakasta, joskin todistetusti murhanhimoista lemmikkiään. Hän salli itsensä tirauttaa pienen kyyneleen, viimeisteli sitten trikoonsa ja palasi tutkimusten pariin.

Hän oli jo ehtinyt aineiston loppumetreille, ja alkoi olla täysin valmis luovuttamaan, kun hän yhtäkkiä huomasi mielenkiintoisen lähettäjän eräässä Mäki-Hillin vastaanottamissa sähköposteissa. Hra. S. Mergen. Sam Mergen. Ei tarvinnut olla komisario Palmu, että osasi laskea yksi plus yksi ja päätellä, että kyseessä oli varsin heikosti ja suurella ylimielisyydellä rakenneltu salanimi. Mutta tällä kertaa Sammergenin ylimielisyys saattaisi koitua hänen kohtalokseen. Pipsa avasi mailin, joka ei päällisin puolin vaikuttanut mitenkään erikoiselta. Se oli ilmeisesti vastaus Mäki-Hillin aikaisemmin lähettämään viestiin, mikä teki selväksi sen, ettei tietokantamestarilla ollut puhtaita jauhoja pusseissaan.

VS. Hei vanha veikko

Lähetetty 13.10.2012 14.15

Vastaanottaja Mäki-Hill Ozmo

No hei, mukava kuulla sinustakin. Minulle kuuluu oikein hyvää, etten sanoisi mainiota. Asiat etenevät mukavasti, ja mukava kuulla, että tekin olette edistyneet. Olemme valmiita suunnitelman seuraavaan vaiheeseen, joka siis toteutetaan 19.11. Nähkäämme silloin.

Terveisin, Sam Mergen.

Pipsa luki tekstin pariin otteeseen. Eli jotain oli tapahtumassa, mutta mitä? Mikä kähmelöiden ja Kirjavassa kaupungissa mitä ilmeisimmin vaikuttavien petturien suunnitelma oikein oli? Tästä hänen tulisi ottaa heti miten selvää. Ja parhaiten se varmasti onnistuisi jatkamalla työharjoittelua Tietokantakeskuksessa, missä kaiken pahan alku ja juuri tuntui olevan. Ehkä Mäki-Hill tai joku hänen kätyreistään oli varastanut tiedon avaimen. Se vaikutti jopa todennäköiseltä. Hän ei voisi luottaa kehenkään, paitsi herra Vaahteraan ja Vuori-Heisiöön. Ja tietysti Kirjastomieheen ja Laikkuun, mutta he eivät olleet nyt täällä. Eikä hänellä ollut tietoa milloin he palaisivat. Jos palaisivat. Noh, näillä mennään, hän ajatteli. Ainakin trikoot olivat entistäkin tyylikkäämmät.

Silloin joku koputti oveen. Pipsa säpsähti, hän ei odottanut ketään. Herra Vaahterakin olisi töissä vielä muutaman tunnin, ja hän olisi joka tapauksessa käyttänyt avainta. Pipsa ei ollut tilannut edes pitsaa, ja postikin tuli jo aamulla. Hyvin epäilyttävää. Hän hiipi varovasti ovelle, jolle koputettiin taas, tällä kertaa hieman voimakkaammin. Pipsa vilkaisi ovisilmästä, ja näki kaksi miestä. Tai no, miestä ja miestä. Toinen oli pitkä ja kärsi voimakkaasta karvankasvusta, ainakin muihin ihmislajin edustajiin verrattuna. Hän oli myös ahtautunut aivan liian pieneen pukuun, joka ei peittänyt sitä tosiasiaa, että kyseessä oli peikko. Toinen mies oli sentään ihminen, mutta Pipsa ei pitänyt hänen aurinkolaseistaan. Ulkona oli kuitenkin jo melko hämärää, joten miksi moinen? Pipsa harkitsi pikaista pakenemista, mutta mietti asiaa hetken, ja tuli siihen tulokseen, että oli paennut jo ihan riittävästi. Sitä paitsi, hänellä taisi olla suunnitelma.

Hän raotti ovea, ja tervehti herrasmiehiä kohteliaasti.

”Hyvää iltaa. Kuinka voin olla avuksi?”, hän lausui yrittäen kuulostaa mahdollisimman viattomalta.

Herrasmiehet Peikko ja Aurinkolasit eivät ilmeisesti olleet odottaneet, että joku oikeasti avaisi oven, ja sen vuoksi menikin hetki, ennen kuin he saivat tilanteesta kiinni. Tai ainakin herra Peikko sai.

”Hyvää iltaa”, vastasi herra Peikko ystävällisyyttä ja mitä kunniallisimpia aikeita tihkuvalla äänellä.

”KAUHU! ERÄ! KAUHU!”, vastasi herra Aurinkolasit paniikinomaisesti huitoen, johon herra Peikko totesi äärimmäisen kärsivällisesti ja ystävällisesti ”Turpa kiinni”. Seurasi hetki molemminpuolista kuiskuttelua ja tönimistä kahden epäilyttävän herrasmiehen välillä kunnes herra Peikko otti tilanteen jälleen haltuunsa painamalla toisen kätensä tiukasti herra Aurinkolasien suun eteen ja hymyillen leveästi koko keltaisella hammasrivistöllään.

”Pahoittelen tuota äskeistä, ystäväni on hieman hullu. Olisiko teillä hetki aikaa rupatella? Meillä olisi teille todella mielenkiintoinen tarjous”, herra Peikko sanoi yrittäen samalla tukehduttaa herra Aurinkolasit mitä hellävaraisimmin.

Pipsa hymyili, hän oli arvannut oikein, vaikkei se kovin kummoisia salapoliisikykyjä ollut vaatinutkaan. Rotinkainen ja Rissanen, hänen ovellaan. Ja jokin kertoi hänelle, etteivät herrat olleet myymässä pikkuleipiä tahi kertomassa Jeesuksesta. Joten erittäin ripeällä ja napakalla liikkeellä hän kalautti molempia herrasmiehiä naulakartulla päähän, aiheuttaen näiden liioitellun hitaan, mutta loppua kohden melkoisesti kiihtyvän maahan kaatumisen. Pipsa vilkaisi nopeasti kadulle, kukaan ei ollut nähnyt tätä ulkopuolisen ja tilanteesta tietämättömän silmiin mahdollisesti varsin väkivaltaista purkausta. Hyvä. Seuraavaksi hän raahasi onnellisesti tajuttomat velikultamme olohuoneeseen, poisti heiltä mahdolliset aseet ja työkalut ja sitoi heidät hellästi, mutta silti riittävän tiukasti ja monimutkaisesti kiinni toisiinsa.

Rotinkaisen ja Rissasen heräämistä odotellessaan, hän keitti kupposen teetä ja siemaili sitä miettien samalla mitä tämä tarkoitti. Kuinka nuo kaksi olivat päässeet Kirjavaan kaupunkiin? Oliko Mäki-Hill huomannut, että hänen huoneessaan oli käyty? Siellä ei ollut kameroita, Pipsa oli tarkistanut, mutta ehkä hän oli tehnyt jonkin muun virheen. Ehkä tietokoneelle oli jäänyt tietoja hänen käynnistään, se oli mahdollista, koska hänen oli täytynyt poistua niin kiireellä. Noh, kunhan pojat tuosta heräisivät, vuorossa olisi erittäin mielenkiintoinen kyselytuokio.

Eikä aikaakaan, kun Rotinkainen alkoi osoittaa virkoamisen merkkejä Rissasen nauttiessa edelleen linnunlaulusta. Ensin pientä nytkähtelyä, sitten silmien avaus ja ihmetyksen hetki kun tilanne ja sen luonne alkoi vajota Rotinkaisen karvaiseen kalloon. Hän yritti taistella itsensä irti köysistä, mutta havaitsi pian olevansa sidottu Rissaseen niinkin ovelalla solmulla, ettei niitä saisi auki ilman ulkopuolista apua. Rotinkainen huokaisi ja katsoi Pipsaan, joka heilutteli huolettomasti naulakarttuaan.

”Hei tuota, tässä on nyt tapahtunut väärinkäsitys”, Rotinkainen sanoi Pipsalle toiveikkaasti.

”Onko näin? Kerrohan, peikkoseni, että miksi sinä ja silmätön ystäväsi kolkuttelette oveani? Ja kuinka ylipäätään löysitte minut? Äläkä yritä huijata, muistan vielä edellisen kohtaamisemme. Ja niin varmaan sinäkin”, Pipsa lausui hyytävällä äänensävyllä, joka antoi ymmärtää, että asiaa voitaisiin jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin, paitsi että tällä kertaa hänellä oli kaikki valtit käsissään. Seurasi hetkellinen tuijotuskilpailu, jonka aikana Rotinkainen mietti vaihtoehtojaan, jotka tällä hetkellä olivat kieltämättä varsin rajalliset. 

Silloin puhelin soi.