Pipsa ja kauhua käytävällä

Pipsa ja laikku olivat tehneet matkaa kohti kirjaston sydäntä jo reilun vartin. Tunneli oli kapea, jyrkkä, mutkitteleva ja koska soihtuja oli melko harvassa, myös pimeä. Tämä teki etenemisestä hidasta ja varovaista. Etenkin Laikulla oli suuria vaikeuksia mahduttaa ruhonsa kaikkein tiukimmista paikoista, mutta ainakaan vielä hän ei ollut joutunut jättämään leikkiä kesken. Herra Miau puolestaan matkusti vastusteluista huolimatta Pipsan olkapäällä, pitäen tiukasti kiinni kaikin kynsin. Se ei pitänyt paikasta. Oli hiljaista, liian hiljaista. Yleensä tällaisista paikoista olettaisi löytävänsä jos jonkinmoista öttiäistä, mutta edes hämähäkin seittejä ei näkynyt. Ilmakin oli tunkkaista, ja liian kuivaa. Pipsa katsoi Laikkua, joka luikerteli vähemmän ketterästi eteenpäin. Hän päätti keventää tunnelmaa pienellä jutustelulla.

”Laikku”, Pipsa aloitti. ”Kuinka sinä päädyit Kirjastomiehen hommiin?”

Laikku pysähtyi ja oli hetken hiljaa. Sitten hän kääntyi Pipsaa kohti.”Minulla ei itse asiassa ole kovin paljoa muistikuvia ajalta ennen Kirjastomiestä. Muistan Kiinan, bambut, sitten olinkin kirjastossa häkkiin suljettuna. En ole varma missä vaiheessa, ja miten saavutin tietoisuuden. Olin meinaan alun perin pehmolelu. Made in China”, hän lisäsi.

”Yhtäkkiä pääni vaan oli täynnä ajatuksia, mikä oli ihme sinänsä, koska sitä ennen siellä ei ollut muuta kuin pumpulia. Voit uskoa, että järkytys oli melkoinen.”

Laikku raapi hetken päätään ja jatkoi: ”Sitten huomasin, että pystyn liikkumaankin. Se oli myös melkoinen järkytys koko siihenastisen elämänsä istuneelle. Lihasten toiminnan ja liikkeiden opettelu eivät olleet kovin helppoja asioita vasta ajattelunkin aloittaneelle pandakarhulle. Mutta ennen pitkää hallitsin liikkeitäni ja ajatuksiani verrattain hyvin.

Ajattelevana ja liikkuvana otuksena hommasin itseni ensin ulos häkistä, ja sitten ulos kirjastosta, jossa kohtasin ensimmäistä kertaa ulkomaailman. Niin, sekin oli järkytys. Oikea aistien ilotulitus sanoisin, oli ilmeisesti perjantai-ilta. En tiedä kuinka olisin selvinnyt, ellen olisi kohdannut partiolennolla ollutta Kirjastomiestä. Hän huomasi hätäni, ja otti minut hoteisiinsa. Hän antoi minulle kirjasto-alan peruskoulutuksen, sekä opetti minua tiedonhakutaistelutaidoissa. Pystyn rikkomaan kymmenen tiiltä yhdellä tarkennetulla haulla”, Laikku lisäsi ylpeänä.

”Kuinka kiehtovaa”, Pipsa sanoi ja yritti jälleen kerran irrottaa herra Miauta olkapäästään. Mutta ote oli tiukka eikä kissalla ollut aikomustakaan höllentää sitä, ennen kuin he olisivat ulkona tästä hirveästä paikasta. He jatkoivat matkaa hiljakseen, kunnes vihdoin vastaan tuli vanha, ruosteinen metalliovi. Ovi oli iästään huolimatta vankkaa tekoa ja siinä luki suurin kirjaimin ”VAIKEUKSIA, KULJE OMALLA VASTUULLA, t: Siilinjärven kunnankirjasto”.

”Tämäpä vaikuttaa lupaavalta”, Pipsa tokaisi. Laikku kaivoi jostain taskujensa syövereistä suuren avaimen, jota alkoi sitten sovittaa lukkoon. Hetken pyörittelyn ja manailun jälkeen lukko sanoi naks, ja ovi aukesi pahaenteisesti naristen, kuten soveliasta oli. Pipsan yllätykseksi edessä aukeneva käytävä oli aivan erilainen kuin se mitä he olivat siihen asti matkanneet, ennen kaikkea sähkövalot olivat iloinen yllätys. Muutenkin käytävä oli kovin modernin oloinen, vaikka lattialla oleva pölykerros ja yleinen raihnaisuus vihjailivat siitä, että ihan äskettäin siellä ei ollut siivottu. Käytävä oli todella pitkä, Pipsa ei edes nähnyt sen toiseen päähän. Sen varrella oli useita ovia, osa auki, osa kiinni.

”Täällä kannattaa olla varovainen, ei koskaan tiedä mitä vastaan kävelee. Pysy pääkäytävällä, ja koeta olla katsomatta avonaisista ovista. Emme halua herättää turhaa huomiota”, Laikku sanoi vakavana.

”Miksi, mitä niissä huoneissa on?”, Pipsa kysyi. Hän tunsi kuinka uteliaisuus kasvoi hänen sisällään.

”Ei paljon mitään, vain vanhoja kirjoja. Mutta ne ovat vaarallisia”, Laikku vastasi vältellen.

”Miksi?”, Pipsa jatkoi. Uteliaisuus alkoi olla jo sietämättömällä tasolla, eikä hän luovuttaisi ennen kuin saisi vastauksia.

”Onko joku joskus sanonut sinulle, että kyselet aivan liikaa?”, Laikku jatkoi selvästi ärtyneenä. Tai ehkä enemmänkin peloissaan, sillä samalla hetkellä edestäpäin kuului epämääräisiä ääniä.

”No okei, voin kertoa sen verran, että nämä ovat vanhoja kirjoja jotka on siirretty pois kokoelmasta, koska ne ovat myös vaarallisia. Kirjoissa on voimaa, ja ne keräävät sitä lisää koko olemassa olonsa ajan. Ne ovat tietoisia, ja vaikuttavat mieliin. Vanhentunut atk-opas saattaa vaikuttaa vaarattomalta, mutta ennen kuin huomaatkaan, päässäsi ei liiku enää ikinä muuta kuin MS-DOS”. Laikku vilkuili eteenpäin huolestuneena. ”Tule, meidän pitää jatkaa matkaa”.

He etenivät pitkin käytävää nopeasti, mutta varovaisesti, etenkin avonaisen oven kohdalla. Pipsa koetti välttää huoneisiin katsomista, mutta sivusilmällä hän oli havaitsevinaan monen sisällä pientä liikettä. Huoneista alkoi myös kuulua ääniä heidän mentyään ohi; rapinaa, kahinaa, sivujen kääntymistä. Laikku alkoi osoittaa hätääntymisen merkkejä, ja he lisäsivät vauhtia. Äänet voimistuivat, ja lopulta he alkoivat juosta.

”EIMITÄÄNPANIIKKIAKAIKKIONKUNNOSSA”, Laikku koetti valehdella huonolla menestyksellä, vaikka äänet tuntuivat tulevan koko ajan lähempää. Hän vilkuili taakseen vähän väliä minkä juoksemiseltaan pystyi. Käytävä tuntui loputtomalta, Pipsa alkoi väsyä ja herra Miaun ote hänen hartioistaan voimistui entisestään. Herra Miau, joka yleensä oli tilanteen herra ja ravintoketjun huippu oli nyt oudossa tilanteessa; sitä metsästettiin, eikä se pitänyt siitä.

Heidän takaansa kuuluneet äänet muuttuivat nyt selviksi askeliksi. Ja ne lähenivät ja tihenivät kovaa vauhtia. Laikun kasvoilla näkyi pakokauhu, hän hikoili kuin pieni eläin. Sitten kuului karmiva huuto:

”FIKTIIVISENAINEISTONLISÄLUOKAT!”

Laikku kalpeni, nappasi Pipsan ja herra Miaun syliinsä, ja alkoi juosta huojuen kohti käytävän päätä, joka näkyi vihdoin. Siellä oli samanlainen ovi, kuin mistä he olivat tulleet sisään.

”Kai sinulla on avain?!”, Pipsa huusi Laikulle.

”Ei ole aikaa etsiä, pitäkää kiinni!”, tämä vastasi.

Laikku kiihdytti vauhtiaan, saavuttaen vauhdin joka normaalioloissa ei tavalliselle pandakarhulle olisi mahdollinen. Mutta tästä olivat normaaliolot kaukana. Pipsa tiukensi otettaan Laikun takista, ja vilkaisi samalla taakseen. Silloin hän näki mikä heitä seurasi.

Se oli ilmeisesti ihminen, vaikka karvakerroksen alta oli vaikea sanoa. Sillä oli päällään punainen flanellipaita ja siniset farkut, jotka olivat molemmat kuluneet ja reikäiset. Sen hiukset ja parta olivat kovasti saksien tarpeessa, mutta vauhtia se ei tuntunut haittaavan, se saavutti heitä kädet holtittomasti sivuilla heiluen. Sitten Pipsan katse osui sen silmiin, jotka olivat pelkät mustat aukot. 

”Mikä tuo otus on?!”, Pipsa huusi kauhuissaan Laikun korvaan, mutta tämä ei vastannut, koska ovi oli jo lähellä. Laikku jyräsi oven auki ja kääntyi sitten äkkiä sulkemaan sen. Hän paiskasi sen kiinni viime hetkellä, ja jäi nojaamaan ovea vasten. Kuului kumea tömähdys, kun heidän takaa-ajajansa törmäsi oveen. Sitten se alkoi takoa ovea villisti, huutaen samalla: ”JÄNNITYS! ERÄ! KAUHU!”

Pikkuhiljaa takominen ja huutaminen vaimenivat otuksen väsyessä; lopulta se luovutti ja huusi vielä kerran ”KAUHU!”. Sitten askeleet alkoivat loitota, ja Laikku rentoutui silminnähden, jääden silti edelleen oven eteen. Kaiken varalta. Herra Miau, joka oli todistanut saman kuin Pipsa, oli ilmeisesti jonkinlaisessa shokissa; se tuijotti silmänkään värähtämättä eteenpäin, nuoli vimmatusti huuliaan ja kujersi kuin pulu. Pipsa katsoi sitä huolestuneen näköisenä, mutta kiinnitti sitten katseensa Laikkuun, joka oli kovasti uupuneen oloinen. ”Mikä se otus oli?”, Pipsa kysyi hieroen samalla herra Miaun hartioita toivoen sen lievittävän stressiä.

”En ole täysin varma, mutta se näytti kovasti Rissaselta, joka oli kirjastolla kesätöissä jokunen vuosi sitten. Hän katosi vähän ennen pestinsä päättymistä, ilmeisesti hän eksyi tänne, ja joutui jonkun luettelointiopuksen saaliiksi. Poikaparka, kamala kohtalo”, Laikku vastasi ääni murtuneena. ”En tiedä mitä se oli meille tehnyt jos olisi saanut kiinni, mutta en halua ottaa siitä selvää. Parempi tukea tämä ovi hyvin, ettei se vaan pääse läpi. Katsopa olisiko täällä mitään mitä tuohon eteen voisi laittaa”.

Pipsa katsoi ympärilleen. Ja näki kirjaston sydämen.