Pipsa ja laikku olivat tehneet matkaa kohti
kirjaston sydäntä jo reilun vartin. Tunneli oli kapea, jyrkkä, mutkitteleva ja
koska soihtuja oli melko harvassa, myös pimeä. Tämä teki etenemisestä hidasta
ja varovaista. Etenkin Laikulla oli suuria vaikeuksia mahduttaa ruhonsa
kaikkein tiukimmista paikoista, mutta ainakaan vielä hän ei ollut joutunut
jättämään leikkiä kesken. Herra Miau puolestaan matkusti vastusteluista
huolimatta Pipsan olkapäällä, pitäen tiukasti kiinni kaikin kynsin. Se ei
pitänyt paikasta. Oli hiljaista, liian hiljaista. Yleensä tällaisista paikoista
olettaisi löytävänsä jos jonkinmoista öttiäistä, mutta edes hämähäkin seittejä
ei näkynyt. Ilmakin oli tunkkaista, ja liian kuivaa. Pipsa katsoi Laikkua, joka
luikerteli vähemmän ketterästi eteenpäin. Hän päätti keventää tunnelmaa
pienellä jutustelulla.
”Laikku”, Pipsa aloitti. ”Kuinka sinä päädyit
Kirjastomiehen hommiin?”
Laikku pysähtyi ja oli hetken hiljaa. Sitten hän
kääntyi Pipsaa kohti.”Minulla ei itse asiassa ole kovin paljoa muistikuvia
ajalta ennen Kirjastomiestä. Muistan Kiinan, bambut, sitten olinkin kirjastossa
häkkiin suljettuna. En ole varma missä vaiheessa, ja miten saavutin
tietoisuuden. Olin meinaan alun perin pehmolelu. Made in China”, hän lisäsi.
”Yhtäkkiä pääni vaan oli täynnä ajatuksia, mikä oli
ihme sinänsä, koska sitä ennen siellä ei ollut muuta kuin pumpulia. Voit uskoa,
että järkytys oli melkoinen.”
Laikku raapi hetken päätään ja jatkoi: ”Sitten
huomasin, että pystyn liikkumaankin. Se oli myös melkoinen järkytys koko
siihenastisen elämänsä istuneelle. Lihasten toiminnan ja liikkeiden opettelu
eivät olleet kovin helppoja asioita vasta ajattelunkin aloittaneelle
pandakarhulle. Mutta ennen pitkää hallitsin liikkeitäni ja ajatuksiani
verrattain hyvin.
Ajattelevana ja liikkuvana otuksena hommasin itseni
ensin ulos häkistä, ja sitten ulos kirjastosta, jossa kohtasin ensimmäistä
kertaa ulkomaailman. Niin, sekin oli järkytys. Oikea aistien ilotulitus
sanoisin, oli ilmeisesti perjantai-ilta. En tiedä kuinka olisin selvinnyt,
ellen olisi kohdannut partiolennolla ollutta Kirjastomiestä. Hän huomasi
hätäni, ja otti minut hoteisiinsa. Hän antoi minulle kirjasto-alan
peruskoulutuksen, sekä opetti minua tiedonhakutaistelutaidoissa. Pystyn
rikkomaan kymmenen tiiltä yhdellä tarkennetulla haulla”, Laikku lisäsi ylpeänä.
”Kuinka kiehtovaa”, Pipsa sanoi ja yritti jälleen
kerran irrottaa herra Miauta olkapäästään. Mutta ote oli tiukka eikä kissalla
ollut aikomustakaan höllentää sitä, ennen kuin he olisivat ulkona tästä
hirveästä paikasta. He jatkoivat matkaa hiljakseen, kunnes vihdoin vastaan tuli
vanha, ruosteinen metalliovi. Ovi oli iästään huolimatta vankkaa tekoa ja siinä
luki suurin kirjaimin ”VAIKEUKSIA, KULJE OMALLA VASTUULLA, t: Siilinjärven
kunnankirjasto”.
”Tämäpä vaikuttaa lupaavalta”, Pipsa tokaisi. Laikku
kaivoi jostain taskujensa syövereistä suuren avaimen, jota alkoi sitten
sovittaa lukkoon. Hetken pyörittelyn ja manailun jälkeen lukko sanoi naks, ja
ovi aukesi pahaenteisesti naristen, kuten soveliasta oli. Pipsan yllätykseksi
edessä aukeneva käytävä oli aivan erilainen kuin se mitä he olivat siihen asti
matkanneet, ennen kaikkea sähkövalot olivat iloinen yllätys. Muutenkin käytävä
oli kovin modernin oloinen, vaikka lattialla oleva pölykerros ja yleinen
raihnaisuus vihjailivat siitä, että ihan äskettäin siellä ei ollut siivottu.
Käytävä oli todella pitkä, Pipsa ei edes nähnyt sen toiseen päähän. Sen
varrella oli useita ovia, osa auki, osa kiinni.
”Täällä kannattaa olla varovainen, ei koskaan tiedä
mitä vastaan kävelee. Pysy pääkäytävällä, ja koeta olla katsomatta avonaisista
ovista. Emme halua herättää turhaa huomiota”, Laikku sanoi vakavana.
”Miksi, mitä niissä huoneissa on?”, Pipsa kysyi. Hän
tunsi kuinka uteliaisuus kasvoi hänen sisällään.
”Ei paljon mitään, vain vanhoja kirjoja. Mutta ne
ovat vaarallisia”, Laikku vastasi vältellen.
”Miksi?”, Pipsa jatkoi. Uteliaisuus alkoi olla jo
sietämättömällä tasolla, eikä hän luovuttaisi ennen kuin saisi vastauksia.
”Onko joku joskus sanonut sinulle, että kyselet
aivan liikaa?”, Laikku jatkoi selvästi ärtyneenä. Tai ehkä enemmänkin
peloissaan, sillä samalla hetkellä edestäpäin kuului epämääräisiä ääniä.
”No okei, voin kertoa sen verran, että nämä ovat
vanhoja kirjoja jotka on siirretty pois kokoelmasta, koska ne ovat myös
vaarallisia. Kirjoissa on voimaa, ja ne keräävät sitä lisää koko olemassa
olonsa ajan. Ne ovat tietoisia, ja vaikuttavat mieliin. Vanhentunut atk-opas
saattaa vaikuttaa vaarattomalta, mutta ennen kuin huomaatkaan, päässäsi ei
liiku enää ikinä muuta kuin MS-DOS”. Laikku vilkuili eteenpäin huolestuneena.
”Tule, meidän pitää jatkaa matkaa”.
He etenivät pitkin käytävää nopeasti, mutta
varovaisesti, etenkin avonaisen oven kohdalla. Pipsa koetti välttää huoneisiin
katsomista, mutta sivusilmällä hän oli havaitsevinaan monen sisällä pientä
liikettä. Huoneista alkoi myös kuulua ääniä heidän mentyään ohi; rapinaa,
kahinaa, sivujen kääntymistä. Laikku alkoi osoittaa hätääntymisen merkkejä, ja
he lisäsivät vauhtia. Äänet voimistuivat, ja lopulta he alkoivat juosta.
”EIMITÄÄNPANIIKKIAKAIKKIONKUNNOSSA”, Laikku koetti
valehdella huonolla menestyksellä, vaikka äänet tuntuivat tulevan koko ajan
lähempää. Hän vilkuili taakseen vähän väliä minkä juoksemiseltaan pystyi.
Käytävä tuntui loputtomalta, Pipsa alkoi väsyä ja herra Miaun ote hänen
hartioistaan voimistui entisestään. Herra Miau, joka yleensä oli tilanteen
herra ja ravintoketjun huippu oli nyt oudossa tilanteessa; sitä metsästettiin,
eikä se pitänyt siitä.
Heidän takaansa kuuluneet äänet muuttuivat nyt
selviksi askeliksi. Ja ne lähenivät ja tihenivät kovaa vauhtia. Laikun
kasvoilla näkyi pakokauhu, hän hikoili kuin pieni eläin. Sitten kuului karmiva
huuto:
”FIKTIIVISENAINEISTONLISÄLUOKAT!”
Laikku kalpeni, nappasi Pipsan ja herra Miaun
syliinsä, ja alkoi juosta huojuen kohti käytävän päätä, joka näkyi vihdoin.
Siellä oli samanlainen ovi, kuin mistä he olivat tulleet sisään.
”Kai sinulla on avain?!”, Pipsa huusi Laikulle.
”Ei ole aikaa etsiä, pitäkää kiinni!”, tämä vastasi.
Laikku kiihdytti vauhtiaan, saavuttaen vauhdin joka
normaalioloissa ei tavalliselle pandakarhulle olisi mahdollinen. Mutta tästä
olivat normaaliolot kaukana. Pipsa tiukensi otettaan Laikun takista, ja
vilkaisi samalla taakseen. Silloin hän näki mikä heitä seurasi.
Se oli ilmeisesti ihminen, vaikka karvakerroksen
alta oli vaikea sanoa. Sillä oli päällään punainen flanellipaita ja siniset
farkut, jotka olivat molemmat kuluneet ja reikäiset. Sen hiukset ja parta
olivat kovasti saksien tarpeessa, mutta vauhtia se ei tuntunut haittaavan, se
saavutti heitä kädet holtittomasti sivuilla heiluen. Sitten Pipsan katse osui
sen silmiin, jotka olivat pelkät mustat aukot.
”Mikä tuo otus on?!”, Pipsa huusi kauhuissaan Laikun
korvaan, mutta tämä ei vastannut, koska ovi oli jo lähellä. Laikku jyräsi oven
auki ja kääntyi sitten äkkiä sulkemaan sen. Hän paiskasi sen kiinni viime
hetkellä, ja jäi nojaamaan ovea vasten. Kuului kumea tömähdys, kun heidän takaa-ajajansa
törmäsi oveen. Sitten se alkoi takoa ovea villisti, huutaen samalla: ”JÄNNITYS!
ERÄ! KAUHU!”
Pikkuhiljaa takominen ja huutaminen vaimenivat
otuksen väsyessä; lopulta se luovutti ja huusi vielä kerran ”KAUHU!”. Sitten
askeleet alkoivat loitota, ja Laikku rentoutui silminnähden, jääden silti
edelleen oven eteen. Kaiken varalta. Herra Miau, joka oli todistanut saman kuin
Pipsa, oli ilmeisesti jonkinlaisessa shokissa; se tuijotti silmänkään
värähtämättä eteenpäin, nuoli vimmatusti huuliaan ja kujersi kuin pulu. Pipsa
katsoi sitä huolestuneen näköisenä, mutta kiinnitti sitten katseensa Laikkuun,
joka oli kovasti uupuneen oloinen. ”Mikä se otus oli?”, Pipsa kysyi hieroen
samalla herra Miaun hartioita toivoen sen lievittävän stressiä.
”En ole täysin varma, mutta se näytti kovasti
Rissaselta, joka oli kirjastolla kesätöissä jokunen vuosi sitten. Hän katosi
vähän ennen pestinsä päättymistä, ilmeisesti hän eksyi tänne, ja joutui jonkun
luettelointiopuksen saaliiksi. Poikaparka, kamala kohtalo”, Laikku vastasi ääni
murtuneena. ”En tiedä mitä se oli meille tehnyt jos olisi saanut kiinni, mutta
en halua ottaa siitä selvää. Parempi tukea tämä ovi hyvin, ettei se vaan pääse
läpi. Katsopa olisiko täällä mitään mitä tuohon eteen voisi laittaa”.
Pipsa katsoi ympärilleen. Ja näki kirjaston sydämen.
Huh, mitähän tästä vielä seuraa.
VastaaPoistaHui kauhistus! Olen tämän viikon ihan yksin töissä kirjastollamme. Taidankin teljetä varaston oven ja vaihtaa kulkureittiä.
VastaaPoistaNimim. Kirjastontäti
Kyllähän tässä alkaa jännitys tiivistyä, kannattaa itse kunkin olla varovainen. Tuskinpa Rissanen on ainoa laatuaan...
VastaaPoista